KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Hyvästi!
Mutta miten oli Robertin laita?
Kate, joka oli taitava sairaanhoitaja, huomasi heti, että Copen puukko oli iskenyt sangen vaarallisen haavan reippaaseen poikaan. Mutta hengenvaarallinen se ei sentään ollut.
"Kyllä me hänestä terveen teemme", hän lohdutti Henriä joka kerta kun tämä valitti, miten kauheata olisi, jos Robert hänen tähtensä menettäisi henkensä. "Maltahan vähän aikaa, niin näet että minun lehteni kyllä auttavat."
"Lehdillään", Kate tarkoitti jonkinlaisen leppäpensaan lääkitseviä lehtiä, joita usein käytetään parannuskeinona Amerikassa. Näitä lehtiä kasvoi myös Carrin saaressa, ja Kate sitoi niitä Robertin haavaan.
Forbesin tila oli paljon vakavampi. Vaikka Kate kuten toisetkin pani parastaan saadakseen hänet elpymään, hän kävi vain päivä päivältä heikommaksi. Ja eräänä aamuna hänen taistelunsa päättyi, hän sammui hiljaa ja rauhallisesti Katen käsi omassaan. Seuraavana aamuna hänet haudattiin ranskalaisen merimiehen viereen, ja siitä lähtien kohosi Carrin saaren pienellä kirkkomaalla kaksi ristiä.
Ensi työkseen tämän jälkeen Evans ja uudisasukkaat samoilivat metsän ristiin rastiin saadakseen selkoa siitä, missä Rock ja Cope kuljeksivat.
Copen he löysivät pian. Jokin luoti oli osunut häneen, sillä verisiä jälkiä seuraten he saapuivat paikalle, jonne hän verenvuodon heikentämänä oli kaatunut ja heittänyt henkensä. Mutta missä oli Rock? He etsivät seudun läpeensä, mutta eivät tavanneet hänestä jälkeäkään. Vasta kauan jäljestäpäin kävi aivan sattumalta ilmi, että tämäkin rosvo — viimeinen — oli saanut surmansa. Evansin luoti oli todella kaatanut hänet, ja syy hänen äkilliseen katoamiseensa oli se, että hän oli pudonnut erääseen Williamin salahautaan. Sieltä Baxter löysi hänen ruumiinsa, ja sinne se jätettiinkin. Samaan paikkaan haudattiin myös Richardin ja Copen ruumiit.
Nyt kun lepo ja rauha taas vallitsivat saaressa, päätti pikku yhdyskunta todenteolla ryhtyä suureen työhönsä, veneen korjaukseen.
Veneen, jossa Walston ja hänen kaksi toveriaan olivat purjehtineet kuoleman maille, oli virta vienyt kappaleen matkaa alemmaksi. Siihen sälytettiin nyt työkaluja, aseita ja ruokatavaroita. Sitten Evans, Henri ja Baxter purjehtivat järven yli Itävirralle päin.
"Severnin" venettä ei ollut vaikea löytää. Se virui vielä samassa paikassa, jonne se oli hinattu. Mutta pian huomattiin, ettei venettä voitu saada purjehduskuntoon ilman hirsiä ja lautoja, joita ranskalaisluolassa oli yllin kyllin. Evans ehdotti siis, että he ensin tukkisivat veneen reiät niin hyvin kuin taisivat ja sitten hinaisivat sen oman veneensä perässä kotiin, Seelanninvirtaa ylös.
Hänen suunnitelmansa miellytti suuresti Henriä ja Baxteria.
Innokkaasti ja uutterasti he kävivät tuumasta toimeen.
Ei ollut niinkään helppoa käsitellä suurta venettä, ja järvellä ja Itävirralla oli Evansilla ja hänen tovereillaan monta vastusta voitettavana. Mutta he tahtoivat voittaa kaikki vastukset, sen he olivat itselleen pyhästi luvanneet, ja lupauksensa he pitivätkin. Eräänä iltapuolena purjehti pieni "laivasto" — poikien vene ja sen perässä "Severnin" suuri vene — ylös Seelanninvirtaa myöten ja kävi ankkuriin pienelle lahdelle ranskalaisluolan edustalle.
Kotona Evansin ja hänen venekumppaniensa saalis herätti suurta riemua. Mutta yhtä suuri oli matkamiesten ilo, kun he kotiin tultuaan saivat kuulla, että Robertin tilassa oli tapahtunut ilahduttava käänne. Hän saattoi nyt hengittää kärsimättä tuskaa, ja hänen voimansa alkoivat vähitellen palata. Tietysti ei vielä ollut kysymystäkään siitä, että hän voisi olla jalkeilla, siivosti hän sai pysyä vuoteessaan sillä aikaa kun hänen toverinsa ahersivat veneenrakentajina.
Näytti vihdoinkin siltä että heidän toiveensa toteutuisi. Veneen korjaustyö kävi hämmästyttävän helposti ja joutuisaan. Evans oli tavattoman kätevä, ja reippaat pojat, sekä suuret että pienet, olivat sellaisia apulaisia, ettei paremmista väliä. Varsinkin Baxter oli kullan arvoinen: oli aivan samantekevää, mihin työhön se poika ryhtyi, joka alalla hän oli yhtä pystyvä.
* * * * *
Mutta vaikka "kirvesmies Evans" ja hänen "oppipoikansa" uutteraan ja hikipäässä työskentelivät, kului kuitenkin runsas kuukausi ennen kuin vene oli niin hyvässä kunnossa, että sen saattoi laskea vesille. Tammikuun kahdeksantena työ vihdoinkin päättyi ja kahden viikon päästä oli aika ruveta kuljettamaan alukseen tavaroita, arveli Evans.
Henri ja hänen toverinsa olisivat kovin mielellään vieneet mukaansa kaiken mitä he aikoinaan olivat "Eteenpäin"-laivasta pelastaneet. Mutta siihen ei ollut riittävästi tilaa, täytyi valikoida ja hylätä.
Gordon piti huolen siitä, että kaikki ranskalaisluolassa säilytetyt rahat otettiin mukaan. Tähän asti ne olivat olleet arvottomia — suurinkin kultamöhkäle on arvoton autiossa saaressa. Mutta nyt, kun aiottiin lähteä avaraan maailmaan, oli kyllä hyvä että taskussa oli täysinäinen kukkaro. Moko piti huolen ruokatavaroista, ja Robert, joka vähitellen oli parantunut, kokosi aseet, ruudin ja luodit ja sai kuin saikin aikaan, että molemmat pikku tykit kuljetettiin veneeseen.
Ranskalaisluolan kirjavarasto, josta oli ollut niin paljon hyötyä ja huvia näiden kahden vuoden aikana, otettiin useimmat kirjat veneeseen. Samoin kävi keittiökaluston. Kaukoputkia, kompasseja ja muita tärkeitä purjehdusvälineitä ei myöskään unohdettu.
William keräsi pienen valikoiman kalastusvälineitä, joista saattoi olla hyötyä matkalla.
Lopuksi täytettiin puoli tusinaa pieniä tynnyreitä raikkaalla jokivedellä ja ladottiin veneen pohjalle.
Helmikuun 3:ntena vene oli valmiiksi lastattu. Nyt he saattoivat lähteä matkalle milloin tahansa.
Evans arveli, että he jo 5:ntenä, siis kahden päivän kuluttua, voisivat heittää hyvästi Carrin saarelle, ja kaikki uudisasukkaat tervehtivät hänen ehdotustaan riemastuneilla eläköön-huudoilla.
Helmikuun 4:ntenä päästettiin kaikki kotieläimet irralleen. Aitauksen ovi avattiin ja — samassa kiitivät guanakot, laamat, trapit ja muut eläimet aika kyytiä metsään.
"Mokomatkin kiittämättömät elukat!" huudahti Garnett. "Toinen tekee parastaan pitääkseen niitä hyvänä ja sitten…"
Niin, kiittämättömyys on maailman palkka!
Seuraavana päivänä koitti lähdön hetki.
Viimeisen kerran Henri ja hänen toverinsa kävivät molempien merimiesten kukkivalla haudalla. Sitten kaikki astuivat isoon veneeseen, joka oli lähtövalmiina pikkuvene perässään.
Robert istui perään Evansin rinnalle, joka hoiti peräsintä. Henri ja Moko istuivat keulan puolelle hoitamaan purjeita. Toiset pojat tarttuivat kukin airoonsa. Sitten irrotettiin kiinnitysköysi, airot viilsivät tasaisesti vettä, ja uudisasukkaat purjehtivat pois asuntonsa luota, jonka seinien sisällä he olivat viettäneet niin monta kuukautta.
Matka Seelanninvirtaa alas kävi varsin hitaasti. Vasta myöhään illalla vene saapui virran suulle. Evans piti viisaimpana käydä ankkuriin ja vasta seuraavana aamuna lähteä merelle.
Kun päivä koitti, puhalsi navakka maatuuli, ja meri lepäsi saaren suojassa tyynenä.
Kaikki purjeet nostettiin, ja tottuneella kädellä Evans ohjasi alusta karien lomitse.
Ammuttiin tykinlaukaus, ja Englannin lippu kohosi ilmaan. Sitä tervehti kolminkertainen eläköön-huuto.
Kun oli purjehdittu kahdeksan tuntia liukui vene salmeen Cambridgen saaren luona ja kääntyi sitten pitkin Adelaiden saaren rannikkoa.
Viimeinen kärki Carrin saarta katosi näköpiiristä.