KAHDEKSASTOISTA LUKU
Vaali
Henri ei kertonut Paulin tekemästä tunnustuksesta kenellekään mitään, ei edes hyvälle ystävälleen Gordonille. Sitä vastoin hän kuvaili tarkoin, mitä hän, Paul ja Moko muuten olivat kokeneet ja nähneet saaren itärannalle tekemällään retkellä. Hän ei unohtanut kertoa valkoisesta pilkusta, jonka he olivat nähneet kaukana merellä; hänen mielestään oli paras koettaa ratkaista tämä arvoitus joskus.
Nyt oli käynyt päivänselväksi, että Carrin saari oli aivan yksinäinen ja että kymmenet mailit erottivat sen lähimmästä manteresta tai saaresta, ja kaikki pojat suurimmasta pienimpään huomasivat, että nyt oli täysi tosi edessä. Taistelu olemassaolosta heidän oli kestettävä aivan yksin, omaan itseensä luottaen, kenenkään muun apua ei ollut odotettavissa.
Henri oli aina ensimmäisenä toimimassa yhteiseksi hyväksi. Ja Gordonin terävä silmä huomasi pian, että Henri nyt sälytti pikkuveljensä hartioille paljon enemmän työtä kuin ennen. Kun vain oli suoritettava jotakin, joka kysyi rohkeutta ja tuotti vaaraa, piti Henri aina huolta siitä, että työ joutui Paulin tehtäväksi. Ja pikku poika ei koskaan ollut vastahakoinen, päinvastoin hän oli aina valmis ryhtymään, voisi melkein sanoa, että hän olisi mielellään mennyt tuleen heidän kaikkien puolesta, jos se olisi ollut välttämätöntä.
Gordon ymmärsi yskän: Henri oli siis päässyt veljensä salaisuuden perille.
Helmikuu oli oikea suolauskuukausi pikkuyhdyskunnassa. Kaikki järvestä pyydetyt lohet suolattiin. Mutta mistä saatiin suolaa? "Baxter & Paul Martinet'n suolatehtaasta", jonka molemmat pojat olivat perustaneet Laivalahden luo. Tehtaan toiminta ei ollut kovinkaan monimutkainen — oli vain kaivettu syvennys hiekkaan, ja kun merivesi haihtui jäi suola jäljelle.
Tärkeimmistä maaliskuun tapahtumista mainittakoon löytöretki, jonka neljä poikaa teki saaren eteläpäässä oleville soille.
Robert oli mukana tällä matkalla ja oli seitsemännessä taivaassa nähdessään niin paljon metsänriistaa, missä tahansa he kulkivat. Ja kyllä Pan sai käyttää käpäliään! Sen täytyi tietysti loikkia niityille ja soille kaikkien metsähanhien, kurppien ja kurmitsojen jäljissä, jotka kaatuivat Robertin ja hänen toveriensa laukauksista.
Parin seuraavan viikon ajalla pojat lähtivät miltei joka päivä metsään mukanaan kärryt, joiden eteen kaksi guanakoa oli valjastettu. Kun he palasivat kotiin, oli kuorma täynnä oksia ja risuja, jotka varattiin polttopuiksi talvea varten.
Gordon piti kuitenkin huolen siitä, ettei kukaan kesken kaikkea kiirettäkään laiminlyönyt oppitunteja. Isot pojat olivat pikkupoikien jokapäiväisiä opettajia, ja siten edistyivät kaikki, sekä suuret että pienet. Robert toimi myös tässä uudessa "Carrin koulussa", mutta hän ei voinut olla hiukan mahtailematta etevyydellään, ja siksi hänen luokkansa ei oikein pitänyt hänestä. Mutta olisipa vain joku uskaltanut hänelle sanoa, ettei hän ollut yleisesti rakastettu. Hän kun kuvitteli olevansa heistä kaikista eniten suosiossa. Hän oli aivan varma siitä, että kun uudisasukkaat ensi kerran valitsevat itselleen johtajan, tulee vaalissa voittajaksi hän eikä kukaan muu. Kuitenkaan ei ollut oikeastaan ketään muita kuin William, Cross ja Webb, jotka olisivat antaneet äänensä Robertille.
Jo ennakolta saattoi helposti päättää, ettei Gordonia valittaisi uudestaan. Useimmat pitivät kyllä hyvinkin paljon hänestä, mutta kuitenkin pikkupoikien mielestä hän oli liian ankara. Hän torui aina kun joku poloinen oli tahrannut tai repinyt nuttunsa. Vaikkapa vain nappikin olisi puuttunut, oli hänellä aina nuhdesaarna valmiina. Sitten hän oli kovin saita lupapäivien suhteen, eikä tullut kysymykseenkään että hän joskus olisi antanut Mokon valmistaa jotain oikein herkullista. Puhumattakaan siitä, että yksi ja toinen pojista tuon tuostakin pistettiin "koppiin" rangaistukseksi laiskuudesta tai tottelemattomuudesta! Todellakin, moni seikka esti Gordonin valitsemista uudelleen.
Entä Henri! "Pyh, Henri, hänet minä kyllä voitan!" kehuskeli Robert aina, kun joku tuli maininneeksi, että reipas ja suosittu ranskalainen hyvinkin saattoi kohota Gordonin seuraajaksi. Mutta kaikessa hiljaisuudessa Robertia kuitenkin vaivasi se, että Henri oli voittanut niin monen suosion.
Sen vuoksi hän ei voinutkaan koskaan pysyä aisoissa, vaan oli kerran toisensa jälkeen kilpailijansa niskassa. Eräänä päivänä, kun koko poikaparvi oli kiihkeässä jalkapallo-ottelussa kentällä luolan ulkopuolella, molemmat vastustajat olivat täydellä todella käydä toistensa kimppuun. Robert väitti nimittäin, että Henri oli harjoittanut petosta pelissä, ja sitä ei Henri tietenkään, kunniastaan arka kun oli, voinut sietää. Hän tarttui Robert-herraa kauluksesta ja tahtoi tapella hänen kanssaan, mutta ennen kuin he oikein ennättivät käydä toisiinsa käsiksi, astui Gordon väliin.
"Mitä nyt?" hän kysyi.
"Hän väittää, että minä olen pelannut väärin", selitti Henri. "Ja se ei ole totta."
"Siinä nyt kaikki kuulette", huusi Robert raivoissaan. "Hän väittää, että minä valehtelen. Pitääkö minun kärsiä sellaista?"
Gordon mietti hetken aikaa, katseli vuoroin toista, vuoroin toista poikaa, ja sanoi sitten: "Minä en usko, että Henri on alkanut riitaa, sen vuoksi."
"Niin tietysti!" keskeytti Robert hänet pilkallisesti naurahtaen. "Tietysti! Henri on aina viaton kuin kapalolapsi! Aina pidät sinä hänen puoltaan, Gordon! Minä sitä vastoin — minä olen aina väärässä! Tässä maassa noudatetaan tosiaan kaunista oikeutta!"
"Sinä erehdyt, Robert", vastasi Gordon. "Minä en pidä enempää yhden kuin toisenkaan puolta. Minä tuomitsen vain sen mukaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä."
"Hyvä! Anna siis Henrin ja minun tapella!" intti Robert. "Sillä tavoin ratkaisemme asian parhaiten."
Mutta sentapaisesta oikeudenkäynnistä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hän käski molempien taistelunhaluisten poikien pysyä alallaan, ja niin vältettiin rajuilma suurin piirtein sillä kertaa. Mutta ukkosta oli yhä ilmassa, ja Robert sekä hänen kolme uskollista liittolaistaan punoivat entistä kiihkeämmin salajuonia Gordonia ja varsinkin Henri Martinet'ta vastaan.
Sillä aikaa alkoi talvi jo vähitellen kolkuttaa oveen. Toukokuu toi ensimmäiset tuimat säät mukanaan, ja sekä ranskalaisluolassa että Panin arkihuoneessa ja tallissa täytyi pistää tulta uuniin, muuten olisi miltei jäätynyt.
Ja ulkonakin saattoi huomata talven lähestyvän. Päivä päivältä harveni saaren lintumaailma; joukottain linnut lensivät pois etsimään lauhkeampaa kotia Amerikan mantereelta.
Jospa olisikin siivet kuin linnuilla, jotta voisi lentää kauas avaraan maailmaan, ihmisten ilmoille! Mutta Henrin mieleen juolahti kuitenkin jotakin, jonka saattoi tehdä. Saattoihan käyttää muuttolintuja sanansaattajina. Pojat vangitsivat joukon tervapääskyjä, joiden pesät olivat olleet itse luolassa. Kunkin kaulaan sidottiin pieni nahkapussi, johon Henri pani paperilapun. Siihen hän oli kirjoittanut, että eräässä saaressa, joka sijaitsee suunnilleen siinä ja siinä paikassa, elää viisitoista poikaa Aucklandin kaupungista Uudesta Seelannista, ja että nämä pyytävät sitä, jonka käsiin kirje joutuu, tekemään parhaansa auttaakseen haaksirikkoisia.
Sitten pääskyset päästettiin irralleen ja ne lensivät heti pohjoista kohti. Carrin saaren uudisasukkaat seurasivat surullisin katsein niiden lentoa.
Toukokuun viimeisinä päivinä tuli vuoden ensi lumi. Edellisenä vuonna talvi ei alkanut niin ankarana. Mutta mitäpä siitä! Kun oli yllin kyllin polttopuita eikä lämpöisiä talvivaatteitakaan puuttunut, niin ei ollut hätää.
Mutta oli jotakin, joka oli pakkasta pahempi, oli riitaa ja eripuraisuutta, jota Robert ja hänen liittolaisensa alituisesti herättivät. Mitä lähemmäksi joutui päivä, jolloin Gordonin piti luopua hallituksesta — se oli tapahtuva syyskuun 10:ntenä, hänen vaalinsa vuosipäivänä — sitä suurempi sekamelska vallitsi mielissä. Nythän sai nähdä, kenen onnistui saada enimmät äänet.
Robertilla ei ollut lepoa ei rauhaa. Häntä harmitti nähdä, miten kylmäverisenä Henri koko ajan pysyi. Ja vaikka Henri kuinka olisi vakuuttanut hänelle ja kaikille muille, ettei hän vierasmaalaisena todellakaan aikonut pyrkiä heidän johtajakseen, pysyi Robert koko ajan yhtä epäluuloisena ja väitti, ettei Henri tarkoittanut sitä mitä sanoi.
"Sinä tahtoisit kyllä niin sanomattoman mielelläsi kiekua kukkona tunkiolla", hän ivaili joka päivä Henriä. "Sinä et vain tahdo sitä näyttää. Ja sitten sinusta olisi niin kovin hauskaa, jos me lankeaisimme polvillemme eteesi ja rukoilisimme sinua että antaisit valita itsesi, eikö niin?"
Vihdoin viimein koitti tuo suuri, ratkaiseva päivä. Iltapuolella jokainen pojista, paitsi Moko, sai vaalilipun, johon hänen tuli kirjoittaa sen nimi, jonka tahtoi valita. Kun äänet laskettiin, huomattiin että ne olivat jakautuneet seuraavasti:
Henri oli saanut 8 ääntä Robert 3 ja Gordon 1 äänen.
Musertavampi ei Robertin tappio olisi voinut olla. Itse hän ei tahtonut äänestää, ja sen vuoksi hän ei saanut useampia ääniä kuin kolmen tottelevaisen orjansa, Webbin, Crossin ja Williamin.
Gordon sai vain yhden äänen, se oli Henrin. Itse Gordon ei äänestänyt.
Kun Robert kuuli vaalin tuloksen, hän oli kuin ukkosen lyömä. Henri oli siis todellakin kaikkien lemmikki! Mutta sen hän kyllä saa kalliisti maksaa! Ja vimmoissaan Robert puristi kätensä nyrkkiin.
Henri oli kahden vaiheilla. Suostunko vai enkö? hän kysyi itseltään. Häntä halutti oikeastaan kieltäytyä koko tästä rasittavasta toimesta. Mutta sitten hänen katseensa kohtasi Paulin, ja hänelle johtui mieleen, että tässä hänelle tarjoutui tilaisuus sovittaa, mitä hänen veljensä oli rikkonut. Samassa tuokiossa hänelle selvisi, että hänen tuli suostua.
"Kiitoksia, ystävät!" hän sanoi puristaen jokaisen käsiä. "Minä rupean johtajaksenne."