SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Henri, Paul ja Moko
Vanhan vuoden viimeinen viikko kului umpeen, ja koitti uusi vuosi, 1891. Ei sellaisena kuin täällä, vaan lämpimänä ja kesäisenä; sillä vuodenvaihde sattuu eteläisellä pallonpuoliskolla keskelle kuuminta kesää.
Melkein kymmenen kuukautta oli kulunut siitä, kun "Eteenpäin" haaksirikkoutui saaren autiolle rannalle. Tämä aika oli ollut vaikea, paljon oli ollut raatamista ja työtä, monta pettymystä oli koettu, monta ikävää kärsitty. Mutta sittenkään ei pojilla ollut valittamisen syytä, sillä onnettomuudessakin oli onni heitä seurannut, niin että he nyt saattoivat elää rauhassa ja levossa, heillä oli jokapäiväinen leipänsä ja vielä vähän enemmänkin.
Vähän väliä heitä kuitenkin ahdisti tärkeä kysymys: "Milloin pääsemme täältä?" Mutta kukaan ei vielä voinut vastata siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kärsivällisesti, mitä kohtalo oli tuova mukanaan.
Ennen talven tuloa oli paljon työtä. Kaikkein ensiksi oli suojeltava kotieläimiä kylmältä. Sen vuoksi tiivistettiin tallia ja siihen rakennettiin uuni. Koko tammikuun oli siinä työtä yllin kyllin Henrille, Baxterille, Jackille ja Mokolle.
Mutta kylmyys ei ollut ainoa vaarallinen vihollinen: nälänkään kanssa ei ollut leikkiminen. Sen vuoksi Robertin ja toisten innokkaiden metsämiesten täytyi joka päivä panna parastaan kootakseen ruokavaroja taloon. Määrätyllä kellonlyömällä tarkastettiin satimet ja ansat ja Moko sai aamusta iltaan hyöriä lihan savustamisessa ja suolaamisessa.
"Kuulepas Gordon", virkkoi Henri eräänä päivänä. "Kartta, joka meillä on, tuntuu kyllä oleva jokseenkin täydellinen, mutta eiköhän olisi kuitenkin parasta hieman tutkia saaren itäosaakin? Kuka tietää, vaikka voisimme kaukoputkillamme nähdä maata jossain."
"Ehkäpä", arveli Gordon. "Mutta annahan kuulua, mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi tehdä."
Henri lausui nyt ehdotuksensa. Moko ja hän sekä yksi tai kaksi muuta poikaa astuisivat veneeseen ja purjehtisivat järven toiselle rannalle.
"Niin, sinä ja Moko", keskeytti Gordon hänet. "Mutta kutka muut? Etkö voi tyytyä vain yhteen?"
"Se käy kyllä päinsä", arveli Henri.
"Sitten sanon sinulle jotain", virkkoi Gordon, "annetaan Robertin tulla mukaan! Tällaisella retkellä voi teistä, sinusta ja hänestä, ehkä tulla hyvät ystävät, ja sillä on paljon voitettu."
"Olet oikeassa, Gordon. Aivan oikeassa. Mutta on kuitenkin toinen, jonka mieluummin ottaisin mukaani."
"Kuka sitten?"
"Veljeni Paul. Tiedät, kuinka kummalliseksi hän on tullut. Hänen omaatuntoaan painaa jokin, mutta tähän saakka en ole saanut siitä selvää. Jos saisin hänet mukaani purjehdusretkelle, voisin oikein kahden kesken puhella hänen kanssaan ja ehkäpä saisin hänet kertomaan huolensa."
Gordon oli heti samaa mieltä, ja niin päätettiin, että Paul tulee kolmanneksi veneeseen.
Muutamia päiviä tämän jälkeen vene pantiin purjehduskuntoon, ja aamulla helmikuun 4:ntenä Henri, Paul ja Moko lähtivät purjehdusretkelleen. He ottivat mukaansa kaksi pyssyä, kolme revolveria, kolme matkavaippaa sekä runsaasti ruokaa ja juomaa. Sitä paitsi Henri kätki taskuunsa tekemänsä jäljennöksen ranskalaisen merimiehen kartasta.
Purje nostettiin, Moko tarttui peräsimeen, Henri hoiti jalusnuoraa. Ilma oli ihana ja vene liukui lauhassa lounaistuulessa yli kareilevan vedenpinnan. Mutta kun he olivat tunnin ajan purjehtineet, tyyntyi tuuli, ja nyt täytyi Henrin ja Mokon kummankin tarttua airoon. Paul taas istui pitämään perää. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, mutta eipä kestänyt kauan ennen kuin hän oppi sen.
Kello kolmen ajoissa oltiin puolitiessä, ja nyt saattoi Moko kaukoputken avulla nähdä maata, matalan, metsän peittämän rannan. Moko ja Henri soutaa ahersivat uskollisesti, ja hitaasti vene liukui eteenpäin. Kyllä siinä oli vetämistä, sillä ilma oli polttavan kuuma. Viimein oltiin kuitenkin perillä. Vähän yli kuuden vene laski rantaan paikalle missä järvi purki vetensä pienen virran kautta.
"Katsokaahan", virkkoi Henri osoittaen karttaa, "tämä virta on merkitty tähänkin. Mitä tässä sanotaan? I, t,… niin, Itävirraksi on maanmieheni sen nimittänyt. Sehän onkin varsin sattuva nimi, otetaanko se käyttöön?"
"Otetaan vain!"
Sitten pojat astuivat maihin, kiinnittivät veneen puuhun, heittäytyivät ruohikkoon ja tarttuivat eväisiin. Aterioituaan he kietoutuivat vaippoihinsa ja painuivat nukkumaan.
Seuraavana päivänä he purjehtivat edelleen Itävirtaa alas. Virta oli vuolas, ja Henri pelkäsi että he yhtäkkiä saattaisivat joutua jonkin putouksen pyörteisiin.
Koko aamupuolen he antoivat virran kuljettaa venettään pitkin uomaa sen suuta kohti. Ainoastaan kerran he pysähtyivät astuakseen joen rannalle. Henri oli näet huomannut muutamia puita, joita hän ei ollut nähnyt siitä asti kun lähti Uudesta Seelannista, nimittäin pinjoja eli ruokamäntyjä.
Hän tuli hyvin iloiseksi nähdessään ne ja riensi Paulin seurassa maihin. He keräsivät koko joukon maahan pudonneita pinjankäpysiä. Ranskalaisluolassa ne varmaankin olivat tervetullutta tavaraa, niiden sydämet maistuivat näet erinomaisilta ja sisälsivät öljyä.
Noin tuntia ennen päivällisaikaa pojat huomasivat ensimmäisen kylmän tuulahduksen mereltä, ja vähän myöhemmin he näkivät keulan puolella sinisen juovan, joka selvästi kertoi, että nyt he lähestyivät joen suuta.
Pian he olivatkin rannikolla. Täällä oli kaikki aivan erinäköistä kuin sillä puolen Carrin saarta, jossa "Eteenpäin" aikoinaan oli tehnyt haaksirikon.
"Jumalan kiitos, ettemme ajautuneet tänne", huudahti Moko nähdessään epätasaisen, kallioisen rannan.
Henri kohotti kaukoputken silmälleen ja tähtäsi yli meren. Mutta turhaan, kaikkialla oli vain vettä ja ilmaa, maata ei missään näkyvissä!
Tämäkin toivo oli siis pettänyt.
"Emmekö siis koskaan keksi mitään keinoa päästä täältä pois?" huudahti Henri puristaen nyrkkiä merelle.
"Keksimme kuin keksimmekin!" virkkoi Moko, joka koetti kääntää asian leikiksi, saadakseen eloa molempiin toisiin. "Mutta nyt emme viitsi vaivata päätämme sillä", hän lisäsi. "Nyt tahdomme jotain suuhumme."
Sitten he aterioivat ja kiersivät kerran ympäristön. Seutu oli pelkkää metsää ja vilisi metsän riistaa, niin että Henrin oli varsin helppo ampua pari peltokanaa illalliseksi. Kävelyllään pojat saapuivat korkealle kalliotöyräälle, josta oli laaja näköala melkein yli koko saaren. Lännessä näkyi suuri metsä, joka ulottui Vanhempainjärvelle asti. Etelässä oli hiekkasärkkä toisensa vieressä ja siellä täällä kuusimetsikkö, joka tummana kohosi hiekkasärkkien keltaiselta pohjalta. Pohjoisessa kohtasi silmä vain suunnattoman hiekkatasangon, joka ulottui mereen asti. Ja luoteessa niin, mitä olikaan tuo tuolla kaukana?
"Katsohan Henri!" huudahti Moko viitaten merelle. "Käytä kaukoputkea, no, mitä näet?"
Mutta Henri ei voinut päästä selville siitä, mitä se oli. Se näytti valkoiselta pilkulta. Oliko se ehkä vain pilvi? Ei taivas niin sees ja kirkas… Olisiko se vuori?…
Samassa pilkku katosi. Aurinko oli painunut vähän alemmaksi. Kaikki olikin siis ollut vain kangastusta.
Ja kuitenkaan Henri ei voinut vapautua ajatuksesta, että tässä ehkä sittenkin oli jonkinlainen toivonkipinä, että tuolla kaukana ehkä pelastus viittasi heille.
Palattuaan takaisin Itävirran suulle, jonne vene oli kiinnitetty, pojat sytyttivät nuotion ja alkoivat paistaa peltokanoja.
Illallisen jälkeen Henri kulki vähän edestakaisin pitkin rantaa, ja Paul seurasi häntä. Sillä aikaa Mokolla oli tilaisuus koota pinjankäpyjä, joita oli runsaasti joen vasemmalla rannalla.
Pimeän tullessa pieni laivapoika oli koonnut sylillisen näitä maukkaita hedelmiä. Hän kääntyi nyt takaisin veneen luo, mutta ei nähnyt missään veljeksiä.
Mihin he olivat joutuneet?
Hän kuulikin jo heidän äänensä, he eivät siis olleet kaukana. Aivan oikein, tuolla hän jo näki heidät jonkin matkan päässä rannalla.
"Kuulkaa, Henri ja Paul!" hän huusi heille. Hän aikoi ehdottaa, että he kaikki kolme nyt menisivät nukkumaan. Mutta he eivät kuulleet häntä.
Hän aikoi rientää heidän luokseen ja lähti juoksemaan. Mutta samassa hän näki Paulin lankeavan polvilleen veljensä eteen, joka nuhteli häntä ankarasti.
Moko saattoi selvästi kuulla jokaisen sanan. Paul oli vihdoin kertonut Henrille, mikä häntä vaivasi.
"Vai niinkö se olikin!" huudahti Henri. "Sinä siis olet syypää tähän kaikkeen."
"Älä ole vihainen minulle, Henri", rukoili pikku poika ja itki epätoivoisena. "Sinun täytyy antaa minulle anteeksi! Kuuletko?"
Mutta Henri oli leppymätön. "Kyllä nyt ymmärrän, miksi arastelet tovereitasi ja häpeät heitä. Mitä sinä teet, kun he kerran saavat tietää tämän kaiken?"
Sen verran Moko kuuli, ja vielä enemmänkin. Ensin hän aikoi olla mistään tietämättä, mutta kun hän ja Henri vähän ajan perästä kohtasivat toisensa veneen luona, ei hän voinut teeskennellä, vaan sanoi Henrille suoraan kuulleensa kaiken, mitä Paul oli puhunut.
"Mitä ihmettä! Kuulitko sinä…?"
"Kuulin kyllä, mutta en kerro kenellekään!"
"Onko se miehen sana?" kysyi Henri.
"On", vastasi Moko, ja molemmat pojat löivät kättä. Mutta Paul-poloinen istui yksin ja hylättynä suurella kivellä ja vuodatti katkeria kyyneliä.
Kellon käydessä kymmentä vesi alkoi nousta ja nousuveden avulla veneen oli varsin helppo viilettää takaisin virtaa ylös. Vasta keskiyöllä läheni pakoveden aika, ja silloin ei vene enää päässyt kulkemaan. Sen vuoksi he kiinnittivät sen, astuivat maihin ja laskeutuivat nukkumaan. Päivän valjetessa nousuvesi auttoi uudelleen heitä eteenpäin, ja jo kello yhdeksän tienoissa he saapuivat järvelle. Nyt Moko nosti purjeen, ja hilpeästi halkaisi vene aaltoja navakassa aamutuulessa. Iltapuolella kolme matkamiestä saapui taas kotiin.