KUUDESTOISTA LUKU
Joulu
Luolassa oli kaikki entisellään. Ei mitään tärkeätä ollut tapahtunut Gordonin ja hänen toveriensa poissa ollessa, niin että Henrin oli ollut varsin helppo ylläpitää järjestystä uudisasukasyhdyskunnassa.
Ainoa, mikä aiheutti hänelle huolta ja päänvaivaa oli hänen veljensä Paulin raskasmielisyys. Mikähän suru painoi tuota ennen niin reipasta poikaa?
Henri koetti puhua hänen kanssaan kahden keskenkin saadakseen siitä selvää, mutta turha vaiva, Paul ei ilmaissut mitään. Kun isoveli kysyi, oliko hän tehnyt jotain pahaa, hän vastasi vain, että Henri kyllä kerran saa sen tietää, sillä hän antaa anteeksi, mutta toiset…
"Entä sitten? Toiset… Mitä toiset?"
Mutta Paul ei sanonut sen enempää.
Heti seuraavana päivänä Gordonin retkikunnan kotiintulon jälkeen, marraskuun 9:ntenä, ryhdyttiin rakennuspuuhiin. Laamat ja guanako tarvitsivat välttämättä tallin ja siihen kuuluvan aitauksen. Baxter oli rakennusmestarina ja työnjohtajana. Hän osasi mainiosti panna vauhtia toisiinkin ja sai heidät käyttämään sahaa ja kirvestä niin näppärästi kuin olisivat olleet taitavia puusepänkisällejä jok'ainoa. Aitaus tehtiin niin vahvaksi, että se hyvin saattoi suojella petoeläimiltä. Itse talli rakennettiin aluksen lankuista, katto tehtiin tervatusta purjekankaasta, joka kesti sadetta ja lunta. Kun rakennus valmistui ja guanako ja laamaemä vuohineen olivat muuttaneet siihen, annettiin eläinten hoito ja rehun hankkiminen Jackin ja pikku Garnettin toimeksi. Sen lisäksi heidän piti parhaansa mukaan koettaa kesyttää ne.
Garnett varsinkin oli kovin innostunut tehtäväänsä. Kaiket illat hänen nähtiin istuvan tallissa rakkaiden kasvattiensa luona huvittamassa niitä kaikilla niillä sävelillä, joita hän hanurillaan osasi soittaa. Hän arveli näet, että eläimet siten helpommin kesyyntyivät.
Suureksi ilokseen hän sai pian useampia kuulijoita. Eräästä salahaudasta saatiin näet vielä yksi guanako, ja muutamana päivänä onnistui Baxterin ja Williamin — viimeksi mainittu oli nyt myös ruvennut harjoittamaan bolanheittoa — saada kiinni laamapari, koiras ja naaras.
William ja pari muuta poikaa virittivät myös ahkerasti ansoja ja satimia ja tarkastivat niitä joka päivä. Vähitellen he saivat pyydystetyksi koko joukon peltokanoja, fasaaneja, trappeja ym., ja ne linnut, joita Moko ei heti ottanut hengiltä ja pannut vartaaseen, joutuivat kanatarhaan, jonka Gordon oli laittanut aitauksen nurkkaan. Sen hoito oli uskottu Edvardille ja Tom Jenkinsille.
"Kunpa meillä vain ei olisi niin kovin niukalti sokeria", sanoi Moko joskus. "Silloin voisin leipoa kakkuja; munia ja maitoahan meillä on yllin kyllin."
Jack pani Mokon sanat korvan taakse. Hän tutki näet yhä uutterasti "Robinson Crusoeta" ja tästä erinomaisesta kirjasta hän tiesi, ettei ollut lainkaan mahdotonta löytää jotain ainetta, jota saattoi käyttää sokerin asemesta. Eräänä päivänä hän keskusteli Gordonin kanssa asiasta, ja Gordon arveli hänen olevan oikeassa: silmät auki vain, niin kyllä löydettäisiin, mitä puuttui.
Ja aivan oikein! Kun Gordon kerran saapui kotiin metsästä, hän kutsui Jackin luokseen ja vei hänet muutamien puiden luo, jotka kasvoivat jonkin matkan päässä luolasta.
"Tässä näet, Jack! Nämä ovat sokerilehmuksia! Odotapas kun otan veitseni ja leikkaan sillä runkoon, kas noin, valuu nestettä, näetkö? Se on sokeria!"
Ja niin todella olikin. Tietysti ei tämä sokeri ollut yhtä makeata kuin oikea sokeri, joka valmistetaan sokeriruo'osta tai sokerijuurikkaasta, mutta sitä sopi mainiosti käyttää taloudessa.
Keväällä Webbille ja Williamille tuli taas kiire virittää ansojaan. Robert kävi myös uutterasti metsällä; eräänä päivänä hän ampui haisunäädän ja toi sen kotiin laukussaan.
"Katsokaapas, minkä venkaleen olen nitistänyt!" hän sanoi toisille.
"Eikö sillä ole kaunis turkki?"
"Onpa kyllä!" sanoi Edvard. "Mutta hyi kuinka se haisee! Mitenkä eläin itse voi sietää hajuaan!"
"Se on siihen tottunut", tuumi Jack. "Mutta mitä oikeastaan teemme tällä eläimellä, Robert? Olisipa totta vie paljon parempi, jos saisit käsiisi jotain vihanneksia — niitä tarvitsemme eniten."
Ja siinä Jack oli oikeassa. Muita vihanneksia ei näet ollut saatavissa kuin metsäselleriä, jota kasvoi järven rannalla. Ja oikeastaan Robertin olisi ollut viisainta hiukan säästää ruutia, se hupeni pelottavasti varastosta. Kätevä Baxter oli sitä paitsi keksinyt tehdä saarnesta jousia ja putkista nuolia, joiden kärkenä oli rautanaula. Näillä jousipyssyillä William ja Cross oppivat pian ampumaan melko taitavasti ja toivat usein kotiin aika lailla pientä metsänriistaa. Tietysti he eivät voineet olla Robertin kiusaksi kehumatta, kuinka paljon ruutia he tällä tavoin säästivät.
Mutta eräänä päivänä tehtiin keksintö, joka oli oikein mieluinen Robertille. Gordon huomasi näet, että ketut ja sakaalit eivät antaneet ansojen olla rauhassa öisin, vaan anastivat sukkelasti kaikki pikkueläimet, jotka olivat joutuneet satimeen. Tehdäkseen lopun moisesta rosvouksesta Gordonin täytyi kuin täytyikin antaa pari tusinaa panoksia Robertille ja toisille pyssymiehille. "Mutta pitäkää varanne, ettette niitä turhanpäiten ammuskele!" hän sanoi.
Sitä hänen oli turha pelätä, arveli Robert: "Kyllä me pehmitämme sekä Repolaisen että sen seuralaiset niin perinpohjaisesti, ettei ansoista enää vähään aikaan näpistellä."
Pimeän tullessa Robert, Henri, William, Baxter, Webb, Cross ja Jack asettuivat väijyksiin viidakkoon järven rannalle. Mutta keskiyö joutui, ennen kuin mitään sen kummempaa oli tapahtunut. Silloin Robert äkkiä viittasi pimeyteen, ja nyt nähtiin kokonaisen kettulauman ohjaavan kulkunsa järvelle. Henri laski ne — yksi, kaksi, kolme… kymmenen, yksitoista… kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista. Kahdeksantoista kettua siinä oli. Kun ne saapuivat järven rannalle ja aikoivat ruveta juomaan, antoi Robert merkin toisille. Seitsemän pyssyä pamahti, ja neljä viisi kettua kellahti maahan; toiset pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti, mutta niidenkin joukossa oli monta haavoittunutta ja ne löydettiin aamulla kuolleina metsästä.
Metsästystä jatkettiin vielä kolmena yönä, mutta siihen päättyikin kettujen vierailu. Kaatuneitten eläinten nahat käytettiin matoiksi tai niistä neulottiin vaatteita. Mutta nyt olivat sekä kynttilät että öljy loppumaisillaan. Eipä muuta neuvoksi: muutamien hylkeiden Laivalahdessa täytyi heittää henkensä, jotta pojat saisivat hylkeenrasvaa lamppuihinsa ja lyhtyihinsä.
Eräänä päivänä vedettiin kärryt esille jo ani varhain aamulla, ja niiden eteen valjastettiin molemmat guanakot, joita Jack ja Garnett viime aikoina olivat harjoittaneet käyttämään valjaita. Kärryihin kuormattiin ampumatarpeita, aimo eväspussi, kaikenlaisia työaseita ja suuri kattila sekä muutamia tyhjiä tynnyreitä, joihin hylkeenrasva oli määrä kaataa.
Kymmenen ajoissa metsästysseurue saapui rannalle, jonka edustalla hylkeitä tuhansittain pyöriskeli karien välissä. Sitä myöten kun aurinko kävi paahtavammaksi, ryömi yhä useampia näitä hauskoja otuksia rantaäyräälle. Täällä oli Gordon, Robert ja muutamia muita suurempia poikia väijyksissä odottamassa vain sopivaa hetkeä laukaistakseen. Moko ja pikkupojat eivät saaneet ottaa osaa metsästykseen, heidän tuli vain pitää huolta vaunuista ja "hevosista".
Robert älysi heti, että ensinnäkin oli kaikin mokomin estettävä hylkeitä pääsemästä takaisin mereen. "Meidän on katkaistava niiltä paluutie", hän sanoi ja niin puikahtivat hän ja hänen toverinsa alas rantaan hiiviskellen hiljaa ja varovasti karien lomitse, kunnes he muodostivat ampumaketjun pitkin rantaäyrästä.
Sitten Gordon antoi merkin, ja samassa tuokiossa pamahtivat pyssyt, ja kaiku vastasi nopeasti korkeilta töyräiltä.
Kaikki laukaukset osuivat. Ne hylkeet, jotka eivät olleet saaneet lyijyä nahkaansa, kääntyivät pelästyneinä ja tulla kuppuroivat vettä kohti minkä jaksoivat. Mutta Robert pani vauhtia metsästystovereihinsa, ja pökertyneet eläinrukat kohtasi sellainen luotisade, että kokonainen tusina hylkeitä joutui metsästäjien saaliiksi.
Iltapuolella Moko sytytti tulen kahden valtavan kivilohkareen väliin, täytti kattilan puoleksi vedellä ja nosti sen tulelle. Sitten ammutut hylkeet leikattiin kappaleiksi ja lihaa keitettiin niin kauan, että rasva kohosi vedenpinnalle.
Tällainen hylkeenrasvan keitto oli isotöistä hommaa; seuraava päiväkin meni siihen, mutta kylläpä pojilla sitten olikin rasvaa koko talven varalle. Paluumatka ranskalaisluolalle sujui onnellisesti.
Nyt oli joulu kynnyksellä.
Moko ja Jack paistoivat ja keittivät hiki päässä ja Baxter ja William koristivat luolaa niin monella lipulla ja viirillä kuin vain käsiin saivat.
Joulupäivänä ja Tapanina kaikki työ saaressa lepäsi ja varhain aamulla pienet laivatykit ampuivat tervehdyslaukauksia joululle. Koska sää oli kaunis, lähtivät kaikki aamupäivällä pitkälle hauskalle kävelyretkelle, ja kotiin tultuaan heillä oli mainio ruokahalu. Mutta jopa jyrähtikin pian taas tykinlaukaus ilmoittaen, että pöytä oli katettu.
Hetkisen kuluttua kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä. Maukkaiden ruokalajien keskellä kohosi kaunis, pienillä Englannin, Amerikan ja Ranskan lipuilla koristettu joulukuusi.
Pöydässä pidettiin monta puhetta. Henri puhui "saaren mahtavalle hallitsijalle, presidentti Gordonille", ja tämä vastasi puheeseen kohottaen eläköönhuudon pikku yhdyskunnalle. Kauniin, lämpimin sanoin hän johdatti toveriensa mieleen Uudessa Seelannissa olevat omaiset, jotka hekin nyt viettivät joulua tietämättä mitään rakkaista pojistaan.
Costarkin nousi puhumaan. Ikäistensä puolesta hän kiitti isoja poikia — erittäinkin Gordonia ja Henriä — kaikesta siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota he olivat heille osoittaneet.
Kaikuva eläköön seurasi Costarin puhetta. Vain yksi oli vaiti, Robert.