VIIDESTOISTA LUKU
Metsästysseikkailu
Heti kun päivä koitti ja pojat saattoivat kunnolla nähdä ympärilleen, he huomasivat hiekkaisen harjanteen, joka kohosi parinsadan askeleen päässä merestä. He kiiruhtivat sen kukkulalle ja näkivät sieltä, että erämaa ulottui aina mereen asti. Oli siis turha kulkea eteenpäin pohjoista kohti.
Robert ehdotti, että he lähtisivät kotiin toista tietä kuin olivat tulleet; saattoivathan he esimerkiksi kulkea pitkin järven oikeata rantaa, niin tulee sekin samalla tutkituksi.
Mutta siitä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Ei", hän sanoi, "silloin viipyisimme liian kauan matkalla, eivätkä Henri ja muut voi ymmärtää, minne olemme joutuneet. Ei, oikeanpuoleisen rannan jätämme toiseen kertaan. Mutta silti voimme kylläkin, kuten Robert ehdottaa, valita toisen tien kuin sen, jota tulimme. Mitähän, jos kulkisimme pitkin järvenrantaa Leirivirralle asti, poikkeaisimme siellä sivulle ja vaeltaisimme metsän läpi rannikolle."
Pohdittuaan asiaa puolelta ja toiselta pojat suostuivat ehdotukseen.
He nauttivat vähän aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät matkaan.
Sää oli ihana, ja jos se sellaisena pysyisi, he saattoivat olla kotona jo huomisiltana. Kello yksitoista he menivät kumiveneellään Leirivirran yli ja lähtivät samoamaan halki metsän.
"Hei, herra bolametsästäjä!" ivaili Robert Baxteria. "Minun mielestäni voisit pian näyttää, mihin nuo korusi kelpaavat." Näin sanoen hän viittasi lassoon ja bolaan, jotka olivat kierrettyinä Baxterin vyötäisten ympäri.
Ja matkien serkkuaan Cross yhtyi heti pilkkaamaan Baxteria.
Gordonin täytyi vihdoin ruveta rauhoittamaan riidanhaluisia poikia. "Toistaiseksi ei ole ollut mitään eläintä, jota Baxter olisi voinut pyydystää välineillään", hän sanoi. "Eihän täällä näe ainoatakaan elävää olentoa paitsi lintuja, ja niitä varten bolat eivät suinkaan ole. Ei, mutta katsokaapas, tiedättekö mikä puu tuo tuossa on? Ettekö? Sehän on teepuu — ei se oikea, jota kiinalaiset viljelevät, mutta tämänkin puun lehdistä voi helposti keittää teetä."
Jokainen poimi kourallisen lehtiä ja pisti ne taskuunsa, myöhemmin he aikoivat panna toimeen varsinaisen teenkorjuun, tiesiväthän he nyt missä puut kasvoivat.
Sinä päivänä pojat eivät kokeilleet mitään erikoista, ja kun he illan suussa asettuivat leiriin, sanoi Baxter, että tänään ei tarvinnut monta sanaa kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta juuri tätä puhuessaan hän hypähti pystyyn, tarttui bolaansa ja nakkasi sen reippaalla heitolla puitten väliin.
Hän oli nähnyt muutamia eläimiä metsässä — mitä ne olivat, sitä hän ei tietänyt, mutta hänen mielestään ne näyttivät vuohilta.
Bola lennähti eläinten joukkoon ja kietoutui erään jalkoihin niin että se ei voinut seurata kumppaneitaan, jotka pelästyneinä pakenivat metsän tiheikköön. Gordon ja Baxter juoksivat nyt paikalle, ottivat eläimen kiinni ja sitoivat sen. Lisäksi he saivat kiinni sen kaksi vuonaa, jotka pysyttelivät emän turvissa.
"Kas, mikähän kameli tuokin on?" huusi Robert heille, kun he tulivat kuljettaen eläintä.
"Sehän on laama", sanoi Gordon. "Niin, juuri laama", hän toisti nähdessään Robertin ja toisten epäilevät katseet. "Se on kyllä hyvin vuohen näköinen, mutta te näette kyllä, että sillä on paljon korkeammat sääret, ja sitten sen villa on pehmeää kuin silkki. Niin, tämä on erityistä laamalajia, joka elää Etelä-Amerikassa. Olipa hauska, että Baxter pyysi sen elävänä, ja vuonat vielä lisäksi."
"Niin, tämähän tuntuu olevan hienointa metsästystä tässä maassa", pilkkaili Robert. "Muuten minua kyllä haluttaisi koetella, miten kuula iskisi mokomaan roskaan."
"Mitä sinä lörpöttelet, Robert", huudahti Gordon. "Voin kyllä käsittää, että sinua huvittaa ampua oikeata metsänriistaa. Mutta enpä tosiaan ymmärrä, kuinka tahtoisit ampua tuollaisen rauhallisen laamaemän, josta meillä on paljon enemmän iloa elävänä!"
Jo samana yönä Robert kuitenkin sai tyydyttää metsästyshaluaan. Noin kello kolmen ajoissa ajoi kova ulvonta, joka kuului jostain läheisyydestä, kaikki pojat makuulta.
Mikähän eläin se noin ilkeästi ulvoi?
"Kenties lauma petoeläimiä", arveli Robert. "Ehkä jaguaareja."
"Niin, tai puumia. Ne eivät ole aivan yhtä vaarallisia, mutta jos niitäkin sattuu kokonainen lauma, se ei totta vie ole leikin asia. Pyssynne ja revolverinne ovat kai käsillä. Kuulkaapa Pania. Ne lienevät nyt aivan lähellämme."
Puitten välissä oli kuitenkin liian pimeä, jotta olisi voinut nähdä vihollisen. Ja kuitenkin, eikö tuossa…? Siinä loisti kaksi pilkkua kammottavasti pimeydessä; varmaankin petoeläimen silmäpari.
Samassa tuokiossa pamahti Robertin pyssy, mutta siitä ulvonta vasta yltyi. Yhä lähemmäksi tulivat äänet. Aikoivatko pedot hyökätä leiriin?
Nyt ei auttanut vitkastella. Baxter sieppasi leimuavan kekäleen leirinuotiosta ja heitti sen tuijottavia silmiä kohti.
Se auttoi. Eläimet pötkivät pakoon täyttä karkua. Vähitellen niiden raivoisa ulvonta häipyi kaukaisuuteen.
"Onnea matkalle!" huusi Cross niiden jälkeen. "Kunpa ne eivät vain palaisi!" sanoi joku. "Eivät ne enää uskalla", arveli Robert. "Mutta katsotaanpa nyt, mitä hirviöitä ne olivat. Sen, jonka minun luotini kaatoi, pitäisi maata jossain täällä läheisyydessä."
Päivä oli vähitellen alkanut koittaa ja oli kyllin valoisaa, jotta pojat saattoivat lähteä etsimään Robertin saalista. Mutta minne eläin oli joutunut? He hakivat ristiin rastiin, mutta sitä ei näkynyt missään. Kutsuttiin Pankin avuksi ja se keksi piankin jäljet, mutta ne johtivat syvälle tiheikköön, ja sinne ei Gordonin mielestä ollut yrittäminen. Niin jäi Robertilta hänen suureksi surukseen löytämättä hänen ampumansa jaguaari tai puuma tai mikä otus lie ollutkaan.
Ja kyllä saivat muut osansa siitä, että hänen metsästäjänarvoaan näin oli loukattu. Mutta Gordon oli niin järkevä, ettei ollut kuulevinaan Robertin hävyttömyyksiä.
Kuuden ajoissa he alkoivat taas päivämatkansa, jonka oli määrä päättyä ranskalaisluolaan.
Jack ja Webb saivat molemmat laamanvuonat kantaakseen, Baxter kuljetti emää, aivan kuin olisi vienyt sitä markkinoille. Gordon pelkäsi hiukan, että eläimet hidastaisivat heidän kulkuaan, mutta matka kävi kerrassaan mainiosti, ja he olivat jo kulkeneet aikamoisen taipaleen, kun he vähän vailla kello yksitoista pysähtyivät saadakseen jotain suuhunsa.
Syötyään aimo aterian he jatkoivat matkaansa kokematta mitään erikoista. Mutta iltapuolella, juuri kun Gordon oli katsonut kelloansa ja ilmoittanut kumppaneilleen sen olevan kolme, pamahti äkkiä laukaus.
Mistä se tuli?
Tietysti Robertin pyssystä. Hän oli muista hiukan edellä ja oli kai keksinyt jonkin saaliin. Samassa kuului hänen äänensä viidakon takaa, joka oli kätkenyt hänet toisten silmiltä: "Pitäkää varanne! Pitäkää varanne!" ja siinä tuokiossa ryntäsi eläin viidakosta.
Samassa sieppasi Baxter lassonsa ja heitti sen salaman nopeudella kohti eläimen päätä. "Hyvä, Baxter!" huusi Gordon, ja pieni poika oli todella suorittanut tehtävänsä hyvin. Silmukka oli heitetty sievästi aivan eläimen kaulaan, ja parissa tuokiossa Gordon ja Baxter olivat sitoneet otuksen lujasti kiinni puuhun.
Nyt saapui Robert juoksujalkaa paikalle. "Senkin peto pääsi käsistäni!" hän huusi vihoissaan, mutta samassa hän huomasi, että muut olivat olleet häntä onnellisemmat. "Mitä tuo hyödyttää?" hän kysyi. "Onko sekin sitä varten, että säästyisi laukauksellinen ruutia."
"Ei suinkaan!" vastasi Gordon. "Olemme pyytäneet sen elävänä, koska tarvitsemme sitä elävänä."
"Elävänä? Mihin tarkoitukseen?"
"Vetojuhdaksi" kuului vastaus. "Se on guanako, ja sen voi helposti kesyttää. Saatpa nähdä Jack, se ei metkuile kuten sinun nandusi."
Ja Gordon piti pienen luonnontieteellisen esitelmän guanako-eläimestä. Se on kamelin sukua, hän kertoi, vaikka se ei juuri sanottavasti kamelia muistuta. Varsinkin Argentiinassa sitä käytetään yleisesti ratsuna; se soveltuukin erinomaisesti tähän tarkoitukseen, notkea, sirorakenteinen ja nopsajalkainen kun on. Muuten se on rauhallinen eläin eikä tee kissallekaan pahaa.
"Mutta nyt saamme lähteä hyvää kyytiä livistämään, jos aiomme ennättää kotiin ennen iltaa", sanoi Gordon.
Jack tahtoi ratsastaa guanakolla, mutta siihen ei Gordon suostunut. Tosin ei ollut pelkoa siitä, että eläin olisi noussut takajaloilleen tai heittänyt ratsastajan maahan, mutta eihän koskaan tiedä mitä voisi sattua.
Noin kuuden ajoissa pieni karavaani lähestyi ranskalaisluolaa.
He näkivät pikku Costarin leikkivän aukon ulkopuolella. Nyt hänkin jo keksi heidät, sillä he kuulivat hänen huutavan Henrille:
"Nyt he tulevat! Nyt he tulevat!"
Hetken kuluttua he olivat kotona, missä heitä tervehdittiin kaikuvilla eläköönhuudoilla.