NELJÄSTOISTA LUKU
Matkalla
Lumi oli sulanut, mutta kevät viivytteli vielä tuloaan.
Joka aamu oli poikien ensimmäisenä ajatuksena: nyt ainakin on talvi tiessään, mutta pistäessään nenänsä ulos ovesta he huomasivat pian, että talvi yhä vielä oleili niillä main.
Ikävintä oli, että pahat säät karkottivat metsänriistan saaren toiselle puolelle, missä oli suojaisempaa. Seurauksena tästä Mokon täytyi yhtä mittaa turvautua suolalihatynnyreihin.
Uunit nielivät polttopuita mahdottomat määrät, pojat heittivät niihin halkoja yhtä mittaa, mutta ne vaativat yhä enemmän. Ja nyt, kun lumi oli sulanut, ei pöytäkään enää liukunut. Baxterin täytyi siis ajatella päänsä puhki saadakseen laivakelan hammasrattaista ja muutamista lankkupahasista syntymään jotain vaunujen tapaista. Yritys onnistui, mutta vielä puuttui hevonen, joka olisi ajoneuvoa vetänyt. Ikävä, ettei nandua millään keinoin saatu kesytetyksi. Se olisi ollut aivan riittävän vahva suoriutuakseen raskaimmastakin ajotyöstä. Mutta se oli yhtä raju kuin ennenkin, eikä kukaan enää luullut siitä kesyä tulevankaan, Jackia lukuun ottamatta. Hän oli näet kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että siitä pitää tulla ratsu, ja eräänä päivänä hän näytti pojille nandunsuitset, jotka hän joutoaikoinaan oli ommellut purjekankaasta.
Kun päästiin lokakuuhun, sai aurinko vähän enemmän valtaa, ja nyt alkoivat puut ja pensaat taas hiljakseen vihannoida.
Ja viimein pantiin talvivaatteet säilöön.
"Kunpa meidän ei enää milloinkaan tarvitsisi pukeutua niihin!" sanoi
Webb.
"Niin", sanoi William. "Minä näin viime yönä unta, että muuan laiva huomasi lippumme tuolla lahden törmällä, laski maihin ja otti meidät mukaansa. Jospa se uni toteutuisi!"
"Niin, jospa!" sanoi Gordon. "Mutta ellei niin käy, suoriudumme kyllä sittenkin. Muistakaa, että nyt lähenee aika, jolloin metsänriistaa on yllin kyllin. Niin Robert, sinä vilkuilet pyssyysi ja sinä pääsetkin metsälle, kunhan vain lupaat säästää ruutia."
"Säästää ruutia! Ikäänkuin metsästäjän alituisesti pitäisi ajatella vain sitä!" tiuskaisi Robert. "Mutta sinä ja Henri olette aina kimpussani siksi ettei minua huvita samanlainen saaliinpyynti kuin Williamia."
"Huvita?" toisti William. "Enpä totta tosiaan omaksi huvikseni viritä ansoja. Sen teen vain siksi, että sillä keinoin nopeimmin saan pyydetyksi jotain, joka täyttää sekä Mokon padat että meidän vatsamme."
"Niin, kullakin on omat ilonsa", sanoi Robert niskojaan keikauttaen, "mutta minä olen mielestäni liian hyvä mokomaan metsänkäyntiin". Ja jo seuraavana aamuna hän heitti pyssyn hartioilleen ja lähti metsälle löytääkseen jotain metsänriistaa. Suureksi ilokseen hän palasi kotiin aimo saalis laukussaan. Hän kertoi nähneensä koko joukon nanduja, mutta hänen ei onnistunut ampua niistä ainoatakaan.
"Ei niitä pidäkään ampua", sanoi Jack tosissaan, "niillä pitää ratsastaa. Niin, älkää naurako. Minäpä näytän teille nyt, että se käy aivan mainiosti päinsä."
Gordon koetti estää häntä, mutta Jack oli itsepäinen, ja hetkisen kuluttua Garnett ja Baxter seisoivat luolan suulla pitelemässä strutsia. Se sai valjaat ylleen ja viimein Jack kiipesi suurella vaivalla sen selkään.
"Päästäkää irti!" hän huusi, ja samassa silmänräpäyksessä suuri lintu lähti livistämään kuin tykin suusta. Jack veti vetämistään ohjaksista, mutta lintu ei ollut tietääkseen. Hetken aikaa pikku ratsastaja pysyttäytyi selässä pitelemällä kiinni strutsin kaulasta, mutta sitten lintu ravisti itseään ja — pöksis! — siinä venyi Jack maassa. Strutsi katosi puitten väliin.
Toiset pojat kiiruhtivat Jackin luo. He luulivat hänen vahingoittuneen, mutta hän oli tupsahtanut pehmeään ruohikkoon eikä ollut satuttanut itseään ollenkaan, häpesi vain aika lailla epäonnistunutta ratsastustaan.
Marraskuun ensi päivinä pojat päättivät, että osan heistä pikimmiten oli lähdettävä pitemmälle tutkimusmatkalle Vanhempainjärven länsirannalle.
5:ntenä päivänä Gordon, Robert, Baxter, William, Webb, Cross ja Jack lähtivät liikkeelle. Henri sitä vastoin jäi ranskalaisluolaan pitämään huolta pienemmistä.
Joka pojalla oli revolveri ja sen lisäksi Gordonilla, Robertilla ja Williamilla oli pyssynsä sekä muutamia metsästyspuukkoja ja pari kirvestä. Baxter kantoi muutamia lassoja ja "bolaa"; nämä olivat viime aikoina tulleet hänen mieliaseikseen. Nyt hän sai näyttää, oliko hän niin harjaantunut niiden heittämiseen, että saattoi kaataa eläimen juoksusta.
Kumiveneen, jonka saattoi panna kokoon ja kantaa kädessä, Gordon otti niin ikään mukaan, siitä saattoi olla hyötyä matkalla.
Poikajoukko lähti kulkemaan pitkin järvenrantaa ja saapui tunnin kuluttua paikalle, jossa kasvoi niin korkeata heinää, että oli vaikea päästä sen läpi. Keskellä tätä ruohoviidakkoa, kuten Cross sitä kutsui, keksi Pan jotain, se kaiveli puolen tusinaa reikiä maahan. Varmaankin oli jokin eläin läheisyydessä. Robert tahtoi heti ampua erääseen reikään, mutta William esti häntä siitä.
"Odotahan vähän", hän sanoi, "niin saamme kyllä eläimen ulos laukaustakaan ampumatta".
"Kuinka sitten?" kysyi Webb.
"Autahan minua ensin kokoamaan läjä ruohoja. Kas niin! Nyt kasaamme sen tähän reiän eteen, ja sitten toisen läjän vielä tuon reiän eteen! Annapas minulle tulitikku, Gordon."
Nyt sytytettiin tuli ruoholajiin, eikä kestänyt kauan ennen kuin puoli tusinaa maamyyriä tukahduttavan savun ajamina pisti pienen kuononsa ulos raikkaaseen ilmaan. Jack ja Webb iskivät niitä nopeasti kirveillään, ja Pan päätti muitta mutkitta muutamien päivät, niin että vain yhden tai kahden onnistui paeta.
Jack tahtoi paistaa eläimet siinä samassa. Mutta Gordonin mielestä oli liian aikaista levätä nyt jo. Vasta kun he noin puoli tuntia olivat ponnistelleet korkean ruohikon läpi ja saapuneet paikalle, missä pieni puro virtasi järveen, he pysähtyivät. Jack sai nyt näyttää, kelpasiko hän kokiksi. Maamyyrät maistuivat mainioilta, ja pöytäjuomana heillä oli virkistävän raikas vesi, joka lorisi aivan heidän jalkojensa juurella.
"Koetetaanko nyt kumivenettä?" kysyi Robert, kun viimeinen pala oli nielaistu.
"Päästäksemmekö puron yli? Ei, sen yli voimme kahlata", arveli Gordon.
Ja niin he saattoivatkin tehdä helposti, sen syvempi puro ei ollut. Vastakkaisella rannalla kävi maa yhä liejuisemmaksi, ja sen vuoksi heidän täytyi poiketa metsään, jossa kirjava lintuparvi lensi puusta puuhun täyttäen ilman iloisella viserryksellä. Korkealla ilmassa näkyi silloin tällöin kondori, korppikotka tai mahtava kotka.
Pojat kulkivat koko ajan pitkin metsän reunamaa. Iltapuolella, juuri kun he arvelivat että olisi ihanaa saada pian vähän lepuuttaa väsyneitä jalkojaan, he äkkiarvaamatta joutuivat taas virralle ja tällä kertaa sellaiselle, jonka yli ei voinut kahlata; se oli näet noin seitsemän metriä leveä ja näytti varsin syvältä. Gordon silmäili ranskalaisen merimiehen taskukirjakarttaa ja huomasi pian joen olevan siihen merkittynä. Se oli järven laskujoki ja virtasi mereen jonkin matkaa Laivalahdesta.
"Tähän meidän ehkä on paras leiriytyä", ehdotti hän. "Ja sitten meillä on syytä kutsua tätä virtaa Leirivirraksi. Vai onko jollakin teistä sopivampi nimi ehdolla? Eikö? Hyvä, kirjoitan siis tämän nimen muistiin."
Pojat istuivat nyt levähtämään puitten alle. Jackin täytyi paistaa viimeinenkin maamyyrä, ja se katosi siinä tuokiossa seitsemään nälkäiseen vatsaan tai oikeastaan kahdeksaan, sillä ei Pankaan halveksinut kelpo ateriaa. Sen jälkeen sytytettiin suuri nuotio, jota Robertin ja Williamin oli määrä pitää vireillä; se kyllä pelottaisi metsän pedot lähestymästä leiriä. Sitten pojat kietoutuivat vaippoihinsa, heittäytyivät ruohikolle pitkälleen ja vaipuivat pian uneen.
Seuraavana aamuna Gordon ensi työkseen levitti kumiveneen ja laski sen vesille. Kevyt vene ei kuitenkaan kannattanut useampia kuin yhden kerrallaan ja sen vuoksi täytyi sitoa köysi sekä sen keulaan että perään. Kun siis Gordon ensimmäisenä miehenä oli sauvonut itsensä vastarannalle, toiset hinasivat veneen takaisin. Sitten veneeseen astui Robert ja hänet lautattiin yli, ja vähitellen koko joukko oli kerääntynyt toiselle rannalle.
Pan ei tarvinnut venettä, se ui virran yli.
Ja sitten eteenpäin, yhä eteenpäin!
Nyt maa oli taas hyvää lujaa hiekkapohjaa, ja sinä aamupäivänä pojat saivat kuljetuksi pitkän matkan. Kello kymmenen he söivät välipalaa ja ohjasivat sitten jälleen kulkunsa pohjoista kohti.
Kahdentoista ajoissa pysähtyi Robert äkkiä ja sanoi kohottaen kaukoputken silmälleen:
"Nyt näen toiselle puolelle järveä."
Aivan oikein, tuolla hyvin kaukana häämötti todellakin tumma, vielä epäselvä juova näköpiirissä. Nyt oli kysymys vain siitä, ennättäisivätkö pojat sinne ennen pimeää. He astuivat reippaammin ja kulkivat aution hiekkaerämaan läpi, joka ulottui yli koko Carrin saaren pohjoisosan. Noin kello kolmen ajoissa he saattoivat jotakuinkin selvästi nähdä, miltä vastakkainen ranta näytti. Muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä kuin merilintuja, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi oli koko ympäristö autiota ja tyhjää.
Mikä onni pojille, ettei "Eteenpäin" ollut ajautunut tälle puolelle saarta.
Illan suussa Gordon ja hänen toverinsa saapuivat järven pohjoisimpaan kolkkaan. Sinne he pysähtyivät ja leiriytyivät yöksi. Mutta sen sijaan että heillä edellisenä iltana oli ollut niin mukava ja rauhallinen yösija pehmeässä heinikossa, heidän täytyi nyt tyytyä nukkumaan paljaalla hiekalla. Ja kun ei missään ollut puuta eikä ruohonkorttakaan, he eivät voineet tehdä nuotiota ja saivat siis tyytyä kylmään illalliseen.
Mutta kylmä liha luisti mainiosti alas, ja jokainen nukkui epämukavalla vuoteellaan niin sikeästi ja makeasti kuin pehmeimmillä untuvilla.
Ranskalaisluolassa eletty talvi oli saanut heistä jokaisesta lähtemään kaiken herkuttelun ja hemmottelun tarpeen.