KAHDESKYMMENES LUKU
Yhdyskunta hajaantuu
Syyskuu tuli ja meni. Ilmassa tuntui kevättä.
Eräänä lokakuun iltana istui neljä ranskalaisluolan poikaa nuotion ääressä järven etelärannalla. Valkea roihusi iloisesti suuren hongan juurella, ja pojat olivat parhaillaan paistamassa muutamia sorsia. Kun he olivat syöneet, kietoutui kolme heistä vaippoihinsa ja laskeutui levolle. Neljäs jäi vartioimaan.
Nämä neljä poikaa olivat Robert, Cross, Webb ja William. He olivat heittäneet hyvästi tovereilleen ja ranskalaisluolalle ja aikoivat tästedes tulla toimeen omin päin.
Tämä oli tapahtunut seuraavasti.
Henrin ja Robertin välit olivat talven kuluessa käyneet yhä kireämmiksi. Gordon koetti tarmokkaasti saada aikaan sovintoa, mutta turhaan. Robert tahtoi riitaa Henrin kanssa. Ei sekään auttanut, että Henri tarjoutui luopumaan hallituksesta ja jättämään sen Robertin käsiin. Suurin osa pojista vastusti näet kynsin hampain sellaista ratkaisua.
Viimein Robert ja hänen liittolaisensa kävivät niin hurjapäisiksi, että he eräänä päivänä, heti kun jää oli kokonaan sulanut sekä virrasta että järvestä, ilmoittivat Henrille ja Gordonille hämmästyttävän uutisen. He eivät enää tahtoneet asua ranskalaisluolassa, he tahtoivat elää omin päin tottelematta ketään muuta.
"Mutta kuinka ihmeessä saatatte ajatella jotain sellaista?" kysyi Gordon. "Mistä syystä olen teille vastenmielinen. Vai Henriäkö ette voi sietää?"
"Niin, juuri Henriä!" vastasi Robert, ja hänen liittolaisensa nyökkäsivät kiivaasti päätään. "Niin, Henriä."
"Mitä olen teille tehnyt?" Henri Martinet huudahti ja katsoi Robertia suoraan silmiin.
"Mitäkö olet meille tehnyt? Olet tehnyt sen, että meidän täytyy totella sinua. Meidänkö, englantilaisten, täytyy olla sinunlaisesi muukalaisen vallan alaisia! Ensin pantiin amerikkalainen meitä hallitsemaan. Se vielä jotenkin kävi päinsä. Nyt hallitsee meitä ranskalainen. Ensi kerralla valitaan ehkä Moko tai Pan." Robert aivan kiristeli hampaitaan sinkauttaessaan nämä sanat suustaan, niin raivoissaan hän oli.
Henri pysyi aivan levollisena. "Olkoon menneeksi", hän sanoi vain.
"Ei kukaan tietysti voi kieltää teitä lähtemästä täältä."
"Eipä suinkaan", keskeytti Cross, "ja huomenna lähdemme".
"Niin, huomenna", lisäsi Robertkin.
"Kunpa ette vain tulisi tätä katumaan!" sanoi Gordon tyynesti. Hän huomasi, että oli turhaa koettaa saada Robertia ja hänen ystäviänsä järkiinsä.
Robert oli pannut muistiinsa tiedot, jotka Henri kerran oli tuonut oloista Carrin saaren itäosissa, ja niihin luottaen hän nyt uskalsi rikkoa välit Henrin ja toisten kanssa. Tiesihän hän, että kauempana idässä oli suuria metsiä ja jokia, siis metsästykselle ja kalastukselle soveliasta alaa — vieläpä siellä oli luoliakin, joihin voi laittaa asunnon itselleen.
Kaikesta päättäen saattoi siis sillä puolen saarta tulla toimeen yhtä hyvin kuin siinä, mihin pikku yhdyskunta oli asettunut, ranskalaisluolassa ja Panin arkihuoneessa. Ja kun Robert keskusteli Crossin, Webbin ja Williamin kanssa esittäen heille tuumiaan, he myönsivät heti hänen olevan oikeassa.
Niinpä siis nuo neljä "kapinoitsijaa" istuivat nyt paistamassa sorsia kaukana ranskalaisluolasta. He olivat matkalla siihen osaan maata, joka oli heidän halunsa päämäärä.
He olivat lähteneet kotoa aikaisin aamulla. Henri, Gordon ja toiset pojat olivat olleet oikein suruissaan jättäessään heille hyvästi. Ja Crossin, Webbin ja Williamin, yksinpä Robertinkin oli hyvin vaikea pysyä "arvokkaan" näköisenä, mutta he purivat hammasta eivätkä olleet tietävinään: he olivat kaikki neljä liian itsepintaisia näyttääkseen, kuinka raskaalta heistäkin lähtö tuntui nyt kun tosi tuli eteen.
He eivät ottaneet mukaansa paljon tavaroita. Toistaiseksi he tahtoivat vain tutkia seutuja ja etsiä paikkaa minne voisivat rakentaa tulevan pesänsä. Sen vuoksi heillä ei ollut muuta kannettavaa kuin kaksi pyssyä ja kaksi kirvestä, neljä revolveria, muutamia onkia ja verkkoja, matkaviitat ja taskukompassi sekä muutamia säilykerasioita. Sen lisäksi kumivene, jonka Henri ystävällisyydessään oli lainannut heille. Kun he viikon ajan kuljettuaan olivat löytäneet paikan, johon saattoivat laittaa kodin, he aikoivat kääntyä takaisin ranskalaisluolaan noutamaan sen, mikä heille kuului laivasta pelastetuista kapineista.
Viisi kuusi mailia seikkailijamme kulkivat ensimmäisenä päivänä.
Seuraavana aamuna he heräsivät kovin viluisina. Nuotio oli kyllä palanut koko yön, mutta sen lämpö ei riittänyt haihduttamaan kevätyön kovaa kylmyyttä.
Pojat lähtivät heti kulkemaan pitkin järven rantaa ja taivalsivat noin kello ll:een kertaakaan levähtämättä. Sitten he seisahtuivat pienen lahden rannalle ja paistoivat vähän metsänriistaa, jonka William oli aamulla ampunut. Ruoka ei tosin ollut yhtä maukasta kuin Mokon keittiössä valmistettu — Cross oli nyt kokkina — mutta se painui kuitenkin alas.
Syötyään he kulkivat eteenpäin. He saapuivat suureen tammi- ja havumetsään ja huomasivat, että kaikkialla missä he kulkivat oli runsas ja vaihteleva eläinkunta; näillä seuduin oli metsästäjällä nähtävästi yhtä paljon työtä kuin kauempana lännessä.
Kuuden ajoissa iltapuolella he saapuivat Itävirralle, ja täällä Robert huomasi puiden välissä sammuneen nuotion jäännöksiä. Tässä siis Henri, Moko ja Paul olivat majailleet silloin kun he olivat liikkuneet näillä mailla. Robert ja hänen toverinsa päättivät levätä ja söivät illallisensa samojen puiden varjossa kuin aikoinaan ne toverit, jotka he nyt olivat jättäneet.
Robert vaipui mietteisiin siinä maatessaan. Katuiko hän jo poislähtöään? Sitä ei ole helppo sanoa. Hän ei sitä ainakaan näyttänyt. Mutta hänen pienet ystävänsä Cross, William ja Webb toivoivat salaa että he olisivat nyt kotona turvallisessa luolassa eivätkä vaeltaisi tuntemattomia erämaita. Mutta "kun on sanonut A:n, on sanottava myös B", kuuluu sananlasku, ja näin oli pikku muuttolaistenkin käynyt. He olivat kerta kaikkiaan liittyneet Robertiin, sen vuoksi heidän täytyi seurata häntä, kävi miten kävi.
Seuraavana päivänä he kulkivat kumiveneellä Itävirran yli, ja sitten jatkui matka eteenpäin rannikkoa kohti.
Siitä tuli pojille kova päivä. Tuntikausia heidän täytyi suurella vaivalla raivata itselleen tietä tiheän viidakon halki tai rämpiä laajojen rämeiden poikki.
Kello kahdentoista ajoissa he levähtivät. He olivat nyt saapuneet sille paikalle, josta Henri veljineen oli koonnut pinjankäpyjä. Robert ja hänen seuralaisensa maistelivat myös näitä hyvänmakuisia hedelmiä, mutta eivät uskaltaneet poimia niitä paljon, koska eivät kuitenkaan voineet liikoja kantaa, siitäkään syystä, että heidän täytyi yhtä mittaa tarttua kirveeseen raivatakseen tiheätä verkkoa, jonka oksat olivat punoneet heidän tielleen.
Oli jo pimeä, kun he saapuivat rannikolle. He eivät tosin nähneet merta, mutta kuulivat sen yksitoikkoisen, juhlallisen kohinan.
Pian leimusi kuivista risuista laadittu nuotio korkealle ilmaan. Robert oli ampunut pari metsäkanaa, jotka paistettiin ja syötiin, ja pian kolme pienempää poikaa kuorsasi pinjan juurella.
Robertkin oli väsynyt, sanomattoman väsynyt. Hän piti kuitenkin silmänsä auki melkein koko yön. Mutta viimein väsymys voitti hänetkin. Ja kun aurinko seuraavana päivänä nousi, se lämmitti säteillään neljää uupunutta poikaa, jotka nukkuivat niin sikeästi ja rauhallisesti kuin makaisivat kotonaan vanhempainsa talossa Aucklandissa eikä autiossa saaressa keskellä valtamerta.