YHDESKOLMATTA LUKU
Myrsky-yö
Herättyään Robert juoksi ensi työkseen rannalle ja tuijotti yli aaltojen. Yksi ainoa silmäys riitti todistamaan, ettei täältäkään voinut nähdä maata.
Mutta, ajatteli hän itsekseen, eihän saari kuitenkaan voi olla niin mahdottoman kaukana Amerikan mantereesta. Sen vuoksi täytyy laivojen, jotka ovat Magalhãesin salmen kautta matkalla Chileen ja Peruun, kulkea itärannikon ohi. Lienee siis viisainta, että asetumme jonnekin tänne läheisyyteen. Ja Robert olikin varsin oikeassa.
Saatuaan toverinsa valveille hän selvitti heillekin mielipiteensä.
Sitten he kaikki neljä tutkivat tarkoin ympäristön. Siihen, missä
virta laski mereen, oli muodostunut pieni satama, sama, jonka
Henrikin aikoinaan oli huomannut.
"Jospa olisimme ajautuneet tänne", sanoi Cross.
"Niin, sanopas muuta", vastasi Robert. "Silloin ei laivamme luultavasti olisi hajonnut, ja me olisimme voineet purjehtia kotiin jo kauan sitten."
Satamaa ympäröivien kallioiden takana levisi suunnattoman suuri metsä niin kauas pohjoiseen kuin silmä kantoi. Ja kallioiden välissä Robert ja hänen ystävänsä keksivät luolan toisensa jälkeen — senlaatuisia asumuksia oli siellä yllin kyllin. Perinpohjaisesti tarkastettuaan ympäristön pojat päättivät muuttaa erääseen kallioluolaan kappaleen matkaa virrasta. Se oli ainakin yhtä suuri kuin ranskalaisluola, ja sen lisäksi sillä oli se etu, että aivan sen vieressä oli useampia pienempiä luolia. Robert ja hänen toverinsa katsoivat saavansa luolasta mainion asunnon.
Koko sen päivän he kuljeskelivat pitkin rantaäyrästä jännittynein mielin tähystäen, näkyisikö mitään laivaa merellä. Mutta turhaan he tähystivät, meri lepäsi aina yhtä autiona. Ja niin hartaasti kuin he tuijottivatkin merelle, eivät he nähneet muuta kuin ilmaa ja vettä, eivät huomanneet edes "valkoista pilkkuakaan", josta Henri oli puhunut.
Kun he illalla istuivat virran luona aterioimassa, tuli puheeksi, milloin he palaisivat ranskalaisluolaan noutamaan kapineitaan. Cross ehdotti, että he jo seuraavana päivänä lähtisivät sinne, mutta siihen ei Robert suostunut. Hän tahtoi, että he ensin tekisivät retken saaren pohjoisimpaan kohtaan; kuka tiesi vaikka he sieltä näkisivät maata jossain läheisyydessä.
"Niin, mutta silloinhan kestää kauan ennen kuin pääsemme takaisin ranskalaisluolaan", muistutti William. Sekä hänen että Webbin ja Crossin naama venyi varsin pitkäksi sitä ajatellessa.
"Voi", arveli Robert. "Matkamme pohjoiseen voimme suorittaa parissa päivässä tai enintään kolmessa. Ja minun mielestäni meidän pitäisi ottaa selkoa siitä, miltä siellä näyttää, ennen kuin täydellä todella asetumme tänne."
Sillä oli asia ratkaistu, ja seuraavana aamuna pojat lähtivät päivän koittaessa taivaltamaan pohjoista kohti.
He kulkivat pitkin rannikkoa ja saapuivat päivällisaikaan pienelle joelle, jolle Robert antoi nimen Pohjoispuro. He lähtivät seuraamaan tätä jokea ja joutuivat siten jotenkin kauas länteen. Kolmen ajoissa ehdotti Robert, että he kääntyisivät oikealle, mutta samassa Cross tarttui häntä käsivarteen, osoitti eteensä ja virkkoi: "Katsos tuonne. Mikähän se on?"
Jotain liikkui puron reunalla rehottavassa kaislikossa. Mahtoi olla iso eläin, sillä se liikkui kovin raskaasti.
Ääneti ja varovasti pojat hiipivät lähemmäksi ja näkivät silloin hyvin sarvikuonon näköisen eläimen. Robert ja Cross sieppasivat nopeasti pyssynsä ja laukaisivat. Mutta vaikka kumpikin varmasti tiesi luotinsa osuneen, he näkivät kuitenkin eläimen syöksyvän vedestä ja juoksevan metsän tiheikköön. Eläimen nahka oli varmaankin liian paksu, luodit eivät kyenneet sitä lävistämään.
"Se oli tapiiri", sanoi Robert. "Antaa mennä vain. Emme kuitenkaan voi sitä mihinkään käyttää."
Seuraavana päivänä sää muuttui. Jo aamusta alkaen taivaalla ajeli raskaita, harmaita pilviä, ja tuuli oli kääntynyt länteen. Se ennusti rajuilmaa. Sen vuoksi pojat panivatkin parastaan ennättääkseen päämääräänsä vielä samana päivänä.
Kellon käydessä viittä leimahti ensimmäinen salama, jota seurasi kumea ukkosen jyrähdys. Ja siitä hetkestä alkaen tuli salama toisensa jälkeen, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen.
Mutta Robert ja hänen seuralaisensa eivät pelästyneet, kulkivat vain yhä edelleen siinä uskossa, että kohta saapuisivat rannikolle. Ja aivan oikein! Muutamia tunteja myöhemmin, noin kello kahdeksan ajoissa, tuli hyökyaaltojen kohina selvästi heidän kuuluvilleen. Mutta nyt oli taivas kauttaaltaan niin mustien myrskypilvien peitossa, että he tuskin saattoivat toivoa näkevänsä enää mitään sinä iltana.
"Juostaan aika vauhtia!" huusi Webb ja lähti livistämään. "Voimme ehkä vielä nähdä hiukan, niin kauan kuin on jonkin verran valoisaa."
Ja niin he lähtivät juoksemaan. Jokaisen mieltä innosti ajatus, että he nyt ehkä riensivät kohti toiveittensa päämäärää, että tuolla heidän edessänsä oli elämä ja maailma. Mitähän jos vain kapea salmi erottaisi heidät manteresta!
Yhtäkkiä William seisahtui paikalleen kuin naulittuna. Kun muut ennättivät hänen luokseen, hän osoitti johonkin, joka häämötti hänen edessään rantatöyräällä.
Lähemmin tarkastaessaan pojat huomasivat sen veneeksi. Se lojui toisella kyljellään, ja niemellä aivan sen vieressä makasi — kaksi ihmistä.
Pojat kiiruhtivat heti molempia ruumiita kohti — sillä ruumiita ne tietysti olivat? Vai olivatko ne todella vainajia, nuo kaksi olentoa, jotka makasivat rantahiekalla.
Robert seisahtui ja pysäytti ystävänsäkin. Tämä äkkiarvaamaton näky kammotti häntä, kammotti heitä kaikkia. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä he kääntyivät. Tuskinpa he itsekään tiesivät, mitä tekivät tai miksi niin tekivät, he vain juoksemistaan juoksivat niin lujasti kuin jaksoivat, takaisin metsään, mistä olivat tulleetkin.
Yö saapui, tuli pilkkosen pimeä. Vain silloin tällöin välähti räikeä valo, kun salama tulijuovana leimahti synkällä taivaalla. Vähitellen lakkasi kuitenkin ukkonen, mutta myrsky raivosi yhä väsymättömällä voimalla, ja rantoja vasten särkyvien aaltojen pauhina kuului kuin ukkosen jyrinä. Rantaäyräällä oli mahdoton kulkea, sillä tuuli pyöritti hiekkaa niin että silmiä sokaisi; metsässä ei liion ollut parempi, sillä ulvovassa myrskyssä siellä kaatui mahtava puu toisensa jälkeen.
Oli oikein Jumalan ilma.
Pojat eivät ummistaneet silmiänsä sinä yönä eivätkä saaneet hetkenkään lepoa, siitä rajuilma piti huolen. Ja mihin rajuilma ei kyennyt, sen tekivät levottomat ajatukset heidän aivoissaan. Keitä mahtoivat haaksirikkoiset olla? Villi-ihmisiäkö, joiden mieleen saattoi juolahtaa ottaa heidät hengiltä ensi näkemällä? Olivatko nuo kaksi miestä kuolleita vai elivätkö he? Näin pojat kyselivät alinomaa itseltään ja toisiltaan, vaikka tiesivät, että vasta seuraava päivä saattoi antaa heille vastauksen.
Kauhistuneina ja peloissaan he luulivat joka silmänräpäys kuulevansa ääniä, jotka huusivat apua jossakin hyvin kaukana. Mutta kun he sitten oikein jännittivät kuuloansa, he eivät kuulleetkaan muita ääniä kuin meren ja myrskyn lakkaamattoman ulvonnan.
"Meidän pitäisi oikeastaan hävetä", sanoi Robert monta kertaa tovereilleen. "Täällä me makaamme emmekä liiku paikaltamme, vaikka tuolla rannikolla ehkä on haaksirikkoisia avun tarpeessa. Meidän pitäisi kiirehtiä rantaan."
Niin — pitäisi. Pojat olivat aivan samaa mieltä, että piti auttaa siinä, missä apu oli tarpeen. Mutta he eivät voineet. Heidän tahtoaan lujempi voima pidätti heitä ja esti heitä täyttämästä velvollisuuttaan. He eivät itsekään ymmärtäneet. Toista vuotta he nyt olivat eläneet autiossa saaressaan, olivat raataneet ja kokeneet kovia, olivat oppineet elämään ja toimimaan omin voimin, ja nyt, kun toden teolla kysyttiin miehuutta, he kaikki menettivät malttinsa. He olivat siis vain lapsia — sittenkin, vaikka olivat kokeneet paljon suurempia vastoinkäymisiä kuin moni aikuinen mies.
Päivän valjetessa he kuitenkin rohkaisivat mielensä. He huomasivat, että oli oikeastaan aivan turha pelätä mitään. Jos haaksirikkoiset olivat kuolleet, eivät he tietysti voineet vahingoittaa heitä, ja jos he taas olivat hengissä, miksi he oikeastaan tekisivät pojille pahaa? Siispä: Alas rantaäyräälle!
Oli vaikea kulkea eteenpäin vastatuulessa ja tupruavassa hiekassa, mutta he pitivät kiinni toisistaan, ja siten heidän kuitenkin onnistui viimein päästä paikalle, missä edellisenä iltana olivat nähneet veneen.
Ja siinä se vieläkin oli, samassa asennossa kuin eilenkin. Mutta missä olivat molemmat ihmiset? Poissa?
"He olivat siis sittenkin eläviä ihmisiä!" huudahti William.
"Niinkö arvelet", tuumi Robert. "Se ei ole niinkään varma."
"Eikö varma? Mitä tarkoitat? Kun he kerran ovat menneet tiehensä?"
Robert osoitti merta. "Eiköhän vain pakovesi ole tempaissut heidät mukanaan?" hän sanoi. "Katsotaanpa." Hän kohotti kaukoputken silmälleen, mutta vaahtopäisillä laineilla ei näkynyt mitään.
Pojat kiiruhtivat nyt veneelle. Se oli tyhjä, puolikannellinen, noin kolmenkymmenen jalan pituinen. Ylähangan puolella oli parras kokonaan musertunut kallioista rantaa vasten, masto oli taittunut juuresta, ja purjeista oli vain jokin riekale jäljellä. Peräpeilissä oli kaksi sanaa: Severn — San Francisco.
Laiva oli siis kotoisin Amerikasta.
Amerikasta! Olisiko manteren rannikko sittenkin lähellä.