KOLMASKOLMATTA LUKU
Leijasta on hyötyä
Lähinnä seuraavina päivinä Robertin ja hänen ystäviensä kotiintulon jälkeen pojat käyttivät aikansa varustaakseen luolaa niin, että saattoivat antaa "severnilaisille" rosvoille lämpimän vastaanoton, jos he koettaisivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun.
Kummallista muuten oli, ettei Walstonia, Richardia ja Forbesia enempää kuin niitä muitakaan vielä lainkaan näkynyt. Henri ja Robert, jotka nyt olivat maailman parhaat ystävät, keskustelivat kauan siitä, mistä johtui ettei Robert saarta samoillessaan ollut myrsky — yön jälkeen nähnyt vilahdustakaan joukkueesta.
Se johtui luultavasti siitä, arveli Robert, että Walston seurueineen oli lähtenyt kulkemaan pitkin rannikkoa uskaltamatta tunkeutua metsään. — Arvattavasti he pelkäsivät kohtaavansa villi-ihmisiä.
"Oikeastaan toivoisin saavani kuulla, mitä nuo heittiöt tietävät", virkkoi Robert. "Tarkoitan sitä, että he varmaankin voisivat kertoa meille, missä päin tämä saari sijaitsee ja kuinka kaukana mannermaa on täältä. — Oletko muuten kysynyt Katelta, mitä hän tietää tästä asiasta?"
Ei, Henri ei ollut kysynyt, kannattihan koettaa.
Mutta pian huomattiin, ettei Kate tässä suhteessa ollut uudisasukkaita paljonkaan viisaampi. Sen verran hän kuitenkin tiesi, että kun "Severn" oli palanut, koetti Evans parastaan pitääkseen veneen lähellä Amerikan rannikkoa; kovin kaukana siitä ei Carrin saari siis voinut olla.
Haaksirikkoisten merimiesten olisi niin muodoin ollut helppo päästä manterelle, jos he vain olisivat saaneet veneensä parempaan kuntoon. Päivä päivältä Henri käsitti yhä selvemmin, että nuoret uudisasukkaat ja merimiehet ennemmin tai myöhemmin joutuvat mittelemään voimiaan keskenänsä. Viimeksi mainituille käy näet tuiki tärkeäksi saada käsiinsä ranskalaisluolan runsas työkalu- ja välinevarasto. Sen vuoksi hän teki kaiken voitavansa salatakseen pienen uudisasumuksen roistoilta niin kauan kuin mahdollista. Muun muassa hän kielsi poikia ampumasta ainoatakaan laukausta. He saivat tyytyä siihen metsänriistaan, joka pyydettiin ansoilla ja satimilla.
Muuten ei luolassa ollut mistään puutetta. Kanatarha menestyi mainiosti, teelehtiä oli kerätty suuri varasto, ja koko joukko sokerinestettä oli laskettu pulloihin. Lamppuja varten oli myös runsaasti öljyä, ja polttopuita voitiin tuoda metsästä niin paljon kuin tarvittiin.
Sen lisäksi Kate keksi eräänä päivänä jotain, josta pojat täydellä syyllä saattoivat olla kiitollisia hänelle. Ihan lähellä luolan suuta kasvoi näet koko joukko korkeita puita, joiden puuaines oli niin löysää ja syistä, ettei se kelvannut uunipuuksi, ja sen vuoksi ei kukaan ollut piitannut näistä puista. Mutta heti kun Kate huomasi ne, hän huudahti: "Kas vain, kasvaako täällä lehmäpuita?"
"Lehmäpuita!" toisti John. "Sepä hassu nimi."
Ja Costar kysyi: "Mistä syystä niitä niin kutsutaan? Syövätkö lehmät niitä?"
"Eivät suinkaan. Ne ovat saaneet nimensä siitä, että niistä saa maitoa niin kuin lehmistä." Ja Kate selitti, kuinka tarvitsee vain leikata kuori, niin puusta valuu nestettä, joka on maidon kaltaista ja hyvin terveellistä.
"Mutta miltä se maistuu?" kysyi Jack.
"Sen saat pian tietää", sanoi Kate. "Juokse sisään noutamaan suuri ruukku, niin…"
"Niin voimme heti lypsää lehmän — tosiaankin!"
Tuumasta toimeen. Neste laskettiin puusta ja pojat maistoivat tätä outoa maitoa. "Hyvää!" sanoivat he kaikki kieltään maiskuttaen.
Moko oli iloissaan, kun uudisasutuksen karjanhoito näin laajeni. "Nyt voimme elää herroiksi", hän arveli. "Nyt ei meiltä totta vie puutu mitään."
"Ei, ei muuta kuin rautaa ja lepoa", lisäsi siihen Henri vakavasti. Häntä huolestutti alinomaa se, miten he tulevat selviytymään kohtauksestaan merimiesten kanssa, joka kerran kuitenkin oli tapahtuva.
Joka päivä Gordon käytti useita tunteja vakoilemiseen, mutta toistaiseksi hän ei ollut huomannut mitään. Henrin teki kovin mieli lähettää joitakin tiedustelijoita eri suunnille, mutta hän luopui pian aikeestaan, peläten että nämä saattaisivat joutua pahantekijäin käsiin. Kate tarjoutui lähtemään omin päin tiedusteluretkelle, mutta ei Henri eikä Gordon suostuneet tähänkään.
"Kunpa vain voisi päästä niin korkealle ilmaan, että näkisi yli koko saaren", tuumi Henri itsekseen. "Silloin olisi kyllä helppo keksiä, missä Walston liittolaisineen majailee — täytyyhän heidän nuotiostaan nousta savua."
Hän mietti päänsä puhki keksiäkseen jonkin keinon, ja yhtäkkiä juolahti leija hänen mieleensä. Kenties se voisi auttaa heitä pulassa. Niin, se oli paras keino! Mokoma iso laite kannattaisi kyllä yhden pojan, voisipa nostaa hänet niinkin korkealle, että hän näkisi yli saaren.
Henri kutsui heti kaikki "alamaisensa" koolle ja uskoi heille suunnitelmansa. Hän ehdotti, että he vielä samana päivänä rupeaisivat hiukan vahvistamaan ja laajentamaan leijaa lisätäkseen sen kantokykyä ja että he kiinnittäisivät siihen oikein lujasti useamman sadan kyynärän pituisen köyden.
Ilmaretkelle lähtevän pojan tulee asettua suureen pajukoppaan, joka ripustetaan leijaan. Kun hän tahtoo tulla hinatuksi maahan, hänen tarvitsee vain antaa merkki raskaalla, lävistetyllä lyijykuulalla, joka saattoi liukua ylös ja alas pitkää, ohutta köyttä myöten.
Kun leija oli kunnossa, asetettiin laivan kela järven rannalle, josta ilmaretkeilijän oli määrä nousta. Jos köysi katkeaisi tai sattuisi jokin muu onnettomuus, hän syöksyisi pää edellä veteen ja pääsisi uimalla maihin.
Kello yhdeksän ajoissa illalla kaikki pojat kerääntyivät rannalle.
Nyt oli päätettävä, kuka heistä lähtisi lentoon.
"Niin", sanoi Henri katsellen piirissä seisovia poikia. "Kuka uskaltaa lähteä?"
Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun vastaukseksi kuului reipas:
"Minä uskallan!" ja hänen veljensä Paul astui esiin poikien joukosta.
"Anna minun vain lähteä matkaan!" hän sanoi. "Se on velvollisuuteni."
"Velvollisuutesi?" toisti Gordon kysyvästi. "Miksi niin?"
"Siksi… siksi… niin, nyt kerron sen heille, Henri! Niin, katsokaas", sanoi Paul kääntyen tovereihinsa. "Minä olen kovasti rikkonut teitä vastaan, olen salannut sen teiltä tähän asti, mutta nyt pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. Minä irroitin laivamme kiinnitysköyden sinä yönä Aucklandin satamassa. Vain leikilläni, ymmärrättehän. Voi kuinka onneton sitten olin, kun laiva alkoi ajelehtia merelle! Mutta silloin oli katumus myöhäistä." Ensimmäisiä sanoja lausuessaan Paul oli tyyni ja saattoi pidättää itkuaan, mutta nyt tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja hän purskahti toivottomiin nyyhkytyksiin. Rukoilevasti hän ojensi kätensä toisia poikia kohti ja pyysi heitä antamaan anteeksi.
Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, kokoontuivat Paulin ympärille, taputtivat häntä olkapäihin, puristivat hänen käsiään ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan.
Sitten Paul pyyhki silmänsä ja aikoi astua korin reunan yli, mutta
Henri pidätti häntä, hän tahtoi itse nousta ilmaan leijan mukana.
"Sinäkö, Henri?" huudahti Gordon.
"Niin, juuri minä!" kuului vastaus. Henri istui jo korissa ja antoi toisille merkin päästää ilmalaiva lentoon.
Muutamassa hetkessä leija oli korkealla ilmassa Henri mukanaan. Tempaus vain ja köysi tiukkeni. Leija oli nyt kohonnut niin korkealle kuin se saattoi päästä.
Henri tähysteli heti joka suunnalle. Paha kyllä oli taivas sekä pohjoisen että etelän ja lännen puolella niin pilvessä, ettei hän kaukoputkenkaan avulla voinut nähdä mitään. Idän puolella oli kirkkaampaa, ja sieltä Henri keksi tulenhohdetta.
"Olisikohan se…? Ei", hän arveli. "Se ei voi olla Walstonin joukkueen nuotion hohdetta. Siksi se on aivan liian kaukana. Se ei voi olla edes tässä saaressakaan. Voisipa melkein luulla sitä tulivuoreksi."
Mutta siinä tapauksessahan olisi maata jotenkin lähellä saarta. Henri muisti vanhan huomionsa, valkoisen pilkun keskellä merta. Näyttipä siltä kuin se sittenkin olisi merkinnyt jotain.
Mutta mitä tuolla sitten vilkkui? Se tuli ainakin saaresta, siitä ei voinut erehtyä. Kas, tuossa taas! Sinne olivat merimiehet siis asettuneet. Näin ollen he eivät olleet päässeet saaresta pois.
Kun Henri oli nähnyt mitä halusi, hän päästi lyijykuulan kädestään. Ratsis! se liukui nuoraa pitkin alas ja pudota töksähti seuraavassa hetkessä Gordonin käteen. Nyt pojille tuli kiire kiertää kelaa. Siinä oli koko urakka. Oli alkanut tuulla niin navakasti, että leijaa töin tuskin saattoi hinata alas. Nousu oli ollut vain hetken juttu, alastuloon sitä vastoin kului neljännestunti toisensa jälkeen. Tuntikausi siitä, kun Henri oli merkillä ilmoittanut haluavansa päästä alas, häilyivät lentävä kummitus ja sen elävä kuorma vielä noin kolme-neljäkymmentä kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Silloin kela yhtäkkiä hellitti, niin että sitä vääntävät pojat pyörähtivät nurin. Mitä oli tapahtunut? Köysi oli katkennut!
"Henri! Henri!" huusivat pojat, mutta he olivat suotta huolissaan.
Parin hetken päästä kuului reipas huuto:
"Tässä olen!" ja ilmapurjehtija nosti päänsä vedestä.
"Walston on vielä saaressa!" Näin kuuluivat Henrin ensimmäiset sanat, kun hän muutamilla rivakoilla vetäisyillä oli uinut rantaan. Sitten hän selitti, kuinka leija köyden katkettua onneksi jotenkin hitaasti vaipui alaspäin, aivan kuin jokin laskuvarjo. Siksi hän oli ennättänyt hypätä pois korista, kun se oli vielä muutaman kyynärän vedenpinnan yläpuolella.
Mutta minne leija joutui? Se oli taas kohonnut ilmaan ja purjehti nyt tuulen siivillä nopeasti koillista kohti.