NELJÄSKOLMATTA LUKU

"Siinä hän on!" — "Kuka?"

Nuorten uudisasukkaiden sallittiin vain ani harvoin vedellä pitkiä aamu-unia. Joka päivä koko liudan täytyi kauniisti nousta yhtä aikaa kanojensa kanssa. Mutta edellä mainitun raskaan päivän jälkeen tehtiin poikkeus, ja vasta melkoisen myöhään aamupäivällä pojat nousivat ja ryhtyivät kukin päivätyöhönsä. Vanhimmat ja ymmärtäväisimmät, Gordon, Robert, Henri ja Baxter kokoontuivat arkihuoneeseen neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä.

Ystäviensä suureksi iloksi Henri ilmoitti sen hämmästyttävän uutisen, että Carrin saari ei luultavasti sittenkään sijainnut niin aivan erillään muusta maailmasta, kuten he tähän asti olivat luulleet. Hän kertoi heille valonhohteesta, jonka hän oli nähnyt merellä samassa kohden, mistä hän aikoinaan oli keksinyt valkoisen pilkun.

Mutta mitäpä siitä jos maata olikin jossain läheisyydessä! Muutaman päivän perästä pieni uudisasutus ehkä hävitetään maan tasalle ja kaikki pojat menettävät henkensä raakojen, saarta samoilevien roistojen käsissä.

Yllä mainitut neljä poikaa pohtivat tilannetta ja tuumivat mihin voisivat ryhtyä salatakseen mikäli mahdollista uudisasutuksen olemassaolon Walstonilta ja hänen seuralaisiltaan. Päätettiin toistaiseksi pysytellä ranskalaisluolan seinien sisäpuolella niin paljon kuin suinkin.

Reippaat pojat, jotka olivat tottuneet oleskelemaan ulkoilmassa, viettivät nyt muutamia ikäviä päiviä. Kaikeksi onnettomuudeksi sairastui sitä paitsi Costar. Hänessä oli kuumetta ja kovaa päänsärkyä. Hänen sairautensa ei tosin ollut kovin vaarallista, mutta kuitenkin siksi pahanlaatuista, että pikku pojan olisi voinut käydä hullusti, ellei Kate olisi ollut saapuvilla. Hän oli aivan erinomainen sairaanhoitaja, ja hänen väsymättömän huolenpitonsa ansiosta kuume hävisi pian.

Merkillistä, kuinka pitkältä aika tuntui, kun täytyi istua kököttää oven sisäpuolella! Gordon ja Kate olivat miltei ainoat, jotka olivat hyvällä tuulella. Heillä oli näet niin paljon tekemistä, etteivät lainkaan ennättäneet ikävystyä. Gordon mietti aamusta iltaan suunnitelmia ensi talven varalle. Katekin ajatteli talvea. Hän käytti kaiken aikansa ja ahkeruutensa poikien liinavaatevaraston ja pukujen parsimiseen ja paikkaamiseen, heidän vaatteensa olivat näet jokseenkin kurjassa kunnossa. Henri pani parastansa estääksensä "alamaisiaan" ja heidän tähtensä itseänsäkin vaipumasta masennukseen. Hän piti huolen siitä, että kaikenlaisten hyödyllisten aineiden lukemista ja opettamista harrastettiin innokkaasti. Sillä tavoin karkotettiin surulliset ajatukset ainakin joksikin ajaksi.

Marraskuun 21:ntenä annettiin Robertin lähteä pienelle retkelle järven rannalle. Tiellä hän näki kuolleen guanakon maassa. Hän tutki sitä ja huomasi heti, että se oli vähän aikaa sitten tapettu. Haavasta hän löysi suuren luodin, joka kyllin selvästi kertoi, että eläimen oli kaatanut jonkun Severnin miehen laukaus.

Eikä siinä kyllin. — Parin päivän kuluttua tapahtui taaskin jotain, joka muistutti pojille vaaran olevan lähellä.

22. päivänä hiipivät Henri ja Gordon Seelanninvirralle katsomaan sopivaa paikkaa vallitusta varten, jonka he aikoivat rakentaa virran ja suon välisen polun suulle. Virran rannalla Henri huomasi astuneensa jollekin kovalle esineelle, joka ratisi jalan alla. Hän ei siitä kuitenkaan sen enempää piitannut, jatkoi vain matkaansa arvellen sitä simpukankuoreksi. Mutta Gordon oli myös kuullut omituisen äänen ja kumartui maahan nähdäkseen, mitä hänen ystävänsä oli tallannut.

"Ahaa, odotapas vähän, Henri", hän sanoi nyt. "Katsohan tätä."

"Kas, sehän on piippu!" huudahti Henri.

Niin, piippu se oli eikä simpukankuori. Varmaankin joku kuljeksivista pahantekijöistä oli sen kadottanut. Sillä Pierre Jeannot'n peruja se ei juuri voinut olla? Eikä ollutkaan, lähemmin tutkittaessa huomattiin näet, että sen pesästä kaivettu tupakka oli aivan tuoretta, ja Pierre Jeannot'n kuolemasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta. Kun Gordon ja Henri kotona näyttivät löytöään Katelle, tunsikin tämä heti piipun Walstonin omaksi.

Rosvot liikkuivat siis aivan luolan läheisyydessä. Minä päivänä tahansa pojat saattoivat odottaa kutsumattomia vieraita.

Yllätyksen varalta pantiin vartija Aucklandin kummulle, jolta oli laaja näköala, niin että helposti saattoi nähdä jokaisen, joka läheni luolaa metsästä päin, suolta tai järven puolelta. Samalla teljettiin arkihuoneen ovi kahdella isolla hirrellä, ja pari suurempaa poikaa vartioi sitä iltapimeästä aamunkoittoon asti. Virran- ja järvenpuoleiset ikkunat saivat käydä ampumaredistä ja niihin asetettiin laivatykit.

Kate ei suinkaan laiskotellut hänkään, hän oli aina valmis käymään käsiksi siinä, missä tarvittiin, ja hän auttoi poikia parhaansa mukaan sekä neuvoilla että työllä. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän oli kovin levoton. Hän ei juuri uskonut, että hänen nuorista pelastajistaan olisi vastusta Walstonille ja hänen seuralaisilleen. Jospa vain Evans — perämies — olisi ollut täällä ranskalaisluolassa! Hän ehkä olisi voinut auttaa taistelussa rosvoja vastaan. Mutta missä hän oli? Kukaties Walston oli jo taittanut häneltä niskat, nyt kun hän ei enää tarvinnut miestä.

Marraskuun 26:ntena tuli äkkiä niin kuuma, että tuskin saattoi vetää henkeään. Ja seuraavana päivänä oli vielä kovempi helle. Ilma kävi hirvittävän tukahduttavaksi. Taivaalla ajelehti raskaita, painostavia pilviä ja etäältä kuului jylinää. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.

Illan suussa pojat hinasivat veneen arkihuoneeseen ja sulkivat kaikki käytävät. Sitten he istuivat yhdessä juttelemassa, kunnes makuuaika lähestyi.

Vähän yli puoli kymmenen, juuri kun pienimmät pojat olivat pujahtaneet vuoteisiinsa, puhkesi rajuilma. Salama seurasi toistaan, niin että huone taukoamatta oli häikäisevän valoisa. Kumajavat ukkosenjyrähdykset tärisyttivät yhtä mittaa maata. Välillä kuului tuollainen kauhistuttava jyrähdys, joka tavallisesti seuraa salamaniskua, ja silloin pikkupojat kätkivät peloissaan päänsä peitteen alle. Isot pojat olivat levollisempia. He tiesivät ranskalaisluolassa olevan paksut seinät, jotka kyllä kestävät rajuilman raivon. Mutta kammottavalta sentään tuntui.

Keskiyön aikaan näytti ukkonen hellittävän. Jyrinä vaimeni, salamatkaan eivät enää iskeneet niin taajaan. Samalla tukahduttava kuumuus hiukan hellitti, alkoi tuulla, ja pian valui virkistävä sade alas pilvistä.

Isot pojat, jotka ukkosilman raivotessa olivat olleet jalkeilla, aikoivat nyt paneutua levolle. Mutta yhtäkkiä Pan alkoi käydä levottomaksi. Se juoksi ovelle, raapi sitä ja murisi.

Mitä se merkitsi? "Meidän täytyy ottaa selko, mistä on kysymys, ennen kuin menemme nukkumaan", sanoi Gordon. Sekä hän että Henri olivat varmat siitä, että kauan pelätty hyökkäys oli nyt tulossa. Molemmat sieppasivat pyssynsä ja revolverinsa, Robert ja Moko samoin, asettuivat oven luo ja kuuntelivat. Mutta ei ääntäkään kuulunut. Pan vain liikkui yhä levottomasti, murisi yhä kovemmin ja alkoi vihdoin kaikin voimin haukkua. Robert uhkasi sitä saadakseen sen vaikenemaan, mutta turhaan, se vain haukkumistaan haukkui. Se oli harmillista, sillä haukuntahan saattoi kuulua loitommallekin.

Äkkiä kuului laukaus — pyssyn pamaus! Ottelu oli siis nyt täydellä todella alkava.

Pojat valmistautuivat rosvoja vastaan. Robert, Baxter, William ja Cross asettuivat aivan ovien ääreen voidakseen ampua jokaisen sisään pyrkivän.

Silloin kuului ulkoa yhtäkkiä kova huuto: "Apua! Apua!"

Joku ihminen on hengenvaarassa!

"Apua!" huudettiin toistamiseen, tällä kertaa aivan luolan läheltä.

Kate kiiruhti ovelle ja kuunteli tarkoin.

"Se on hän!"

"Kuka?" kysyi Henri. "Niin kuka?" toistivat muut pojat.

"Avatkaa vain ovi!" sanoi Kate. "Avatkaa rauhassa!" Ovi avattiin, ja luolaan syöksyi mies, jonka vaatteista vesi valui virtanaan.

Se oli Evans, "Severnin" perämies.