VIIDESKOLMATTA LUKU
Perämies kertoo
Hetken seisoivat Gordon, Henri ja Robert kuin puusta pudonneina. Kuka oli vieras? Mutta muutamalla sanalla Kate sai heidät rauhoitetuksi: tällä miehellä ei ollut pahoja aikomuksia.
Evans oli hartiakas, kauniskasvoinen ja rohkean näköinen mies. Hän sulki oven ripeästi jälkeensä, seisoi hetkisen ja kuunteli henkeään pidättäen. Kun ulkona oli aivan hiljaista ja rauhallista, hän astui peremmälle tervehtien.
"Poikia kaikki!" hän sanoi puoliääneen ja katseli ihmetellen häntä ympäröiviä nuoria kasvoja. "Eikö ainoatakaan aikuista? Onpa niinkin, mutta mitä ihmettä! Katehan siinä on!" Ja hän riensi melkein juosten Katen luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Niin, Evans", sanoi Kate, "minä se todellakin olen. Minä pääsin pakoon noilta roistoilta — ja nyt olette tekin tässä. Silloinhan voimme tehdä jotain näiden reippaiden poikien puolesta. Vai mitä arvelette?"
Tavatessaan taas äkkiarvaamatta Katen ja nähdessään kaikki nämä lapset Evans oli niin hämmästynyt, ettei hän saanut sanaa suustaan. Hän katseli piiriä ympärillään ja laski montako poikia oli. "Viisitoista", hän sanoi sitten, "ja puolet niin pieniä, että heitä tuskin voi ottaa lukuun. No niin — saammehan nähdä…"
"Uhkaako meitä pian hyökkäys?" kysyi Henri kiihkeästi.
"Ei ainakaan aivan heti", kuului perämiehen vastaus.
Nyt ei levolle menemisestä ollut puhettakaan. Ensin täytyi poikien kuulla, mitä heidän vieraallaan oli kertomista. Ei, kaikkein ensiksi oli pidettävä huolta siitä, että Evans sai kuivat vaatteet ja jotain syötävää. Hän oli uinut Seelanninvirran yli, kaksitoista tuntia oli kulunut siitä kun hän oli karannut Walstonin joukosta, eikä hän ollut syönyt palaakaan siitä lähtien.
Henri johdatti siis Evansin varastohuoneeseen, jossa hän pukeutui hyvään, lämpimään merimiespukuun. Sitten Moko toi hänelle ruokaa ja juomaa. Syötyään hän asettui istumaan poikien keskelle arkihuoneeseen ja alkoi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän ja "Severnin" miehistö olivat ajautuneet saaren rantaan.
"Kun meri heitti veneen maata kohti, taistelimme minä ja viisi merimiestä, niiden joukossa Walston, kauan voimakkaita hyökyaaltoja vastaan, kunnes meidän viimein onnistui päästä kuivalle maalle. Molempia muita merimiehiä, Forbesia ja Richardia emme nähneet missään, arvelimme sen vuoksi heidän ja Katen hukkuneen. Sitten lähdimme etsimään venettä, jonka löysimmekin."
"Niin", keskeytti hänet Henri, "Severnin-rannikolta. Sen nimen muutamat meistä antoivat tälle paikalle jo kauan ennen kuin Kate kertoi meille haaksirikosta."
"Kuinka tiesitte?" Perämies katsahti kysyvästi ja ihmetellen Henriin. Mutta nyt selitti Robert, kuinka hän ja pari muuta poikaa sattumalta olivat nähneet veneen samana iltana ja että he myös olivat nähneet kahden merimiehen makaavan rannalla kuin kuolleina.
"Ahaa, niinkö! Mutta sitten", jatkoi Evans, "löysi Walston viimein Forbesin ja Richardin ja ajoi heihin niin paljon paloviinaa, että he tointuivat kuin tointuivatkin. Paha kyllä! Muuten meillä olisi nyt vastassamme vain viisi roistoa. Nyt heitä on seitsemän. Rosvojen onneksi sattui vielä niin, etteivät veneen ruumaan sullotut tavarat kärsineet lainkaan vahinkoa haaksirikosta. Aseet, ruuti ja kaikki muut kapineet olivat erinomaisessa kunnossa. Mutta kun Katea ei näkynyt missään, Walston arveli hänen hukkuneen. Missä sinä oikeastaan olit?"
Kate vastasi maanneensa — kuten tiedämme — veneen alla piilossa ja kuulleensa kaiken. "Ja seuraavana päivänä lähdin kulkemaan metsään", hän selitti. "Sieltä nämä reippaat pojat löysivät minut ja kantoivat tänne ranskalaisluolaan."
"Niin", selitti Gordon, "sen nimen olemme antaneet luolalle ranskalaisen merimiehen muistoksi, joka eli näillä seuduin monta vuotta sitten".
"Monta muutakin nimeä olemme keksineet", ehätti siihen Jack, "oikein hyviä nimiä…"
"Ne sitten joskus sopivassa tilaisuudessa mainitset minulle", sanoi Evans taputtaen ystävällisesti Jackia olkapäähän. "Mutta kuulkaahan vielä. Samoiltuamme noin tuntikauden saavuimme pieneen korkeapuiseen metsikköön, jonne majoituimme. Seuraavina päivinä palasimme tuon tuostakin rantaan ajautuneen veneemme luo. Kääntelimme ja vääntelimme sitä saadaksemme sen taas purjehduskuntoon, mutta se ei onnistunut. Kaikki puuhamme oli turhaa, meillä ei näet ollut tarpeellisia työkaluja, ei mitään muuta kuin yksi kirvespahanen. Sitä paitsi siinä paikassa oli vaikea tehdä työtä. Lähdimme siis taas vaeltamaan ja saavuimme pian pienelle virralle."
"Itävirralle", puuttui Jack taas puheeseen, "joka laskee merenpoukamaan."
"Sen nimi on Pettymyslahti", sanoi Tom. "Ja aivan sen lähellä on korkea vuori — eikö niin?" Evans nyökäytti päätänsä. "Karhuvuori!" selitti Tom ja aikoi mainita perämiehelle useampia paikannimiä. Mutta Evans pyysi häntä säästämään ne toiseen kertaan ja jatkoi edelleen kertomustaan.
"Karhuvuoren suojassahan on vallan mainio pikku satama. Heti juolahti mieleemme, että jos vain saisimme veneen hilatuksi tänne, kykenisimme ehkä saamaan sen taas purjehduskuntoon. Palasimme siis takaisin veneelle ja saimme sen suurella vaivalla veteen. Emme kuitenkaan voineet sillä purjehtia, meidän täytyi kävellä rantaäyräällä ja hinata vene satamaan pitkin rantaa. Se ei ollut lapsen leikkiä, sen saatte uskoa, mutta perille sen sittenkin saimme."
"Vene on siis nyt Karhuvuoren luona?" kysyi Henri innokkaasti.
"Emmekö siis voisi…?"
"Saada sitä kuntoon?" jatkoi Evans. "Voimmepa niinkin — nimittäin jos teillä on tarpeelliset työkalut!"
"Vaikka kuinka paljon!" huudahti Robert. "Kaikki mitä tarvitaan."
"Niin Walstonkin arveli. Hän ei tosin tietänyt oikein, keitä saarella asui. Mutta suuren järven tuolta puolen löysimme eräänä päivänä ihmeellisen kapineen, leveät puitteet, joihin oli jännitetty purjekangasta."
"Leija!" huudahtivat kaikki pojat yhteen ääneen.
"Ahaa, leijako se oli? Kukapa olisi uskonut. No niin, sen verran ymmärsimme kuitenkin, että ihmiskäsistä sen oli täytynyt lähteä. Nyt ei siis muuta kuin ottaa sen rakentajasta selko. Mutta sanokaapa minulle mihin käytitte leijaa."
Gordon kertoi Evansille Henrin ilmaretkestä selittäen hänelle, kuinka he leijan avulla olivat saaneet tietää Walstonin yhä oleskelevan saaressa ja missä hän oli. Perämies kuunteli ihmetellen kertomusta vaarallisesta matkasta ja katsahti ihaillen Henriin.
"Sinäpä totta vie olet rohkea poika!" hän huudahti puristaen sydämellisesti Henrin kättä. "Mutta jatkakaamme. Walston koetti kaikin voimin päästä näkemään saaren asukkaita — niinpä minäkin muuten — ja vaelsimme metsän läpi järven toiselle puolen. Kuljimme ja kuljimme, mutta ihmisistä emme tavanneet jälkeäkään. Ei laukaustakaan kuulunut koskaan, ja niin olimme yhtä viisaita kuin ennenkin. Viimein pääsimme kuitenkin jäljille. Eräänä yönä sattui muuan meistä näkemään tulenvaloa, tuon lyhdyn valo luultavasti tuikki oven rakosesta. Heti seuraavana aamuna Walston hiipi lähemmin tutkimaan seutua. Koko päivän hän piileksi korkeassa ruohikossa tuolla virran luona."
"Oikein! Sieltä löysimme hänen piippunsa."
"Niin — ja hänkös haikaili sen kadottamista! Mutta hän oli käyttänyt hyvin silmiään ja saattoi kertoa yhtä ja toista siitä, kuka täällä asui. Hän oli nähnyt monen teistä kuljeksivan luolan ympäristössä. 'Mokomat nulikat kyllä helposti nujerramme', kuulin hänen sanovan Brandtille. Ja sitten he päättivät niin pian kuin mahdollista 'tehdä puhdasta', kuten he sanoivat. Olipa onni, että pääsin pakenemaan. Aamulla lähtivät Walston ja kaikki muut matkaan. Vain Forbes ja Rock jäivät vartioimaan minua. Mutta minä karkasin heiltä. He ajoivat minua takaa, luoti toisensa jälkeen suhahti korvieni ohitse. Koko päivän olen juossut, molemmat roistot kintereilläni. Mutta minä olin kuin olinkin heitä nopeampi, ja sen lisäksi he ampuivat ohi kuin pöllöt. Vasta juuri ikään hypätessäni virtaan sipaisi muuan luoti minua olkapäähän. Ja ryömiessäni kaislikossa virran rannalla kuulin Rockin kysyvän Forbesilta, oliko hän osunut minuun. 'Kyllä hän nyt on saanut tarpeekseen', kuului vastaus, jolloin Rock päästi karkean kirouksen ja nauraa irvisteli. Sitten he lähtivät paluumatkalle iloissaan siitä, että olivat päässeet minua vartioimasta. Minä puolestani kömmin maihin ja… niin olen nyt tässä. Emmekö nyt kaikki päätä yhteisesti tehdä voitavamme löylyttääksemme noita heittiöitä?"
Tätä ehdotusta kaikki kannattivat innokkaasti. Mutta millä keinoin oli taistelu käytävä? Kuten Evans oli sanonut, tiesivät Walston ja hänen joukkonsa hyvin, että luolan puolustajat olivat vain lapsia, jotka eivät ajan pitkään kykenisi vastustamaan raakoja merimiehiä. Kunpa vain keksisi jonkin sotajuonen!
"Eiköhän pitäisi koettaa ensin hyvällä selvittää välit Walstonin kanssa?" ehdotti Gordon. "Mitä arvelette te, Evans?"
"Nii-in", vastasi perämies vitkaan, "kunpa siitä vain olisi hyötyä. Mutta pelkäänpä, ettemme hyötyisi siitä rahtuakaan. Walstoniin ei ole luottamista. Vaikka hän lupaisikin jättää meidät rauhaan, hän hyökkäisi kuitenkin kimppuumme niin pian kuin voisi, siitä olen varma."
Useat pojista huusivat nyt myös, että he mieluummin tappelevat rosvoja vastaan kuin hierovat sovintoa.
"Se on minulle mieleen!" sanoi Evans. "Ja sanonpa teille jotain, joka saa minut näkemään asemaamme hiukan valoisemmalta kannalta: heillä ei ole enää kovinkaan paljon ruutia! Ja se on tärkeä asia."
"Niin", sanoi Henri, "siinä olette todella oikeassa, Evans. Sillä meillä sitä on pitkiksi ajoiksi. Ja jos vain voimme pitää lurjukset kolmen askelen päässä itsestämme, niin…"
"Niin, älkäämme Herran tähden päästäkö heitä sisään", keskeytti hänet Evans. "Sillä jos he pääsevät niin pitkälle, he saavat pian käsiinsä ruudin ja luodit sekä työkalut. Ja vaikka he eivät tappaisi meitä, minkä he minun luullakseni tekisivät, saisivat he kuitenkin veneen työkalujen avulla purjehduskuntoon ja purjehtisivat täältä pois ottamatta meitä mukaansa. Mutta siinä nostamme heidän tiensä pystyyn; me tahdomme itse veneen…"
"Eläköön!" huusivat kaikki pikkupojat. "Juuri niin! Sitten purjehdimme pois täältä…"
"Niin, kotiin Aucklandiin!" sanoi Costar.
Mutta isot pojat kohottivat olkapäitään, he tiesivät kyllä, ettei niin kauas helpolla päästä.
"Ei, älkäämme toivoko liikoja tuommoisesta pähkinänkuoresta", sanoi
Gordon.
Evans katsahti häneen. "Miksi emme?" hän kysyi. "Pikkupojat ovat totta vie oikeassa — me voimme päästä täältä Severnin veneellä."
"Niin, päästä pois", toisti Gordon. "Mutta minne? Ette kai väitä, että voimme purjehtia Tyynen meren yli mokomalla pikku aluksella."
"Emme tietenkään. Mutta lyhyemmälle purjehdusretkelle vene on riittävän iso, sittenhän voimme kyllä aina keinotella itsemme pitemmälle."
Gordon, Henri ja toiset pojat höristivät korviansa. Heille selvisi nyt, että perämiehellä oli suurenmoisia tuumia, he eivät vain käsittäneet, mitä hän tarkoitti.
Henri tarttui kiihkeästi hänen käsivarteensa ja kysyi innokkaasti:
"Puhutteko totta? Onko läheisyydessä maata?"
"Onpa niinkin! Lännessä on tosin Tyyni meri, ja siitä on meidän paras pysyä loitolla, mutta idän puolella ei ole niinkään pitkälti maihin; parissa päivässä meidän pitäisi päästä perille."
Kylläpä pojat olivat riemuissaan tämän uutisen kuullessaan. Saari ei siis kuitenkaan ollut aivan syrjässä muusta maailmasta. Henri oli todellakin ollut oikeassa arvellessaan idässä päin olevan maata, siellä missä hän oli aikoinaan nähnyt valkoisen pilkun ja valonhohdetta.
"Mitä te arvelette siitä huomiosta?" hän kysyi Evansilta kerrottuaan hänelle, mitä hän oli nähnyt kaukana merellä. Perämies osasi heti antaa hyvin yksinkertaisen selityksen.
"Valkoinen pilkku, josta puhut, on arvatenkin ollut jäävuori. Ja valonhohde lähti tietysti tulivuoresta. Kartasta me kyllä löydämme…"
"Niin, mutta missä päin maailmaa me sitten oikeastaan olemme?" huudahti Gordon kärsimättömästi.
"Me olemme", kuului Evansin vastaus, "saaressa, joka sijaitsee monien muiden saarten joukossa lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Sen nimi on… niin, totta tosiaan, minkä nimen se on saanut teidän maantiedossanne?"
"Olemme nimittäneet sen Carrin saareksi", sanoi Robert. "Me olemme nimittäin Carrin koulusta Aucklandista."
"Vai niin", lausui Evans hymyillen. "Sittenhän sillä on nyt kaksi nimeä. Ennestään sen nimi on näet Uusi Hannover. Huomenna otamme esille kartan ja tutkimme perin pohjin ympäristöämme. Mutta nyt menemme makuulle!"
Ja hetkisen kuluttua joka mies oli yöpuulla. Ensin suljettiin ovet ja ikkunat huolellisesti.
Mutta ajatellessaan vaaroja, jotka kenties väijyivät ulkona pimeässä, pojat pysyivät tavattoman kauan hereillä sinä yönä.