KUUDESKOLMATTA LUKU
Walstonin petos
Vuonna 1520 muuan eurooppalainen laiva purjehti ensi kerran sen salmen kautta, joka leikkaa kärjen Etelä-Amerikan manteren suunnattomasta kolmiosta. Laivaa ohjasi se portugalilainen, joka ensimmäisenä purjehti maan ympäri. Hänen nimensä oli Magalhães ja salmi peri hänen nimensä.
Molemmista päistään, siis sekä Atlantin että Tyynen meren puolelta Magalhãesin salmen rannat ovat kallioisia. Siellä täällä muodosti vesi rantakallioiden väliin turvallisia satamia, joissa laivojen on hyvä olla ja joissa ne saavat raikasta vettä varastoonsa. Jyrkiltä vuorenkukkuloilta virtaa näet sadoittain kohisevia puroja, jokia ja virtoja alas mereen.
Seuraavana päivänä Evansin tulon jälkeen ranskalaisluolan pojat tutkivat uutterasti suurinta Etelä-Amerikan karttaa, minkä he omistivat.
Perämies näytti heille, miten Andit — tuo mahtava vuorijono, joka kulkee pohjoisesta etelään läpi koko Etelä-Amerikan — ikään kuin sukeltavat esiin merestä täyttäen kulkuvedet lukemattomilla saarilla. Kauimpana idässä vuorijono päättyy Kap Hornin niemeen. "Ja tässä", hän sanoi osoittaen sormellaan karttaa, "tässä, missä viideskymmenesensimmäinen leveysaste leikkaa rannikon, on Carrin saari. Näettekö, mitä siinä sanotaan… Uusi Hannover!"
Hämmästyneinä pojat tuijottivat karttaan. Niin lähellä mannermaata he eivät kuitenkaan luulleet olevansa. Nyt he ymmärsivät, ettei ollut niinkään mieletön ajatus purjehtia saaresta pois.
"Entä jos nyt saamme veneen käsiimme ja meidän onnistuu korjata se sellaiseksi, että se kantaa meidät kaikki — minne meidän silloin pitäisi purjehtia, Evans?"
"Niin, viisainta kai on, ettemme seikkaile liian kauas avomerelle.
Jos pysyttelisimme saarien välissä, meidän kyllä pitäisi selvitä."
Mutta se päivä, jolloin nuoret uudisasukkaat ja Evans ja Kate voisivat lähteä vesille häämötti vielä kaukana. Ennen tätä iloista hetkeä saattoi tapahtua paljon.
Ensiksikin täytyisi vene saada kuntoon. Mutta se oli mahdotonta niin kauan kuin Walston ja hänen miehensä olivat saaressa herroina. Heidät oli siis ensin kukistettava.
Evans huomasi pian, että poikien oli onnistunut tehdä ranskalaisluolasta mainio linnoitus. Varastohuoneesta ja Panin arkihuoneesta saattoi tykeillä pyyhkäistä vihollisen toiseen maailmaan, jos hän keksi ilmestyä virran tai järven rannalle. Ja jos rosvojen onnistuisi lähestyä toista tietä luolaa, antaisivat pojat heille kyllä aimo löylytyksen, sillä he olivat kaikki varustetut sekä ampuma- että lyömäaseilla ja pistimillä ja osasivat käyttää aseitaan.
Henri oli keksinyt jotain järkevää. Hän oli koonnut arkihuoneeseen suuria kiviä, joita voisi tarpeen tullen heti vierittää oven eteen.
"Kaikki on totta vie mainiota!" sanoi Evans tutkittuaan luolan puolustuskeinot. "Te olitte harvinaisen viisaita varustaessanne linnoituksenne siihen kuntoon, että se voi kestää rajuimpiakin hyökkäyksiä."
"Täällä sisällä voimme vastustaa heitä tehokkaasti, mutta jos joudumme tappelemaan heitä vastaan luolan ulkopuolella olemme hukassa ennen kuin aavistammekaan. Tuollaiset ilkeät roistot kuin Walston ja…"
Kate keskeytti hänet. Hän arveli, ettei Forbes kuitenkaan ollut aivan yhtä kurja kuin muut. Olihan hän kuitenkin aikoinaan estänyt toisia tappamasta Katea.
"Forbesko!" toisti perämies. "Kaikenlaisia sinä puolustatkin. Hän ei totta vie ole rahtuakaan parempi kuin toisetkaan. En unohda hänen ilkeätä nauruaan, kun hän luuli minun vaipuneen virran pohjaan. Saatte olla varmat siitä, ettei Forbes pane tikkua ristiin meidän puoIestamme, kun syntyy ottelu meidän ja rosvojen välillä."
Kului muutamia päiviä, ja kaikki oli yhä levollista ja rauhallista. Pojat vakoilivat yötä päivää, mutta eivät nähneet vihollisesta vilaustakaan. Evans oli kovin kummissaan siitä, että he viivyttelivät. Hän tiesi, että haaksirikkoisille merimiehille olisi tärkeätä saada vene kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Minkä kumman tähden he siis eivät hyökänneet "nulikoiden" kimppuun, joista Walston niin halveksivasti oli puhunut? Täällä luolassahan juuri säilytettiin työkaluja, joita tarvittiin veneen korjaamiseen.
Olisikohan Walston tullut huomaamaan, ettei luolaa ollutkaan niin helppo "anastaa", kuten hän ensin oli luullut? Kenties hän oli ruvennut ajattelemaan, että nokkela petos veisi perille pikemmin kuin raaka väkivalta.
Evans pohti kysymystä neljän suurimman pojan kanssa, joiden neuvoja hän koko ajan käytti hyväkseen. He olivat kuitenkin kaikki sitä mieltä, ettei ovelinkaan petos auttaisi herra Walstonia ja hänen seuralaisiaan hitustakaan, koska he eivät voineet päästä luolaan.
"Totta kyllä", sanoi perämies, "mutta muistakaa, että Walston ei katso asiaa siltä kannalta. Ensiksikin hän luulee, että Kate on kuollut ja kadonnut, ja toiseksi hän luulee minunkin kuolleen. Sen vuoksi hän ei tietenkään ajattele teillä olevan aavistustakaan siitä, mitä roskaväkeä hän ja hänen seuralaisensa ovat. Uskokaa pois, ei ole lainkaan mahdotonta, että hän jonakin päivänä keksii koputtaa oveenne tekeytyen haaksirikkoiseksi merimiesraukaksi, joka kerjää ruokaa ja asuntoa. Ja kun hän kerran on pannut jalkansa ovenne sisäpuolelle, silloin hänen yrityksensä on onnistunut!"
Henri arveli, ettei ollut kovinkaan helppoa petkuttaa heitä sillä lailla. "Onhan meillä revolverimme", hän sanoi, "ja jos pistämme yhden niistä hänen nenänsä alle, hän ymmärtää kyllä, ettemme ole niinkään herkkäuskoisia ja helposti petettäviä".
Mutta Gordon ei pitänyt sellaista kohtelua varsin viisaana. Hänen mielestään heidän pitäisi ottaa merimiehet ystävällisesti vastaan, jos he tulisivat.
Evans ei osannut antaa mitään varmaa neuvoa tässä suhteessa. Kenties Gordon oli oikeassa siinä, että oli paras käyttää petosta petosta vastaan. Ajan tullen nähtäisiin kyllä, miten oli viisainta kohdella rauhanrikkojia.
Seuraavakin päivä näytti kuluvan levollisesti. Harjua peittävän viidakon suojassa hiipivät Evans, Robert ja Baxter hiljaa suureen metsään päin, nähdäkseen oliko mitään erityistä tekeillä. Mutta he eivät keksineet mitään merkillistä eikä Pankaan, joka tietysti oli mukana, vainunnut mitään.
Mutta ennen iltaa tapahtui kuitenkin jotain, joka herätti levottomuutta "linnoituksessa". Webb ja Cross riensivät juosten sisään mäeltä, jossa he olivat seisseet tähystämässä. He olivat nähneet kaksi miestä virran vastakkaisella rannalla.
Siinä samassa Katelle ja perämiehelle tuli kiire! Oli välttämätöntä, ettei kukaan merimiehistä saa nähdä heistä vilahdustakaan, ja äkkiä he piiloutuivat varastohuoneeseen. Sieltä he saattoivat kurkistaa ulos ampumarei'istä, ja he näkivät heti, ettei Walston itse ollut matkassa. Rock ja Forbes vain tallustivat luolaa kohti.
"Siinä näette, että olin oikeassa", sanoi Evans. "He aikovat varmaankin näytellä haaksirikkoisia. Ja tiedättekö mitä! Luulenpa, että on paras ottaa heidät ystävällisesti vastaan, kuten Gordon ehdotti."
"Ottaa ystävällisesti vastaan mokomat heittiöt!" Henri pui nyrkkiä vihoissaan. "Siihen ainakaan minä en rupea."
"Niin niin", virkkoi Gordon tyynesti. "Minun on kai sitten esiinnyttävä rakastettavana, vieraanvaraisena isäntänä!"
"Tee se!" sanoi perämies. "Nyt ei ole aikaa pitempiin neuvotteluihin. Pitäkää vain huoli siitä, etteivät he keksi Katea ja minua. Kyllä minä sitten pujahdan esille oikealla hetkellä, mutta en ennen."
Hetkisen kuluttua Gordon, Henri, Robert ja Baxter avasivat luolan oven ja lähtivät virralle. He kulkivat puhellen keskenään eivätkä olleet mistään tietääkseen. He pitivät kuitenkin koko ajan vastakkaista rantaa silmällä. Minne roistot olivat joutuneet? Ahaa, tuossa he tulivatkin, muutamat pensaat olivat tuokioksi kätkeneet heidät poikien silmiltä.
Miehet olivat äärettömästi hämmästyvinään kohdatessaan ihmisiä, ja Gordon seuralaisineen tekeytyi tietysti yhtä kummastuneen näköiseksi. "Keitä olette!" huusi Gordon virran yli. Forbes — pojat tunsivat hänet Katen kuvauksesta — vastasi heti: "Haaksirikkoisia merimiehiä!" Ja sitten hän kertoi muutamin sanoin, että he olivat pestattuja laivamiehiä kolmimastoisesta "Severnistä" ja että he olivat veneineen joutuneet karille saaren etelärannalla.
"Mitä kansallisuutta olette?" kysyi Robert.
"Amerikkalaisia", kuului vastaus. Gordon kuulusteli edelleen. "Missä on laivan muu miehistö?"
"He ovat hukkuneet", vastasi Forbes. "Ainoastaan me kaksi pelastuimme hengissä — ja olemme niin nälissämme."
"Ja niin väsyneet…!" puuttui Rock puheeseen. "Mutta saanko kysyä, kenen kanssa oikeastaan puhumme?"
"Me olemme Carrin saaren uudisasukkaita", vastasi Gordon ja koetti saada äänensä niin lujaksi ja miehekkääksi kuin mahdollista.
"Tahtovatko uudisasukkaat auttaa meitä?" pyysi Forbes. "Emme pyydä muuta kuin hiukan syödäksemme. Olemme nyt kuljeksineet tässä saaressa niin kauan, että me…"
"Tulkaa vain!" sanoi Gordon. "Kyllä me pidämme huolen teistä."
Sitten hän nosti kädet suulleen huutotorveksi ja huusi Mokoa. Reipas neekeripoika tuli heti juosten. Gordon käski hänen nyt hypätä veneeseen ja soutaa virran yli noutamaan merimiehiä.
Molemmat onnettomat "haaksirikkoutuneet" olivat paatuneita roistoja. Varsinkin Rock oli oikean pahantekijän perikuva, raa'an näköinen ja ilkeäkatseinen. Eikä Forbeskaan, joka Katen väitteen mukaan ei kuitenkaan ollut yhtä suuri lurjus kuin toiset merimiehet, näyttänyt juuri sen kunnollisemmalta.
Roistot koettivat näytellä osaansa niin luonnollisesti kuin suinkin. "Voi kuinka meidän on nälkä ja jano, ja kuinka väsyksissä olemme", se oli pontena koko heidän virressään. Ja joka kerta, kun Gordon tai Robert kysyi jotain, johon he eivät keksineet sopivaa vastausta, he syyttivät sairautta ja väsymystä. Heidän täytyi muka saada levähtää ennen kuin he jaksoivat selittää tapausten kulun.
"Saisimmeko viettää yön täällä?" pyysi Rock heti kun he olivat saapuneet ranskalaisluolan oven sisäpuolelle.
"Voi niin, saammeko?" kerjäsi Forbeskin. Sekä hän että hänen kumppaninsa olivat vähällä unohtaa roolinsa, niin hämmästyneitä he olivat huomatessaan astuvansa oikeaan linnoitukseen, joka oli varustettu tykeillä ja ampumarei'illä.
"Ellei teistä ole epämieluista", sanoi Forbes, "niin menisimme mielellämme nyt heti levolle."
"Niin, ja me tulemme vallan hyvin toimeen, jos vain saamme hiukan olkia. Emme tahdo vaivata teitä sen enempää. Onko teillä jokin komero, jossa voimme oleskella?"
Gordon avasi keittiön oven. "Täällä", hän sanoi, "on teille tilaa kylliksi, ja tässä on muutamia peitteitä vuoteeksi. Olkaa hyvä."
Merimiehet riemuitsivat salaa ajatellessaan, kuinka helposti heidän oli onnistunut petkuttaa uudisasukkaita. Toivotettuaan hyvää yötä Gordonille he alkoivat heti nuuskia joka kolkkaa ja keksivät pian, että keittiöstä johti ovi virran puolelle. Sanalla sanoen, kaikki näkyi luistavan mainiosti. Sitä he vain harmittelivat, että Mokokin nukkui keittiössä. Mutta mitäs siitä. Jos tuollainen neekerinulikka rupeaa hankalaksi, niin häneltä voi vääntää niskat nurin!
He heittäytyivät nyt vain muka läpiväsyneinä vuoteelleen ja alkoivat heti kuorsata aika tavalla, jotta luultaisiin heidän nukkuvan. Moko teki samoin, mutta hänkin oli varuillaan kuin kärppä ja valmiina kutsumaan apua, jos roistot hievahtaisivatkaan paikaltaan.
Kului tunti, toinenkin. Moko arveli jo kammottavien yövieraitten päättäneen pysyä aloillaan toistaiseksi. Mutta yhtäkkiä hän kuuli jotakin rapinaa ulko-oven luota. Kuun säteet hiipivät vinosti sisään pienestä lakeisesta, ja niiden himmeässä valossa hän huomasi, että Forbesin ja Rockin kaikessa hiljaisuudessa oli onnistunut vähitellen hiipiä ovelle ja että he olivat siirtämässä oven edustalle ladottuja kiviä. Suuret kivet nostettiin yksitellen pois. Tuokio enää, ja koko röykkiö oli raivattu tieltä. Merimiesten tarvitsi vain työntää syrjään oven päälle asetettu rautatanko, ja niin olisi pääsy luolaan vapaa kenelle hyvänsä. Walston ja toiset rosvot saattoivat tunkeutua sisään millä hetkellä tahansa.
Moko raaputti aivan hiljaa arkihuoneen ovea, jonka takana hän tiesi kaikkien toisten uudisasukkaiden olevan koolla. Seuraavassa silmänräpäyksessä sieltä kuului hiljainen kuiskaus. Merkki oli ymmärretty.
Oli jo kiire sillä nyt Rock tarttui rautatankoon, sysäsi sen sijoiltaan ja avasi oven varovasti.
Mutta siinä tuokiossa joku tarttui häntä käsivarteen. Hän kääntyi nuolennopeasti ja näki — Evansin, perämiehen, jonka hän oli luullut kuolleeksi ja kadonneeksi.
"Evans!" hän huudahti. "Sinäkö täällä!"
Nyt kaikki pojat ryntäsivät keittiöön. Kun he näkivät Forbesin hiipivän Evansin selän taa ja juuri aikovan hyökätä hänen kimppuunsa, kävivät Henri, Robert, Baxter ja William käsiksi häneen, kaatoivat hänet lattialle ja pitivät häntä lujasti kiinni kuin ruuvipihdissä.
Sillä aikaa ottelivat Evans ja Rock. Rosvon onnistui siepata puukkonsa ja iskeä perämiestä käsivarteen. Haava oli tosin lievä, mutta se pakotti kuitenkin Evansin hellittämään kätensä hänestä, ja yhdellä harppauksella roisto loikkasi ovesta ulos. Perämies ampui luodin hänen jälkeensä, mutta ei kiireessä saanut tähdänneeksi, joten luoti osui harhaan.
Mutta minkäpä sille taisi! Evans salpasi oven ja nosti rautatangon taas eteen. Sitten hän kääntyi ja kumartui tikari kädessä Forbesin puoleen, joka makasi lattialla potkien ja riuhtoen päästäkseen irti poikien lujista kourista.
"Toverisi pääsi minulta pujahtamaan!" hän huusi Forbesille, "mutta sinä et pääse!"
"Armoa! Armoa!" huusi merimies.
"Niin, Evans", rukoili nyt Katekin. "Anna hänen elää. Pelastihan hän kuitenkin kerran minun henkeni."
"Akkaväen lorua, siirappisääliväisyyttä", mutisi perämies, mutta pisti kuitenkin tikarin tuppeen, sitoi Forbesin lujasti käsistä ja jaloista ja kantoi hänet varastohuoneeseen. Siellä hän sai maata toistaiseksi.
Sitten ladottiin kivet taas oven eteen, ja rauha vallitsi ranskalaisluolassa. Mutta ei yksikään uskaltanut ajatella maatapanoa. Kaikki valvoivat valmiina puolustautumaan, jos roistot vielä koettaisivat hyökätä uudisasukkaiden kimppuun.