SEITSEMÄS LUKU
Tutkimusmatkalla
Kello seitsemän seuraavana aamuna pojat ynnä Pan lähtivät liikkeelle aluksesta eli leiristä, joksi pojat olivat laivansa ristineet.
Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla, aurinko helotti kirkkaana ja sää oli ihana. Kaikesta päättäen oli edessä kaunis päivä.
Pojat lähtivät kulkemaan tietä myöten, joka koukerteli pitkin rantaa korkean töyrään juurella, eikä aikaakaan kun jo metsä oli kätkenyt heidät Gordonin ja toisten poikien silmiltä. Pohdittuaan asiaa vähän aikaa pojat päättivät seurata Henrin neuvoa ja kulkea suoraan niemeä kohti, kunnes he saapuisivat samalle niemekkeelle, jonka kukkulalta Henri oli nähnyt merelle.
Robert juonitteli kyllä hetken aikaa ennen kuin suostui tähän ehdotukseen. Hän koetti myös kiivetä ylös jyrkkää töyrästä päästäkseen oikotietä, mutta kyllästyi pian siihen leikkiin. Hänen täytyi niellä karvas pala ja seurata kiltisti muita.
Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, pysähtyi Henri äkkiä ja katseli etsien ympärilleen.
"Hyvänen aika, mihin Jack on jäänyt?" hän huudahti.
Niin, missä oli Jack? Ja Pan?
"Jack!… Jack!… Pan!… Pan!" huusi Henri, ja muut yhtyivät huutoon. Ensin ei kuulunut muuta vastausta kuin kaiku, joka raikkaasti kajahti vastaan töyräästä, mutta pian kuului Panin kimeä haukunta ja vähän sen jälkeen Jackin huhuileva ääni.
Pojat lähtivät juoksujalkaa ääntä kohti. Hetkisen kuluttua he löysivät Jackin, eikä hänelle, Jumalan kiitos, ollut tapahtunut mitään. Hän oli vain tehnyt hyödyllisen keksinnön, huomannut kuoppaisen vaon, jonka äskeiset sateet olivat kaivaneet erääseen kohtaan pitkin töyrästä. Hänen mieleensä oli heti juolahtanut, että uraa voisi käyttää tienä, jota myöten pääsisi kiipeämään mäen huipulle.
Ja aivan oikein! Kepeäjalkaiset ja notkeat pojat kiipesivät kuin oravat pitkin luonnon käden muodostamaa polkua. Robert käytti ilomielin hyväkseen tilaisuutta näyttääkseen etevämmyyttään toisten rinnalla ja pian hän olikin korkealla harjanteella. Henri pelkäsi vähän, että maa hänen allaan oli liian pehmeätä ja lähtisi vierimään, mutta Robert pääsi ehein nahoin uhkapelistään. Kukkulalle päästyään hän kajautti raikuvan eläköönhuudon tovereilleen.
Muutaman minuutin kuluttua olivat harjalla myös Henri, William ja Jack. Sillä aikaa kun he hiukan hengähtivät kapuamisen vaivoista, käytti Robert ahkerasti kaukoputkea, jonka hän suuntasi etupäässä itää kohti, yli suuren metsän.
"No, miten on veden laita?" kysyi William. "Näetkö merta?"
Ei, Robert ei nähnyt veden tippaakaan. Hän loi sanomattoman ylimielisen katseen Henriin, pudisti päätään ja sanoi:
"Vettäkö? Siinä ei ole vettä minun pikkusormeni vertaa! Johan sen heti sanoin!" hän lisäsi ja nosti itsetietoisena nenäänsä.
"Mitä kummaa, ettäkö ei vettä?" ihmetteli Henri. "On kuin onkin siellä vettä."
"Niin, sinun mielikuvituksessasi kyllä", väitti Robert. "Mutta tuolla kaukana ei ole muuta kuin pilviä. Myönnä sinä vain erehtyneesi."
Mutta Henri ei taipunut. Hän tiesi voivansa varmasti luottaa näköönsä, ja hän oli todella nähnyt vettä idän suunnassa. Mistä johtui, ettei… Nyt hän keksi. Hän oli katsonut merelle niemekkeen korkeimmalta kohdalta. Töyräs oli siis matalampi kuin niemeke. Näköala ei täällä ollut laaja eikä vapaa.
Henri koetti selittää tovereilleen tätä huomiotaan. Mutta Robert ja William eivät tahtoneet sellaisesta kuulla puhuttavankaan. Eivätkä he suostuneet Henrin ehdotukseen, että mentäisiin eteenpäin metsän halki itää kohti, kunnes saavuttaisiin merelle.
"Ei, kuulepa", sanoi William nauraen. "Jos aiomme kävellä kunnes saavumme merelle, niin saammepa kulkea aikamoisen taipaleen."
"Niin minäkin arvelen", lausui Robert. "Emme siis kulje kauemmaksi."
"Sama se" sanoi Henri. "Jack ja minä menemme sitten yksin." Näin hän sanoi vain siksi, että tiesi Robertin ja Williamin silloin kyllä suostuvan. Nämä eivät enää vastustaneetkaan, vaan seurasivat kauniisti toisia alas kaltevaa mäkeä, jossa siellä täällä ruohikosta kohosi sammalpeitteinen kivi ja joskus heidän täytyi tunkeutua korkean, sananjalkaa ja orjantappuroita kasvavan viidakon halki.
Alkuosa matkasta sujui helposti ja esteettömästi, mutta sitten he saapuivat metsään, ja siellä he saattoivat kulkea vain askel askelelta. Koko ajan heidän täytyi näet kavuta kaatuneiden puitten yli, joiden latvat olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa, tai tunkeutua tiheän viidakon läpi, koko ajan karsien kirveellä oksia. Kului tunti, kului toinen, eivätkä he olleet päässeet kuin kappaleen matkaa eteenpäin. Oli helppo huomata, ettei tätä metsää kuuna päivänä mikään ihmisjalka ollut tallannut. Ihmiskäsi ei ollut kaatanut puita, jotka makasivat maassa tietä sulkemassa, ikä tai myrsky oli ne kukistanut.
Eläimistä ei sitä vastoin ollut puutetta. Sen näki siitäkin, että ruoho oli sotkettu lakoon. Ja silloin tällöin pojat näkivät vilahdukselta jonkun säikähtyneen nelijalkaisen otuksen, joka piiloutui viidakkoon rauhanhäiritsijöiden lähetessä. Robertin oli kovin vaikea hillitä metsästyshimoaan, mutta hän kuitenkin ymmärsi säästää ruudin parempaan tarpeeseen.
Kello kahden tienoissa löytöretkeilijämme levähtivät. Tällä kertaa he istahtivat aukealle paikalle pienen, iloisesti lorisevan puron reunalle. Joku heistä huomasi, että puron yli kulki oikea pieni silta. Joukko litteitä kiviä oli näet sijoittunut niin, että saattoi kuivin jaloin astua pienen virran yli.
Henri alkoi heti tarkoin tutkia kiviä, mutta oli mahdotonta päättää, oliko silta tehty vai olivatko kivet noin vain sattumalta joutuneet tällaiseen asentoon.
Puro virtasi koillista kohti, ja kun pojat taas jatkoivat matkaansa, he lähtivät seuraamaan sen juoksua kappaleen matkaa. Mutta parin tunnin kuluttua kompassi ilmoitti heille, että puro oli kääntynyt pohjoista kohti, ja silloin heidän täytyi luopua siitä ja ruveta taas samoamaan raivaamattoman metsän halki.
Eikö tällä metsällä ollut loppua. Kello kävi jo seitsemää, ja yhä vain riitti puita, loppumattomiin, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Alkoi vähitellen pimetä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin asettua lepäämään ja tyytyä metsän tarjoamaan yömajaan.
Niin pojat tekivätkin. Ensiksi he kävivät hyvällä ruokahalulla Mokon varaamien eväiden kimppuun ja alkoivat sitten etsiä itselleen sopivaa makuupaikkaa. Jack keksi parhaan, pienen rauhallisen viidakon. Sen keskeltä kohosi puu, jonka riippuvat oksat melkein koskettivat maata. Yks kaks pojat haalivat kuivuneita lehtiä läjään puun juurelle, kääriytyivät vaippoihinsa ja vetivät pian unta.
Pan, joka oli otettu matkaan vartijaksi, ei ollut erikoisen valpas sinä yönä. Se oli lopen väsynyt kovan päivätyön jälkeen ja kuorsasi niin että kaikui. Silloin tällöin se kuitenkin säpsähti unestaan ja murahti. Se oli kuullut jonkun eläimen hiipivät askeleet puitten välistä tai oli vain unessa kuulevinansa.
Yö kului levossa ja rauhassa. Päivän valjetessa heräsi Jack. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla ja puhkesi äänekkääseen ihmettelyyn, joka herätti muutkin.
"Hei! Mikä sinua vaivaa". Näillä sanoilla Robert, Henri ja William toivottivat hyvää huomenta Jackille. Mutta samassa silmänräpäyksessä hekin hämmästyivät.
Mitä he sitten näkivät? 'Puu', jonka riippaoksien suojassa he olivat nukkuneet, ei ollutkaan puu. Eikä 'viidakkokaan' ollut viidakko. Molemmat olivat muuttuneet ränsistyneeksi majaksi, joka oli kömpelösti punottu kokoon paksuista ja hienoista oksista.
Täällä asui siis sittenkin ihmisiä! Nyt oli helppo tietää, kuka oli rakentanut sillan puron yli.
"Mutta nämähän ovat oikein herttaista väkeä", arveli Jack. "Oikein herttaisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, rakentavat tällaisia somia majoja, aivan kuin meitä varten."
Mutta Henri ja Robert pudistivat päätään, heitä tämä keksintö ei ilahduttanut. Ja mitä näitten metsäihmisten herttaisuuteen tuli, se saattoi olla varsin epämääräistä laatua — todennäköisemmin he olivat ihmissyöjiä.
Miehissä kierrettiin nyt maja läpikotaisin, mutta ei löytynyt mitään, josta olisi voinut päätellä, kuka majan oli rakentanut ja siinä asunut.
Pojille ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä jatkamaan tutkimusmatkaansa, yhä vain itää kohti.
Tänäänkin matka sujui hyvin hitaasti, joka hetki nousi vastaan jokin este, jonka vain kirveen avulla saattoi raivata tieltä pois. Mutta vihdoin viimein vaivat päättyivät, ja he saapuivat metsän reunaan. Heidän eteensä aukeni taas vihreitä kenttiä, sitten leveä hiekka-alue, ja lopuksi kauimpana meri.
Henrin silmät eivät olleet pettäneet!
Robertin asema oli tällä hetkellä jotenkin nolo. He olivat siis sittenkin ajautuneet saareen. Hämillään Robert vilkuili Henriin, näyttiköhän tämä hyvin mahtailevalta, koska oli ollut oikeassa? Mutta Henrillä ei ollut mitään halua ylpeillä. Päinvastoin, hän oli melkein pahoillaan, että Robert oli ollut väärässä. Olisihan ollut paljoa parempi heille kaikille, jos he olisivat joutuneet mannermaalle.
Alakuloisina ja väsyneinä, kaksin verroin väsyneinä nyt, kun jännitys oli ohi, pojat astuivat rantaan, istuivat hiekalle ja avasivat eväspussinsa. He aikoivat ensin syödä kylliksensä ja sitten heti lähteä kotimatkalle. Siinä tapauksessa he olisivat perillä aluksessa jo ennen illan tuloa.
Kun ateria oli päättynyt, he seisoivat vähän aikaa ja katselivat ulos merelle, ennen kuin saivat lähteneeksi. Oli niin vaikeata päästää silmistään taukoamatta loiskuvia laineita, joiden tuolla puolen oli maailma ja ihmisten yhteiskunta, kaukana kaukana heistä.
Mutta yhtäkkiä Pan kävi levottomaksi. Se hyökkäsi pystyyn ja alkoi juosta alas rantaan. Jack vihelsi sitä luokseen, mutta se ei totellut, juoksi vain eteenpäin. Ja samassa se syöksyi mereen, pisti kuononsa veteen ja alkoi ahmien juoda.
"Mitä ihmettä!" huudahti Robert. Ja "mitä ihmettä!" huudahtivat hänen toverinsakin. Koira sammuttaa janonsa suolavedellä!
Robert ryntäsi koiran perässä. Tultuaan rantaan hän otti kouraansa vettä ja maistoi sitä.
Se oli suolatonta!
Vesi heidän edessään ei siis ollut merta, se oli järvi!