KAHDEKSAS LUKU
P.J.-luola ja luuranko
Nyt oli jouduttu ojasta allikkoon. Pojat olivat peräti ymmällä. Sen verran he tiesivät, että jos maa oli saarta, se oli mahdottoman laaja saari, koska siihen mahtui suuri järvi.
Robert tietysti piti yhä mantereen puolta, hän arveli maan olevan Etelä-Amerikan mannerta. Mutta Henri ja hän olivat kerrankin yhtä mieltä siitä, että oli joka tapauksessa mahdotonta nyt heti ottaa asiasta selkoa. Heidän oli pakko odottaa leudompaa vuodenaikaa.
Mutta eivät he myöskään voineet jäädä alukseen asumaan koko talveksi. Täytyi siis etsiä jokin paikka, jonne saattoi majoittua kesän tuloon asti. Sen vuoksi pojat päättivät hetkisen neuvoteltuaan ensin hiukan tarkemmin tutkia seutua ja palata rannikolle vasta päivän tai parin kuluttua.
Kenties he saattaisivat keksiä jonkin sopivan rakennuspaikan. Ja voisihan ilmaantua uusia elonmerkkejä ihmisistä, jotka palmikoidusta majasta ja sillasta päätellen varmaankin asuivat jossain näillä seuduin.
Kellon käydessä yhdeksää pojat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa pitkin suuren järven rantaa. He kulkivat etelää kohti ja tulivat siten samalla lähemmäksi alusta.
Pan oli aina hyvän matkaa muista edellä. Vähän väliä se pelotti lentoon suuria peltokanaparvia kanervaisilta kentiltä. Matka kävi nopeasti sinä päivänä, olikin aivan toista astua täällä järven laakealla hiekkarannalla kuin raivata tietä köynnöskasvien ja viidakkojen halki. He kulkivat yhä, mutta eivät kohdanneet ainoatakaan ihmisolentoa, eivät myöskään huomanneet heikointakaan savua millään suunnalla.
Sitä vastoin he näkivät paljon eläimiä, ei kuitenkaan ainoatakaan petoeläintä eikä märehtijää. Iltapuolella näkyi kaukana metsän reunassa muutamia kummannäköisiä otuksia. Ensin pojat eivät voineet ymmärtää, mitä ne olivat, mutta viimein heille selvisi, että ne olivat strutseja.
Strutsejako? Sen mukaan maa olisi mannerta, Amerikkaa, sillä
Amerikassahan noita jättiläislintuja on tuhansittain.
Seitsemän ajoissa nuoret löytöretkeilijät päättivät matkansa siltä päivältä, söivät illallisensa ja asettuivat lepäämään suuren puun suojaan. Tämäkin yö kului levollisesti, mutta aamupuolella yötä Pan rupesi murisemaan eikä voinut pysyä levollisena. Se murisi murisemistaan, juoksenteli sinne tänne ja nuuski joka suunnalla, aivan kuin olisi ollut metsänriistan jäljillä.
Kun joka mies oli päässyt jalkeille ja saanut suuhunsa leipäpalasen ja kulauksen maailman kirkkainta lähdevettä, he alkoivat tarkoin tutkia ympäristöä. Kaikki neljä, sekä Robert ja Henri että William ja Jack, olivat samaa mieltä, nimittäin: että siihen sopii hyvästi rakentaa asunto. Robertia paikka miellytti siitä syystä, että aivan lähellä oli suuri suo, joka vilisi villisorsia ja kurppia — niissä oli yllin kyllin metsänriistaa. William ja Jack taas valitsivat paikan siitä syystä, että sen läheisyydessä virtasi kalaisa joki. Henri puolestaan oli tehnyt sen huomion, että paikka oli erinomaisesti tuulensuojassa ja että se ylimalkaan vallan mainiosti soveltui pienen poikayhteiskunnan tulevaksi kodiksi.
Matkatoverit kulkivat yhdessä pitkin virranreunaa. Äkkiä William viittasi kiviröykkiöön, jossa kivet olivat aivan samanlaisessa asennossa kuin äskeiset kivet purossa. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään — tässä maassa oli siis ihmisiä. Entä tuossa! Robert äkkäsi muutamia veneenlankkuja, jotka laineet olivat heittäneet äyräälle, eräässä näkyi vielä ruostunut rautarengas.
Mutta mikä Pania vaivasi! Se vain lakkaamatta nuuski ja haki. Nyt se seisoi hiljaa kieli riipallaan ja toinen käpälä pystyssä. Yhtäkkiä se nuolen nopeudella syöksyi muutamien tuuheiden puitten väliin, jotka kohosivat juuri sillä kohdalla, missä virta laski järveen. Pojat seurasivat koiran jäljessä. Mitähän se oli löytänyt? Se pysähtyi vanhan pyökin juurelle, jonka kuoreen oli piirretty kaksi kirjainta:
P.J.
ja niiden alla vuosiluku 1807.
Se oli vihdoinkin löytö, joka kävi jostakin!
Kaikki neljä poikaa seisoivat hetkisen aivan sanattomina. Pan oli sillä välin taas saanut käpälät alleen ja kadonnut näkyvistä, mutta se haukkui vimmatusti. Oliko se kohdannut joukon villejä? Vai oliko siltä jalka katkennut?
Henri kutsui sitä nimeltä, ja Robert vihelsi sille, mutta Pan oli yhtä kuuro kumpaisellekin. Se pysyi siellä, missä oli.
"Pysytellään kaikki hyvin yhdessä!" kuiskasi Henri toisille. "Eihän sitä tiedä vaikka täällä olisi vaarallisia vihollisia lähellä, intiaaneja Etelä-Amerikan tasangoilta."
Hiljaa ja varovasti pojat hiipivät eteenpäin koiran haukuntaa kohti. Heidän pyssyjensä hanat olivat vireessä, ja he olivat valmiina laukaisemaan heti, jos vihollinen karkaisi heidän päälleen.
Mutta kaikki pysyi yhä hiljaisena ja rauhallisena, ainoastaan Panin ulina rikkoi metsän äänettömyyden.
Joen äyrästä kulkiessaan Robert kumartui maahan ja otti käteensä jonkin esineen, jonka hän oli keksinyt. Se oli tavallinen, ruostunut lapio, jonka varsi oli niin laho, että saattoi nähdä sen viruneen maassa jo vuosia.
Siltä kohden maa oli ilmeisesti aikoinaan ollut viljelty, mutta siinä kasvaneet jamssinjuuret olivat kauan sitten metsittyneet.
Vihdoin Robert taas näki Panin. Sekin huomasi pojat ja tuli heti juosten heidän luokseen, ulisi ja nyki heitä vaatteista saadakseen heidät mukaansa.
Ja niin he seurasivat koiraa tiheään pensaikkoon, joka rehotti korkean töyrään juurella. Siirtäessään muutamia oksia sivulle Henri näki aukon, joka näytti johtavan jonkinlaiseen maaluolaan.
"Katsokaa!" hän sanoi osoittaen tovereilleen Panin merkillistä löytöä. "Mitähän siellä on sisällä? Mennäänkö katsomaan?"
Mutta pian huomattiin, että aukkoon tunkeutuminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, ensin täytyi kirveellä raivata tiheäksi kietoutunut oksaverkko, joka oli edessä.
Nyt oli tie auki. Ensiksi tassutti luolaan Pan. Se haukkui yhä yhtä kiivaasti, mutta muutoin luolasta ei kuulunut pienintäkään ääntä. Luola oli ilmeisesti asumaton.
"Emmekö mene sisään?" sanoi William.
"Menemme, mutta ensin meillä pitää olla 'lyhty kokassa'", arveli Henri, ja niin sanoen hän iski poikki pihkaa tihkuvan oksan lähimmästä kuusesta ja raapaisi siihen tulitikulla tulta. Se hulmahti heti palamaan, ja tämä soihtu vasemmassa kädessään ja pyssy valmiina oikeassa astui Henri toveriensa edellä ahtaaseen käytävään.
Jo muutaman askelen astuttuaan he huomasivat käytävän väljenevän, ja pian he seisoivat suuressa kammiossa, jonka lattiassa oli laajuutta ja laessa korkeutta.
Tämä "lattia" oli hienoa, kuivaa hiekkaa. Lattialla oli jakkara ja huojuvajalkainen pöytä sekä sen päällä saviruukku, muutamia isoja näkinkenkiä, vanha ruostunut puukko ja läkkirasia. Seinässä oli pöydän kohdalla laudanpätkistä karkeatekoisesti kyhätty laatikko ja siinä muutamia vaaterepaleita, miehenpuvun tähteitä. Perimpänä tässä maanalaisessa majassa oli sänky, muutamia höyläämättömiä riukuja, joiden päälle oli heitetty reikäinen peite. Päänpuolella olevalla penkillä oli läkkikuppi ja puinen kynttilänjalka.
Kuka asui tässä luolassa? Tai kuka oli siinä asunut? Olikohan ehkä risaisen peitteen alla ruumis?
Henri rohkaisi ensiksi mielensä. Hän astui vuoteen ääreen ja tempaisi ripeästi peitteen syrjään.
Viheliäinen vuode oli tyhjä.
Peloissaan pojat riensivät takaisin päivänvaloon. Pan oli taas juossut heidän luotaan, he kuulivat sen ulvovan vähän kauempana.
Tuokion etsittyään he löysivät koiran ja huomasivat samalla, mikä oli syynä sen levottomuuteen: vanhan pyökin juurella oli luuranko, ihmisen, luolan asukkaan vaalenneet luut.