YHDEKSÄS LUKU
Kuollut merimies
Mutta toveruksilla ei ollut aikaa hukattavanaan, heidän täytyi kiirehtiä, jos aikoivat ehtiä takaisin kuunariin ennen iltaa.
Ensiksi he kuitenkin tahtoivat huolellisesti tarkastaa luolan. He ryömivät takaisin sinne ahtaasta aukosta, ja sytyttivät tulitikun. Sen valossa Jack keksi käärön, joka oli vuoteen alla. Sen huomattiin sisältävän kynttilöitä, jotka oli valettu rasvasta puretusta vaatteesta tehtyjen sydänten ympärille. Yksi niistä sytytettiin heti, ja sitten alkoi tarkastus täydellä todella.
Pojat huomasivat nyt, että luolan seinät eivät olleet multaa, niinkuin he ensin olivat luulleet, vaan jonkinmoista kalkkikiveä, jota oli verrattain helppo hakata. Se ei merkinnyt niinkään vähän, sillä silloinhan luolaa ja käytävää täytyi voida laajentaa, ja laajentaa niitä täytyikin, jos haluttiin saada tilaa kaikille viidelletoista. Samalla luola tulisi ilmavammaksi ja valoisammaksi oleskella.
Muutoin ei siellä ollut suuria nähtäviä. Eräästä nurkasta löytyi lasso ja sitten kummallinen ase, jota Robert ensin luuli joksikin leikkikaluksi, mutta jonka hän ja Henri pian oivalsivat myös metsästysaseeksi. Se oli nuora, jonka molemmissa päissä oli raskas rautakuula, ja tätä merkillistä asetta käyttivät paljon Etelä-Amerikan intiaanit. Heidän kielessään sen nimenä on bola, ja he osaavat heittää sen niin taitavasti otuksen jälkeen, että nuora kietoutuu eläimen jalkoihin ja se pääsee tuskin paikaltaan liikahtamaan.
Ja sitten löytyi vielä eräs esine, arvokas, kaunis hopeinen taskukello ketjuineen.
"Katsotaanpas tätä!" sanoi Robert ja avasi heti kuoren taskuveitsellään. "Missähän se on tehty? Mitä siinä lukee? Ma… Marsei, ei, en saa selvää tuosta sanasta."
"Annas minä katson!" sanoi Henri ja luki kirjoituksen kellon kuoresta. "Sehän on Marseille. Kuka olisi uskonut! Kaupunki Ranskassa, minun kotimaassani!" hän selitti tovereilleen. "Ajatelkaa, hän on ollut minun omia maanmiehiäni, tämän luolan asuja!"
Samassa Robert kumartui vuoteen yli ja otti vanhan taskukirjan, joka oli osunut hänen silmiinsä. "Tässä on sitten jotain sinulle", hän sanoi Henrille ja ojensi kirjan hänelle. "Katsohan, siihen on kirjoitettu lyijykynällä pitkät jutut."
Henri ryhtyi heti selailemaan kellastuneita lehtiä ja tavaili kuluneita kynänpiirtoja. Kirjan ensimmäisellä lehdellä oli nimi, Pierre Jeannot. Siis taaskin sama P. J., joka oli kaiverrettu puun kuoreen.
Henri oli pian selvillä siitä, että tämä vanha repaleinen ja rypistynyt kirja oli päiväkirja, jota merimies Pierre Jeannot oli pitänyt sinä aikana, jonka hän oli elänyt täällä. Hän oli, kuten muistiinpanoista kävi selville, pestautunut alankomaalaiseen laivaan, joka vuonna 1807 oli ajautunut tälle rannikolle. Hän oli yksin jäänyt eloon, koko muu miehistö oli hukkunut.
Ja ranskalainen merimies oli siis kuollut täällä. Vuodesta vuoteen hän oli odottanut ja toivonut, mutta pelastusta ei tullut milloinkaan. Sellaisen kohtalon oli saanut Pierre Jeannot. Oliko Carrin koulun oppilailla parempi onni?
Ajatuksissaan Henri selaili lehtiä edelleen. Mitä tuo oli? Sehän oli kartta! Haaksirikkoinen oli taskukirjansa loppuun kyhännyt lyijykynällä karttapiirroksen rannikosta.
Nyt voitiin siis nähdä, oliko maa saarta vai mannerta. Innoissaan ja henkeään pidättäen muut kumartuivat katsomaan kirjaa, jota Henri piti kädessään. Vain hetkisen silmäiltyään kaikki olivat osapuilleen perillä kartan viivoista: tuossa oli lahti, jonne he olivat ajautuneet matalikolle, "Laivalahti", niin kuin he olivat sen ristineet, tuossa oli vuorentöyräs, tuossa metsä, ja tuossa juoksi joki. Kaikki sopi pilkulleen yhteen.
Mutta entä järvi? Sekin oli merkitty karttaan. Ja sen toiselta rannalta alkoi suuri metsä, joka ulottui aina mereen asti!
Henri oli siis todella ollut oikeassa. Samoin kuin Pierre Jeannot, samoin oli hänkin neljäntoista toverinsa keralla vankina autiossa saaressa.
Kartasta päättäen tämä saari oli soikeahko, ääriviivoiltaan miltei kuin perhonen siivet levällään. Paitsi Laivalahdessa meri pisti syvälle maahan kahdessa muussa paikassa. Varsinkin saaren eteläosaan merkitty vuono näytti suurelta. Järvi, jota he ensin olivat luulleet mereksi, oli sekä leveä että pitkä. Se laski mereen kahden tai kolmen joen kautta. Se joki, joka virtasi aivan luolan ohitse, laski Laivalahteen, siis vain vähän matkan päähän "leiristä". Mitä saaren kokoon tuli, osoitti kartta, että sen pituus pohjoisesta etelään oli seitsemänkymmenen mailin vaiheilla, idästä länteen se oli vain noin viisikolmatta mailia.
Kaikki neljä poikaa päättivät kohta yksimielisesti rientää takaisin muiden luokse, jotta he heti pääsisivät muuttopuuhaan. Kaikki mikä saattoi heille vastaisuudessa olla hyödyksi, oli näet tuotava tähän turvalliseen luolaan, ja muutto oli suoritettava ennen kuin tuulet ja säät ehtivät tehdä lopun haaksirikkoutuneesta aluksesta.
Ennen paluutaan he kuitenkin muistivat kauniisti tuota kuollutta merimiestä. Sen puun juurelle, jonka kuoreen Pierre Jeannot oli piirtänyt etukirjaimensa, he kaivoivat haudan, laskivat hänen luunsa siihen ja loivat haudan umpeen.
Sen tehtyään ja pystytettyään yksinkertaisen puuristin haudalle he lähtivät matkaan. Kartasta he olivat havainneet, että joki juoksi suoraan Laivalahtea kohti, ja siksi he päättivät kulkea pitkin joen vartta arvellen siten ehtivänsä "leiriin" parissa tunnissa.
Alkumatka sujui helposti ja ripeästi, mutta sitten tuli eteen suuri suo, joka heidän täytyi kiertää. Siten he taas joutuivat sankan metsän sisään, missä jo oli jotenkin pimeä ja sen vuoksi vaikea pysyä suunnassa. Ennen kuin tiesivätkään he olivat eksyksissä. Pitikö heidän viettää tämä yö taivasalla? Siltä näytti. Se tuntui ikävältä, ja pahinta oli, että eväspussit olivat tyhjät ja kaikilla nälkä.
Pojat ymmärsivät, että heidän piti pyrkiä länttä kohti. Niin he kulkivat kulkemistaan, mutta pimeästä metsästä ei tuntunut ikinä tulevan loppua.
Mutta mikä se oli? Eikö jotain välähtänyt puiden lomitse? Oliko se vain tähdenlento? Vai oliko se "kotoa" ammuttu raketti? Niin arveli Henri, ja seuraavassa tuokiossa nähtiin, että hän oli oikeassa. Vasten tummaa taivasta nousi näet vielä yksi raketti ilmaan, sillä keinoin Gordon osoitti heille, mitä tietä heidän oli kulkeminen. Robert laukaisi heti pyssynsä tiedoksi laivassaolijoille, että merkki oli nähty ja ymmärretty.
Puolta tuntia myöhemmin kaikki neljä löytöretkeilijää olivat jälleen leirissä.