YHDESTOISTA LUKU
Ranskalaisluolassa
Heti kun lautta oli kunnollisesti kiinnitetty, alkoivat sekä isot että pienet kuljettaa tärkeimpiä tavaroita maihin. Työ sujui reippaasti ja ripeästi. Varsinkaan pikkupojat eivät juuri malttaneet olla paikallaan, niin ihastuksissaan he olivat näistä ihmeellisistä seikkailuista.
John, joka juuri oli latonut sylillisen peitteitä ja lakanoita luolan suun eteen levitetylle purjekankaalle, juoksi hyppien ja tanssien takaisin lautalle, täyttä kurkkua rallatellen iloista laulua.
"Tuollainen sinunkin pitäisi olla!" sanoi Henri veljellensä, joka seisoi hänen vieressään alakuloisena ja kiusaantuneen näköisenä. "Miksi et koskaan enää voi ottaa osaa toisten iloon? Oletko sairas?"
"En", väitti Paul. "Minua ei vaivaa mikään ei ollenkaan mikään." Mutta siitä huolimatta hän oli yhä alla päin ja totinen toisten poikien iloitessa.
"Moko!" kuului nyt Costarin ääni. "Mitä saamme tänään päivälliseksi?"
"Ahaa, sinä ahmatti!" nauroi Moko. "Mepä emme saa päivällistä lainkaan."
"Ei päivällistä! Miksi ei?"
"Siksi että meillä on muuta ajattelemista, senkin herkkusuu. Me saamme tyytyä illalliseen, näetkös. Mutta silloin on pöydällä oikein peltokanaa."
"Niin, kunhan vain olisi pöytä", ivaili Costar.
"Tietysti meillä pöytä on! Vai mitä Henri?"
"Onpa kylläkin. Moko on oikeassa", kuului vastaus. "Mutta montako siihen mahtuu istumaan, se on eri asia. Eipä sillä sentään taida niin suurta väliä olla, missä kukin peltokanankoipensa kalvaa. Mutta mennään nyt sisälle katsomaan asuntoamme", hän ehdotti. "Sytytäpäs, Moko, toinen laivalyhty."
Henri ja Robert etunenässä koko joukko marssi kohti luolaa. Suulla pysähdyttiin, ja toinen toisensa jälkeen pojat puikahtivat kapeaan käytävään.
"Ohoh, eipä täällä ole liiaksi tilaa", arveli Baxter.
Päästyään sisään hän tarkasti luolaa lyhdyn valossa ja lisäsi: "Huh, täällä on aika tukalaa."
"Niin", virkkoi siihen pari muutakin poikaa, "mitenkä ihmeellä tulemme täällä toimeen? Missä voimme nukkua?"
"Hohoo, luulitteko ehkä, että muuttaisimme johonkin hienoon huvilaan, missä on kylpyhuoneet ja komerot. Vielä mitä!" huudahti Henri, jota poikien tyytymättömyys harmitti.
"Ei, mutta… Täytyyhän meidän saada ruokaa, ja missä Moko keittää sen?"
"Ulkona", vastasi Moko.
"Ei, se ei käy", päätti Henri. "Meidän täytyy huomenna sijoittaa aluksen uuni tänne sisään."
"Tännekö, jossa meidän pitää nukkua!" tiuskaisi Robert Henrille, eikä suinkaan tullut paremmalle tuulelle, kun Jack nokkelasti neuvoi "herra paronia" hankkimaan itselleen pullon hajuvettä.
Gordon oli yhtä mieltä Henrin kanssa. Uunitta ei voitu tulla toimeen luolassa, jossa tarvittiin lämmintä. Ja hienosta nenästään sai jokainen itse pitää huolen.
Kaikkein ensiksi asetettiin vuoteet pitkin luolan seiniä. Sitten nostettiin aluksen kajutasta pelastettu pöytälevy jaloille. Garnett ja pikkupojat alkoivat kattaa pöytää sillä aikaa kun Moko keitti liemen ja pani Robertin peltokanat vartaisiin tulelle, jonka hän oli sytyttänyt luolan ulkopuolelle. Ruuanvalmistustouhut olivat täydessä käynnissä. Moko hämmensi liemipataa, Jack ja Edvard käänsivät uskollisesti varrasta, Costar ahmi jo edeltä käsin silmillään kaikkia herkkuja, ja Pan loikoi maassa seuraten koko sielullaan tärkeätä toimitusta.
Pian he istuivat kaikki jakkaroilla ja rottinkituoleilla herkullisen pöydän ääressä ranskalaisluolassa, ja kyllä silloin sekä liemi että peltokanat katosivat nopeassa tahdissa. Koko joukossa ei ollut ainoatakaan poikaa, joka ei ollut nälissään kuin susi. Ihme kyllä Robertkin aivan unohti huomauttaa, ettei ollut hienoa syödä samassa huoneessa, missä sitten piti nukkua. Vaikka eipä hänen nukkumisestaan sinä yönä tullutkaan mitään, oli näet hänen ja Williamin vartiovuoro. Heidän oli vietettävä yönsä käytävän ulkopuolella, jossa Moko yhä oli pitänyt nuotiota vireillä lämmön vuoksi ja pelottaakseen petoeläimiä loitolle.
Seuraavina päivinä lämpömittarin elohopea aleni yhä, ja ilma kävi kylmemmäksi. Harmaa, pilvinen taivas ennusti selvästi sadetta ja lunta.
Siksipä pojat ahersivat uutterasti saadakseen tavaroita niin paljon kuin mahdollista hirsilautalta luolaan.
Robertia ei miellyttänyt raahata tavaroita aamusta iltaan. Paljon mieluummin hän olisi samonnut metsiä pyssy kädessä ja metsästyslaukku olalla, vaikka Gordon monet kerrat oli varottanut häntä tuhlaamasta niin paljon ruutia ja hauleja, sillä ajan pitkään se ei käynyt päinsä.
Mutta Robert oli itsepintaisesti sitä mieltä, että oli välttämätöntä ampua paljon metsänriistaa joka päivä, jottei tarvitsisi syödä säilykkeitä. "Kun me kerran pyrimme täältä pois, tarvitsemme kyllä kaiken säilykelihan", hän sanoi joka kerta kun Gordon neuvoi häntä hillitsemään metsästysintoaan.
"Pyrimme täältä pois?" kertasi Gordon. "Millä keinoin luulet meidän pääsevän pois täältä? Emmehän valitettavasti osaa rakentaa laivaakaan."
Mutta tästä Robert alkoi taas pistellä. Hän väitti, että Gordon ja Henri vastustivat kaikkea, mikä oli toisten hyväksi, ja että he molemmat tietysti olivat keskenään päättäneet estää toisia pääsemästä pois. Ja niin he tekivät vain siksi, että halusivat saada toiset tanssimaan heidän pillinsä mukaan.
Robert saattoi toisinaan olla paha, suorastaan häijy, kun sille päälle sattui.
Kolmessa päivässä heidän onnistui saada kaikki paikoilleen. Mikä ei mahtunut luolaan, ladottiin toistaiseksi ulkopuolelle ja peitettiin purjekankaalla, niin että tavarat pysyivät kuivina ja ehjinä, kunnes ehdittiin hirsilautan vahvoista lankuista rakentaa tiivis ja tilava katos.
Toukokuun 13. päivänä Moko, Baxter ja Henri nostivat luolaan aluksen kapyysin uunin. Savuputken johtaminen ulos luolasta ei ollut helppoa, mutta Baxter ei hellittänyt ennen kuin hän sai kaiverretuksi reiän kalkkiseinään, ja kun putki oli paikoillaan, uuni toimi varsin hyvin. Vielä samana iltapäivänä Moko keitti siinä ruokaa.
Muutamia päiviä myöhemmin Robert, William ja Webb sekä pari muuta poikaa olivat ampumassa. Silloin he huomasivat metsässä aivan suurjärven rannalla neljä viisi kuoppaa, jotka oli peitetty hyvin oksilla. Ne olivat epäilemättä hyvin monta vuotta sitten kaivettuja ansoja. Eräässä oli vielä suuren eläimen luuranko, luultavasti jaguaarin tai puuman kuten Robert arveli.
Pojat asettivat tuoreita oksia kuoppien päälle, ja päättivät jonakin päivänä käydä katsomassa, voisivatko ehkä tällä tavalla hankkia Mokon keittiöön tuoretta lihaa.
Ja aivan oikein! Kun Henri ja pari pikkupoikaa jonkin päivän perästä saapuivat eräälle salahaudalle, he kuulivat alhaalta kummallisia käheitä huutoja.
Mikähän eläin oli sinne pudonnut? Ehkäpä jaguaari? Tai puuma?
He kurkistivat alas. Se oli kaksijalkainen eläin, jättiläislintu, strutsi.
Sepä vasta saalis! Strutsinliha, varsinkin rinta, maistuu erinomaiselta ja on varsin ravitsevaa ruokaa.
"Miksi kutsutaan tämänkaltaista strutsia?" kysyi Webb. "Na… Nan…"
"Niin", sanoi Robert. "Nandu on tämän lajin nimi. Kunpa nyt vain saisimme sen kiskotuksi ylös."
"Se ei ole niinkään helppoa", arveli Cross.
Mutta William keksi keinon. Hän riisui nuttunsa, liukui varovasti hautaan ja heitti nutun strutsin pään yli. Iso lintu pelästyi pahanpäiväisesti ja salli vastustelematta poikien sitoa sen jalat. Sitten se nostettiin haudasta.
"Mitä me nyt teemme sillä", kysyi joku.
Jack muisti, mitä hän jostakin kirjasta oli lukenut strutseista, ja vastasi viisaan näköisenä: "Me viemme sen tietysti kotiin ranskalaisluolaan ja kesytämme sen, ja sitten kasvatamme siitä ratsuhevosen."
Saman selityksen antoi Jack kotona luolassakin, jonne he suurella vaivalla saivat otuksen kuljetetuksi. John ihastui heti ehdotukseen ja innostutti koko poikalauman kohottamaan raikuvan eläköönhuudon "Jackin ratsulle".
"Saanko minäkin ratsastaa sen selässä?" kysyi Costar.
"Sinäkö? Pysy sinä vain kilpikonnissa, ne pysyvät ainakin maan pinnalla. Tämän päähän sitä vastoin voi hyvinkin pälkähtää lähteä pienelle lentoretkelle."
Ihanko totta? Silloin ei Costaria suinkaan haluttanut ratsastaa sillä.
Haaksirikkoisten poikien elämä oli vähitellen päässyt rauhalliseen ja säännölliseen uomaansa. Päivät kuluivat ranskalaisluolassa jo jotenkin tasaisesti ja levollisesti. Jokaisella oli omat toimensa, ja oikeastaan kukaan ei surrut sitä, että heidän merimatkansa oli päättynyt näin.
Ainoastaan silloin kun he muistelivat vanhempiaan, kohosivat kyyneleet silmiin. Mutta jokapäiväiset askareet eivät jättäneet paljon aikaa surullisille mietteille, varsinkin kun Gordon oli järjestänyt niin, että joka päivä käytettiin määrätunnit opetukseen. Olivathan he saaneet aluksesta pelastetuksi koko joukon kirjoja. Niitä he saattoivat yhdessä lukea, isot pojat kuulustelivat toistensa tietoja ja samalla auttoivat pienempiä läksyjen luvussa.
Kirjat olivat tarpeen erittäinkin silloin, kun talvi tuli täydellä todella ja säät kävivät sellaisiksi, että oli vaikea liikkua ulkona.
Mutta vielä toistaiseksi oli tärkeämpää tehtävää kuin lukeminen, täytyi hankkia parempaa tilaa, luolaa oli laajennettava.