Kapteeni Grantia etsimässä

by Jules Verne

ALAND — ZEALAND.

Ben Joycen nimen mainitseminen vaikutti kuin salamanisku. Ayrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus. Glenarvan kaatui luodin iskemänä. Ulkoa kuului pyssynlaukauksia.

John Mangles ja matruusit typertyivät aluksi, mutta yrittivät sitten syöksyä Ben Joycen kimppuun; rohkea rosvo oli kuitenkin jo kadonnut ja liittynyt kumipuumetsän reunassa vaanivaan joukkoonsa.

Teltta ei suojannut riittävästi luodeilta. Täytyi peräytyä. Glenarvan oli haavoittunut vain lievästi ja noussut pystyyn.

— Vankkureihin! John Mangles huusi ja tarttui lady Helenaan ja Mary Grantiin, jotka pian olivat suojassa rattaiden paksun kehikon takana. John, majuri Paganel ja matruusit tarttuivat pyssyihinsä ja valmistautuivat vastaamaan rosvojen tuleen. Glenarvan ja Robert olivat menneet naisten luo, ja Olbinett riensi yhteiseen puolustukseen.

Tämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. John Mangles tähysti tarkasti metsän reunaa. Pamahdukset olivat äkkiä tauonneet Ben Joycen saapuessa. Syvä hiljaisuus seurasi rätiseviä laukauksia. Muutamia valkoisia savukiemuroita leijaili vielä kumipuiden oksien välissä. Korkeat gastrolobium-töyhdöt olivat liikkumattomia. Hyökkäyksestä ei enää näkynyt merkkiäkään.

Majuri ja John Mangles tekivät tiedusteluretken suurille puille saakka. Sieltä oli poistuttu. Näkyi vain paljon askelten jälkiä, ja muutamia puoliksi palaneita pyssynpanoksia savusi maassa. Varovaisena miehenä majuri sammutti ne, sillä yksikin kipinä riitti sytyttämään kauhean kulon tässä kuivassa metsässä.

— Rosvot ovat poistuneet, John Mangles sanoi.

— Niin ovat, majuri vastasi, — ja se huolestuttaa minua. Minusta olisi parempi nähdä heidät silmästä silmään. Parempi tiikeri avoimella kentällä kuin käärme ruohikossa. Tutkikaamme vankkurien pensaikot lähettyviltä.

Majuri ja John tarkastivat lähitienoot. Metsän reunasta Snowyn rantaan ei tavattu yhtään rosvoa. Ben Joycen joukko näytti häipyneen tiehensä kuin petolintuparvi. Tämä katoaminen oli liian kummallista, jotta olisi voitu olla täysin turvallisin mielin. Siksi päätettiin olla varuillaan. Vankkurit olivat kuin saveen muurattuna linnoituksena leirin keskuksessa ja kaksi miestä piti vahtia aina tunnin kerrallaan.

Lady Helenan ja Mary Grantin ensimmäisenä huolena oli ollut Glenarvanin haavan sitominen. Miehensä kaatuessa Ben Joycen luodista oli lady Helena säikähtyneenä rientänyt hänen luokseen. Sitten uljas nainen oli malttanut mielensä ja taluttanut Glenarvanin vankkureihin. Siellä paljastettiin haavoittunut olkapää, ja majuri totesi luodin vain repineen ihoa aiheuttamatta mitään sisäistä vammaa. Luut tai lihakset eivät näyttäneet vahingoittuneen. Haava vuoti paljon verta, mutta Glenarvan liikutteli sormiaan ja kyynärvarttaan ja rauhoitti näin ystävänsä. Kun side oli valmis, hän ei halunnut, että häneen kiinnitettäisiin sen enempää huomiota, ja nyt siirryttiin selityksiin.

Ayrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus…

Retkeilijät, lukuunottamatta Mulradya ja Wilsonia, jotka pitivät vahtia ulkona, olivat sijoittuneet vankkureihin niin hyvin kuin taisivat. Majuria pyydettiin puhumaan.

Ennen kertomuksensa aloittamista hän selitti lady Helenalle ne seikat, joita tämä ei tuntenut, nimittäin erään rosvojoukon karkaamisen Perthistä, sen ilmestymisen Victorian seuduille ja osallisuuden rautatieonnettomuuteen. Hän antoi ladylle Seymourissa ostamansa numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia ja lisäsi, että poliisi oli julistanut palkinnon sille, joka ottaisi kiinni Ben Joycen, pelottavan rosvon, jolle puolentoista vuoden aikana tehdyt rikokset olivat hankkineet surullista kuuluisuutta.

Mutta kuinka MacNabbs oli tuntenut perämies Ayrtonin Ben Joyceksi? Siinä oli salaisuus, jonka kaikki pyysivät selittämään, ja majuri selitti.

Jo alusta alkaen oli MacNabbs vaistomaisesti epäillyt Ayrtonia. Pari kolme täysin vähäpätöistä seikkaa, perämiehen ja sepän välillä vaihdettu silmänisku Wimerra-joella, Ayrtonin vastahakoisuus poiketa kaupunkeihin ja kyliin, hänen itsepintainen pyytelynsä, että Duncan komennettaisiin rannikolle, hänen hoitoonsa uskottujen eläinten outo kuolema ja yleensä suoruuden puute hänen käytöksessään, kaikki nämä vähitellen kertyneet ilmiöt olivat herättäneet majurin epäluuloa.

Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä suoranaista syytöstä ilman viimeöisiä tapahtumia.

Ruohopensaiden suojassa ryömien MacNabbs saapui epäilyttävien varjojen luokse, jotka olivat herättäneet hänen huomiotaan vajaan kilometrin päässä leiriltä. Fosforihohtoiset kasvit loivat himmeätä valoa pimeyteen.

Kolme miestä tutki maassa tuoreita jälkiä, ja heidän joukossaan MacNabbs tunsi Black Pointin sepän. — Ne ne ovat, yksi sanoi. — Niin ovat, toinen sanoi, — tässä on hevosenkengän apila. — Sama kuin Wimerrasta saakka. — Kaikki hevoset ovat kuolleet. — Myrkkyäkään ei tarvitse hakea kaukaa. — Sillä voisi tuhota kokonaisen ratsuväen. Hyödyllinen kasvi tuo gastrolobium.

— Sitten he vaikenivat, MacNabbs lisäsi, — ja poistuivat. Minä en tiennyt vielä kylliksi. Minä seurasin heitä. Pian alkoi keskustelu uudelleen: — Ovela mies, se Ben Joyce, seppä sanoi, — mainio keksintö tuo perämiehen haaksirikko! Jos hänen juonensa onnistuu, niin se vasta on onnenpotku! Saakelin Ayrton! — Sano Ben Joyce, sillä kyllä hän on nimensä ansainnut! — Tällöin roistot poistuivat kumimetsästä. Minä olin saanut kuulla kaiken, minkä halusinkin, ja palasin leiriin siinä uskossa, että kaikista rikollisista ei tule kunnon ihmisiä Australiassa, ellei Paganelilla ole mitään sitä vastaan.

Majuri vaikeni.

Hänen kumppaninsa miettivät äänettöminä.

— Niinpä, Glenarvan sanoi suuttumuksesta kalpeana, — Ayrton on tuonut meidät tänne saakka rosvotakseen ja murhatakseen meidät.

— Aivan, majuri vastasi.

— Ja Wimerrasta asti hänen joukkonsa seurasi meidän jälkiämme ja vakoili meitä otollista tilaisuutta väijyen?

— Aivan.

— Mutta eikö se lurjus sitten olekaan Britannian matruusi? Onko hän siis varastanut Ayrton-nimensä ja laivapassinsa?

Katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen, jonka mieleen näiden kysymysten oli täytynyt juolahtaa.

— Kaikki on vielä hämärän peitossa, hän vastasi aina tyynellä äänellään, — mutta käsittääkseni miehen nimi todellakin on Ayrton. Ben Joyce on hänen rosvonimensä. Kiistämättä hän tuntee Harry Grantin ja on ollut Britannian toisena perämiehenä. Nämä seikat, jotka Ayrtonin kertomat tarkat yksityiskohdat jo ovat todistaneet, vahvistaa lisäksi teille mainitsemani rosvojen keskustelu. Älkäämme siis eksykö turhiin olettamuksiin, vaan pitäkäämme varmana, että Ben Joyce on Ayrton, kuten Ayrton on Ben Joyce, siis Britannian matruusi, josta on tullut rosvojoukon päällikkö.

MacNabbsin selitys hyväksyttiin keskustelutta.

— Nyt, Glenarvan lausui, — selittäkää, kuinka ja miksi Harry Grantin perämies on Australiassa.

— Kuinkako? Sitä en tiedä, MacNabbs vastasi, — eikä poliisi näy tietävän asiasta sen enempää kuin minäkään. Miksi? Sitä on minun mahdoton sanoa. Se jää tulevaisuuden selitettäväksi.

— Poliisi ei tiedä edes, että Ayrton ja Ben Joyce on sama henkilö,
John Mangles huomautti.

— Te olette oikeassa, John, majuri vastasi, — mutta se tieto olisi omiaan helpottamaan etsiskelyä.

— Näin ollen, lady Helena sanoi, — tuo onneton oli tunkeutunut Paddy
O'Mooren farmille jossakin rikollisessa tarkoituksessa?

— Niin, epäilemättä, MacNabbs vastasi. — Hän valmisti jotakin juonta irlantilaista vastaan, kun hänelle tarjoutui parempi tilaisuus. Sattuma toi meidät paikalle. Hän kuuli Glenarvanin kertomuksen, pullopostin haaksirikosta, ja käytti rohkeana miehenä sitä heti hyväkseen. Päätettiin lähteä retkelle maitse. Wimerrassa hän ilmoitti aikeensa yhdelle miehistään, Black Pointin sepälle, ja toimi niin, että jälkemme saattoi helposti tuntea. Hänen joukkonsa on seurannut meitä. Myrkkykasvin avulla hänen onnistui vähitellen tappaa vetojuhtamme ja hevosemme. Sitten, kun katsoi hetken koittaneen, hän ajoi vankkurimme Snowyn suohon, jotta hänen johtamansa rosvolauma voisi hyökätä kimppuumme.

Ben Joycen asia oli selvitetty. Majuri oli paljastanut hänen menneisyytensä ja osoittanut hänen olevan rohkea ja pelottava pahantekijä. Hänen selvästi todistetut aikeensa vaativat Glenarvanin puolelta mitä suurinta valppautta. Onneksi paljastettua rosvoa sai pelätä vähemmän kuin kavaltajaa.

Mutta tästä selvästä tilanteesta koitui raskaat seuraukset. Kukaan ei ollut vielä ajatellut niitä. Ainoastaan Mary Grant sivuutti kaiken tämän keskustelun menneisyydestä ja ajatteli tulevaisuutta. John Mangles oli ensimmäinen, joka huomasi hänen kalpeutensa ja epätoivonsa. Hän ymmärsi, mitä neidon mielessä liikkui.

— Neiti Grant! hän huudahti. — Te itkette!

— Mitä sinä itket, lapseni? lady Helena kysyi.

— Isäni! Voi, hyvä rouva, isäni! neito vastasi.

Hän ei voinut jatkaa. Mutta asia valkeni äkkiä jokaiselle. Ymmärrettiin Maryn suru, minkä vuoksi hänen silmänsä kyyneltyivät, miksi hänen isänsä nimi nousi sydämestä huulille.

Ayrtonin petoksen paljastuminen tuhosi toiveet. Saadakseen Glenarvanin petetyksi mukaansa oli roisto keksinyt haaksirikkojuttunsa. MacNabbsin kuulemassa keskustelussa olivat rosvot sen selvästi sanoneet. Britannia ei ollut ikinä murskautunut Twofold-lahden kallioihin! Harry Grant ei ollut ikinä noussut maihin Australian mantereelle!

Toista kertaa oli asiakirjan erheellinen tulkinta johtanut Britannian etsijät väärille jäljille!

Tätä ja molempien lasten surua ajatellen olivat kaikki alakuloisen äänettöminä. Kukapa enää olisi voinut löytää lohdutuksen sanaa? Robert itki sisarensa sylissä. Paganel mutisi kiukkuisella äänellä:

— Ah, kirottu asiakirja! Voitpa kerskua panneesi näin monen kunnon ihmisen pään pahasti pyörälle!

Ja kunnon maantieteilijä mukiloi raivoissaan otsaansa ja oli vähällä halkaista sen.

Glenarvan lähti Mulradyn ja Wilsonin luo, jotka olivat vahdissa ulkopuolella. Metsänreunan ja joen välisellä tasangolla vallitsi syvä hiljaisuus. Suuret liikkumattomat pilvet näyttivät murskautuvan toisiinsa taivaalla. Tässä painostavassa ilmassa, syvässä horroksessa, olisi pieninkin rasahdus kuultu tarkasti, mutta mitään ei kuulunut. Ben Joycen ja hänen joukkonsa oli täytynyt vetäytyä jokseenkin kauaksi, sillä lintuparvet, jotka leikkivät puiden alimmilla oksilla, muutamat kengurut, jotka rauhassa pureksivat nuoria vesoja, eurus-pari, joiden päät luottavasti pistivät esiin suurten pensaiden lomasta, todistivat, että ihmisen läsnäolo ei häirinnyt erämaan rauhaa.

— Yhteen tuntiin ette siis ole nähneet tai kuulleet mitään? Glenarvan kysyi matruuseiltaan.

— Emme, mylord, Wilson vastasi. — Rosvojen täytyy olla täältä monen kilometrin päässä.

— Heitä ei nähtävästi ole ollut kyllin monta voidakseen hyökätä meidän kimppuumme, Mulrady lisäsi. — Tuo Ben Joyce on kai halunnut pestata muutamia kaltaisiaan roistoja alppien juurella harhailevien lurjuksien joukosta.

— Se on luultavaa, Mulrady, Glenarvan vastasi. — Ne roistot ovat pelkureita. He tietävät meidän olevan aseistettuja, hyvin aseistettuja sittenkin. Ehkäpä he odottavat yötä aloittaakseen hyökkäyksensä. Päivän laskettua täytyy olla kahta vertaa valppaampia. Kun vain voisimme päästä tältä soiselta tasangolta ja jatkaa matkaamme rannikkoa kohti! Mutta tulviva virta katkaisee tien. Jos voisin saada lautan, joka veisi meidät toiselle rannalle, maksaisin siitä sen painon kultaa!

— Miksei mylord käske meitä rakentamaan lauttaa? Wilson kysyi. —
Puistahan ei ole puutetta.

— Ei, Wilson, Glenarvan vastasi, — Snowy ei ole tavallinen joki, se on ylipääsemätön koski.

Tällä hetkellä John Mangles, majuri ja Paganel saapuivat Glenarvanin luo. He olivat juuri olleet tarkastamassa Snowya. Viime sateiden paisuttama vesi oli vielä paljon korkeammalla kuin tavallisesti. Näin oli syntynyt Amerikan koskia muistuttava kuohuva tulva. Oli mahdotonta antautua sen kohiseville laineille ja valtavaan vyöryyn, jossa tuhannet pyörteet aukoivat kuiluun.

John Mangles selitti ylityksen olevan mahdotonta.

— Mutta, hän lisäsi, — ei tännekään auta jäädä mitään yrittämättä. Se, mitä aiottiin tehdä ennen Ayrtonin kavallusta, on vielä tärkeämpää nyt jälkeenpäin.

— Mitä ehdotat, John? Glenarvan kysyi.

— Minä ehdotan, että apua on saatava, ja koska ei päästä Twofold-lahdelle, täytyy mennä Melbourneen. Meillä on vielä yksi hevonen. Antakaa se minulle, mylord, ja minä lähden Melbourneen.

— Mutta se on vaarallinen yritys, John, Glenarvan sanoi. — Puhumattakaan yli kolmensadan kilometrin matkasta tuntemattoman maan halki ovat polut ja tie epäilemättä Ben Joycen kumppaneiden vartioimia.

— Tiedän sen, mylord, mutta tiedän myös, että tämä tilanne ei voi jatkua. Ayrton vaati vain kahdeksan päivää tuodakseen tänne Duncanin miehet. Minä aion olla Snowyn rannalla jälleen kuudessa päivässä! No niin, mitä käskette, mylord?

— Ennen kuin Glenarvan lausuu sanansa, Paganel puuttui puheeseen, — on minun tehtävä eräs huomautus. Melbourneen on kyllä lähdettävä, mutta siihen vaaraan ei John Mangles saa antautua. Hän on Duncanin kapteeni eikä sen vuoksi saa uhrautua. Minä lähden hänen sijastaan.

— Hyvin puhuttu, majuri huomautti. — Mutta miksi juuri te, Paganel?

— Eikö siis meitä lasketakaan mukaan? huudahtivat Mulrady ja Wilson.

— Ja luuletteko te, MacNabbs jatkoi, — että minä pelkään kolmensadan kilometrin matkaa hevosen selässä?

— Ystäväni, Glenarvan sanoi, — arpa ratkaiskoon, kenen meistä on lähdettävä Melbourneen. Paganel, kirjoittakaa meidän nimemme…

— Ei ainakaan teidän, mylord, John Mangles sanoi.

— Ja miksei? Glenarvan kysyi.

— Kuinka voisitte erota lady Helenasta, eikä haavannekaan vielä ole ummessa!

— Glenarvan, Paganel sanoi, — te ette voi jättää retkikuntaa.

— Ei, majuri vahvisti. — Teidän paikkanne on täällä, Edward, teidän ei sovi lähteä.

— Retki on vaarallinen, Glenarvan vastasi, — enkä minä luovuta osuuttani muille. Kirjoittakaa, Paganel, minun nimeni toverieni nimien joukkoon, ja suokoon taivas, että se avataan ensimmäisenä.

Tähän tahtoon oli taipuminen. Glenarvanin nimi kirjoitettiin muiden joukkoon. Ryhdyttiin vetämään, ja arpa osui Mulradyyn. Uljas matruusi hurrasi mielihyvästä.

— Mylord, minä olen valmis lähtemään, hän sanoi.

Glenarvan puristi Mulradyn kättä. Sitten hän palasi vankkurien luo jättäen majurille ja John Manglesille leirin vartioinnin.

Lady Helenalle ilmoitettiin heti, että oli päätetty lähettää sananviejä Melbourneen ja kenet arpa siihen oli määrännyt. Hän lausui Mulradylle sanoja, jotka syöpyivät uljaan matruusin sydämeen. Tiedettiin, että hän oli urhea, älykäs, voimakas, uupumaton, eikä arpa olisikaan voinut tehdä parempaa valintaa.

Mulradyn lähtö määrättiin kello kahdeksaksi, illan lyhyen hämärän jälkeen. Wilson otti varustaakseen hevosen. Hän päätti vaihtaa sen kengän, joka sillä oli vasemmassa takajalassa, ja panna sijalle yhden yöllä kuolleiden hevosten kengistä. Rosvot eivät silloin voisi tunnistaa Mulradyn jälkiä ja seurata häntä, sillä heillä ei ollut hevosia.

Wilsonin ollessa näissä puuhissa, Glenarvan valmisti Tom Austinille lähetettävää kirjettä; mutta hänen haavoitettu olkansa häiritsi häntä, ja hän pyysi Paganelia kirjoittamaan puolestaan. Tiedemies oli vaipunut miettimään jotakin eikä näyttänyt huomaavan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Täytyy tunnustaa, että Paganel keskellä tätä peräkkäisten onnettomuuksien sarjaa mietti vain väärintulkittua asiakirjaa. Hän käänteli sanoja löytääkseen niistä uuden ajatuksen ja oli syventynyt tulkinnan onkaloihin.

Niinpä hän ei kuullut Glenarvanin pyyntöä, vaan se täytyi uudistaa.

— Jaha, hyvä on, Paganel vastasi, — minä olen valmis. Ja vielä puhuessaan Paganel otti konemaisesti muistikirjansa esiin. Repäisi siitä puhtaan lehden ja asettui kynä kädessä kirjoittamaan. Glenarvan alkoi sanella seuraavia ohjeita:

— Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda Duncan…

Paganel kirjoitti viime mainitun sanan, kun hänen katseensa sattumalta osui Australian ja Uuden Seelannin Uutiset lehden numeroon, joka oli pudonnut maahan. Lehti oli niin taitettu, että sen nimestä näkyi vain kaksi viimeistä tavua. Paganelin kynä pysähtyi, ja hän näytti kokonaan unohtaneen Glenarvanin, kirjeen ja sanelun.

— No, Paganel? Glenarvan kysyi.

— Ah! maantieteilijä huudahti.

— Mikä teidän on? majuri kysyi.

— Ei mikään, ei mikään! Paganel vastasi.

Sitten hän mutisi matalammalla äänellä: — Aland, aland, aland!

Hän oli noussut pystyyn ja siepannut sanomalehden. Hän puristi sitä koettaen pidättää sanoja, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Lady Helena, Mary, Robert ja Glenarvan katselivat häntä ymmärtämättä mitään tästä selittämättömästä kohtauksesta.

Paganel näytti äkkiä tulleen hulluksi. Mutta tätä kiihtymystä ei kestänyt kauan. Hän tyyntyi vähitellen; ilo, joka loisti hänen katseestaan, sammui; hän istui paikalleen ja sanoi tyynellä äänellä:

— Olen käytettävissänne, mylord, milloin tahdotte. Glenarvan ryhtyi jatkamaan kirjeen sanelua, joka tuli lopullisesti tähän muotoon:

— Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda Duncan 37. leveysasteelle Australian itärannikolle…

— Australianko? Paganel kysyi. — Niinpä niin, Australian!

Sitten hän lopetti kirjeen ja ojensi sen Glenarvanin allekirjoitettavaksi. Tämä, jota veres haava häiritsi, suoritti tämän muodollisuuden niin hyvin kuin taisi. Kirje suljettiin ja sinetöitiin. Paganel, jonka käsi vielä vapisi liikutuksesta, kirjoitti seuraavan osoitteen:

Tom Austin,
Duncanin perämies,
Melbourne.

Sitten hän lähti vankkureista levitellen käsiään ja toistellen näitä käsittämättömiä sanoja: — Aland! Aland! Zealand!_