NELJÄN PÄIVÄN TUSKA.
Loppupäivä kului mitään erikoista tapahtumatta. Mulradyn lähtövalmistelut suoritettiin loppuun. Uljas matruusi oli onnellinen voidessaan tällä tavoin osoittaa uskollisuuttaan lordi Glenarvanille.
Paganel oli jälleen tyyntynyt ja muuttunut entisekseen. Hänen katseensa osoitti tosin vielä, että jokin asia askarrutti häntä ankarasti, mutta hän näytti päättäneen pitää sen salassa. Hänellä oli epäilemättä pätevät syyt menettelyynsä, sillä majuri kuuli hänen toistelevan näitä sanoja, kuin itsensä kanssa kamppaillen:
— Ei, ei! He eivät uskoisi minua! Ja mitä se muuten hyödyttäisi? On liian myöhäistä!
Tehtyään tämän päätöksen hän ryhtyi antamaan Mulradylle tarpeellisia ohjeita Melbournen matkaa varten ja piirsi hänelle matkareitin aivan kuin hänellä olisi ollut kartta silmiensä edessä. Kaikki ruokoaavikon polut yhtyivät Lucknowin tiehen. Kuljettuaan suoraan etelään rannikolle saakka tämä tie teki jyrkän käänteen Melbournea kohti. Piti yhä vain ratsastaa sitä pitkin eikä yrittää oikaista tuntemattomien seutujen halki.
Mikään ei siis ollut yksinkertaisempaa. Mulrady ei voinut eksyä.
Mitä vaaroihin tuli, niitä ei ollut enää muutamien kilometrien päässä leiriltä, jonka lähettyvillä Ben Joycen joukkoineen täytyi piileskellä. Päästyään heidän ohitseen Mulrady lupasi ripeästi jättää rosvot jälkeensä ja suorittaa tärkeän tehtävänsä hyvään loppuun.
Kello kuusi syötiin yhteinen ateria. Oli rankkasade. Teltta ei antanut riittävää suojaa, ja kaikki olivat kiivenneet vankkureihin. Se oli muuten turvallinen paikka. Savi piti sitä lujasti kiinni maassa, johon se oli juuttunut kuin linna perustalleen. Asevarastoa oli seitsemän pyssyä ja seitsemän revolveria, ja linna saattoi kestää pitkän piirityksen, sillä ampumavaroja tai elintarvikkeita ei puuttunut. Kuuden päivän kuluttua ankkuroisi Duncan Twofold-lahteen. Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapuisi sen miehistö Snowyn toiselle rannalle, ja ellei joen yli vielä pääsisi, rosvojen ainakin olisi pakko peräytyä suurempien voimien tieltä. Mutta ennen kaikkea Mulradyn täytyi onnistua vaarallisessa yrityksessään.
Kello kahdeksan oli tullut hyvin pimeä. Oli lähdön hetki. Hevonen tuotiin esiin. Sen jalkoihin oli varovaisuuden vuoksi kääritty liinakangasta, ettei askeleita kuuluisi. Hevonen näytti väsyneeltä, ja kuitenkin kaikkien menestys riippui sen jalkojen varmuudesta ja voimasta.
Majuri neuvoi Mulradya säästämään sitä heti kun hän oli rosvojen ulottumattomissa. Parempi oli kulkea hiukan hitaammin, mutta päästä varmasti perille.
John Mangles antoi matruusilleen revolverin, jonka oli erittäin huolellisesti ladannut. Se oli pelottava ase miehen kädessä, joka ei vapise, sillä kuusi muutamassa sekunnissa ammuttua laukausta aukaisi helposti pahantekijöiden tukkiman tien.
Mulrady nousi satulaan.
— Tässä on kirje, jonka annat Tom Austinille, Glenarvan sanoi hänelle. — Hän ei saa hukata tuntiakaan. Lähteköön Twofold-lahteen, ja ellei hän tapaa meitä siellä, jos näet emme ole päässeet Snowyn yli, tulkoon viipymättä meidän luoksemme. Lähde nyt, kunnon poikani, ja Jumala sinua suojelkoon!
Glenarvan, lady Helena, Mary Grant, kaikki puristivat Mulradyn kättä. Tämä lähtö pimeässä ja sateisessa yössä vaaralliselle retkelle erämaan tuntemattomien äärettömyyksien halki olisi vaikuttanut vähemmän karaistuun mieleen kuin Mulradyn.
— Hyvästi, mylord, hän sanoi tyynellä äänellä ja katosi pian metsänreunaa kulkevaa polkua pitkin.
Tällä hetkellä kävi rajuilma kahta ankarammaksi. Kumipuiden korkeat oksat kalisivat pimeässä kolealla äänellä. Saattoi kuulla kuivien oksien putoilevan märkään maahan. Moni jättiläispuu, joka oli elinvoimaton, mutta oli tähän saakka pysynyt pystyssä, kaatui näissä myrskyvihureissa. Tuuli vonkui puiden natinaa äänekkäämmin ja sekoitti kauheat huokauksensa Snowyn kohinaan. Suuret pilvet, joita se ajoi itäänpäin, painuivat maahan saakka kuin usvariekaleet. Synkkä pimeys lisäsi vielä yön kamaluutta.
Mulradyn lähdettyä retkeläiset kömpivät vankkureihin. Lady Helena ja Mary Grant, Glenarvan ja Paganel olivat etummaisessa osastossa, joka oli tiiviisti suljettu. Toisessa olivat Olbinett, Wilson ja Robert saaneet riittävän suojapaikan. Majuri ja John Mangles pitivät vartiota ulkona.
Se oli välttämätön varotoimi, sillä rosvojen hyökkäys oli helppo ja siis mahdollinen.
Molemmat uskolliset vartijat suorittivat siis vartiopalvelustaan ja kestivät filosofisen tyynesti ne viimat, joilla yö pieksi heidän kasvojansa. He koettivat nähdä salahyökkäyksille otollisen pimeyden läpi, sillä korva ei voinut erottaa mitään myrskyn pauhinan, tuulen vinkunan, oksien rätinän, puiden runkojen kaatumisen ja ryöppyävän veden kohinan vuoksi.
Silloin tällöin sattui kuitenkin tyynempiä hetkiä. Tuuli vaikeni kuin henkeä vetääkseen. Snowy yksin kohisi liikkumattomien kaislojen ja synkän kumipuumetsän välissä. Hiljaisuus tuntui näinä tyyninä hetkinä syvemmältä. Majuri ja John Mangles kuuntelivat silloin tarkkaavasti.
Erään tällaisen keskeytyksen aikana kuului kimeä vihellys. John Mangles riensi majurin luo.
— Kuulitteko? hän kysyi tältä.
— Kuulin, MacNabbs sanoi. — Oliko se ihminen vai eläin?
— Ihminen, John Mangles vastasi.
Sitten molemmat kuuntelivat. Äkkiä kuului selittämätön vihellys uudelleen, ja siihen oli vastauksena jotakin laukauksen tapaista, mutta kovin epäselvästi, sillä myrsky pauhasi silloin uudella raivolla. MacNabbs ja John Mangles eivät kuulleet toistensa puhetta. He menivät vankkurien taakse tuulensuojaan.
Tällä hetkellä avautui vankkurien nahkakuomu, ja Glenarvan tuli molempien kumppaniensa luokse. Hän oli kuullut samoin kuin hekin tuon kauhean vihellyksen ja pamahduksen, jonka kaiku oli tuntunut vaunujen kuomussa.
— Millä suunnalla? hän kysyi.
— Tuolla, John sanoi osoittaen pimeää polkua siellä päin, minne
Mulrady oli mennyt.
— Kuinka kaukana?
— Tuuli kantoi, John Mangles vastasi. — Sen täytyi tulla ainakin kilometrin päästä.
— Lähtekäämme, Glenarvan sanoi heittäen pyssyn olalleen.
— Ei lähdetä, majuri vastasi. — Se on ansa, jolla meitä houkutellaan pois vankkurien luota.
— Entä jos Mulrady on kaatunut roistojen luodeista, Glenarvan sanoi tarttuen MacNabbsin käteen.
— Sen saamme tietää huomenna, majuri vastasi kylmästi päätettyään estää Glenarvania tekemästä hyödytöntä virhettä.
— Te ette saa lähteä leiristä, mylord, John sanoi, — minä menen yksin.
— Ettekä mene, MacNabbs sanoi tarmokkaasti. — Tahdotteko siis, että meidät tapetaan yksitellen, heikennetään voimiamme, kunnes olemme noiden roistojen armoilla? Jos Mulrady on joutunut heidän uhrikseen, sellaista onnettomuutta emme saa lisätä toisella. Mulrady on lähtenyt arvan määräämänä. Jos arpa olisi osunut minuun hänen sijastaan, niin olisin lähtenyt kuten hänkin, mutta en olisi pyytänyt enkä odottanut mitään apua.
Estettyään Glenarvania ja John Manglesia majuri oli kaikin puolin oikeassa. Olisi ollut mieletöntä ja lisäksi hyödytöntä kiirehtiä matruusin luo, juosta tässä pimeässä yössä piileksivien rosvojen eteen. Glenarvanin pienessä joukossa ei ollut niin monta miestä, että niitä olisi voitu vielä uhrata.
Glenarvan ei kuitenkaan näyttänyt haluavan hyväksyä näitä syitä. Hän puristi asettaan. Hän asteli edestakaisin vankkurien ympäri kuunnellen parhaansa mukaan. Hän koetti läpäistä katseellaan tämän kauhean pimeyden. Häntä kidutti ajatus, että yhteen hänen mieheensä oli sattunut tappava luoti, että mies oli avuton ja huusi turhaan niitä, joiden vuoksi hän oli uhrautunut. MacNabbs ei tiennyt onnistuisiko hänen estää Glenarvania vai aikoiko tämä hyvän sydämensä kannustamana heittäytyä Ben Joycen luotien eteen.
— Edward, hän sanoi, — rauhoittukaa. Kuulkaa ystävän puhetta. Ajatelkaa lady Helenaa, Mary Grantia, kaikkia, jotka jäävät tänne! Ja minne te sitten aiotte mennä? Mistä löytäisitte Mulradyn? Hänen kimppuunsa on hyökätty ehkä kilometrin päässä täältä. Missäpäin? Mitä polkua menette?
Tällä hetkellä ja kuin vastaukseksi majurin puheeseen kuului epätoivoinen huuto.
— Kuunnelkaa! Glenarvan sanoi.
Huuto kuului samalta suunnalta, missä laukaus oli pamahtanut, alle puolen kilometrin päästä. Glenarvan työnsi MacNabbsin luotaan ja oli jo menossa pitkin polkua, kun noin kolmensadan askelen päässä vankkureista kuului uusi huuto:
— Apuun, apuun!
Se oli valittava ja epätoivoinen ääni. John Mangles ja majuri riensivät sitä kohti.
Muutaman hetken kuluttua he huomasivat pensaikon laidassa ihmisolennon, joka ryömi eteenpäin ja huokaili valittavasti.
Se oli haavoittunut Mulrady, kuoleman kielissä, ja kun hänen kumppaninsa nostivat hänet maasta, he tunsivat kätensä kastuvan verestä.
Satoi kahta kauheammin, ja tuuli ulvoi kuivien puiden oksissa. Keskellä rajuilman puuskia Glenarvan, majuri ja John Mangles kantoivat Mulradya.
Heidän saapuessaan nousivat kaikki. Paganel, Robert, Wilson, Olbinett lähtivät vankkureista, ja lady Helena luovutti huoneensa Mulrady-paralle. Majuri riisui matruusin takin, joka tihkui verta ja vettä. Hän paljasti haavan. Onneton oli saanut oikeaan kylkeensä tikariniskun.
MacNabbs sitoi hänet huolellisesti. Hän ei osannut sanoa, oliko ase vioittanut tärkeitä elimiä. Haavasta pulppusi helakanpunainen ja epätasainen verivirta; haavoittuneen kalpeus ja voimattomuus todisti, että häneen oli pahasti sattunut.
Majuri pani haavan päälle, jonka hän ensin pesi raikkaalla vedellä, suuren taulapalasen, sitten pehmeätä liinanöyhtää ja kiinnitti ne siteellä. Hän sai verenvuodon tyrehtymään. Mulrady pantiin lepäämään haavakylki ylöspäin, pää ja rinta korkealla, ja lady Helena sai hänet juomaan muutamia kulauksia vettä.
Neljännestunnin kuluttua siihen saakka alallaan maannut haavoittunut liikahti. Hän raotti silmiään. Hänen huulensa mutisivat hajanaisia sanoja, ja pannessaan korvansa lähelle hänen suutaan majuri kuuli hänen toistavan:
— Mylord … kirje … Ben Joyce…
Majuri toisti nämä sanat ja katsoi kumppaneihinsa. Mitä Mulrady halusi sanoa? Ben Joyce oli hyökännyt matruusin kimppuun, mutta minkä vuoksi? Pelkästään pysähdyttääkseen hänet, estääkseen häntä saapumasta Duncanille? Tuo kirje…
Glenarvan tutki Mulradyn taskut. Tom Austinille osoitettua kirjettä ei enää ollut niissä!
Yö kului tuskallisessa levottomuudessa. Pelättiin joka hetki, että haavoittunut kuolisi. Hän oli ankarassa kuumeessa. Lady Helena ja Mary Grant pysyivät hänen luonaan uskollisina hoitajina. Milloinkaan potilasta ei ole hoidettu huolellisemmin eikä sääliväisemmin käsin.
Päivä koitti. Sade oli lakannut. Suuria pilviä vyöryi vielä taivaan syvyyksissä. Maa oli täynnä katkenneita oksia. Vesiryöppyjen liottama savi oli vajottanut vielä lisää. Vankkureihin pääsy kävi hankalaksi, mutta ne eivät voineet upota enää syvemmälle.
John Mangles, Paganel ja Glenarvan lähtivät päivänkoitteessa tiedusteluretkelle leirin ympäristöön. He astelivat pitkin polkua, jossa vielä näkyi veripilkkuja. Ben Joycesta ja hänen joukostaan ei näkynyt jälkeäkään. He etenivät sinne asti, missä hyökkäys oli tapahtunut. Siellä lojui maassa kaksi Mulradyn luotien kaatamaa miestä. Toinen oli Black Pointin seppä. Hänen kuoleman kouristamat kasvonsa olivat kauhistuttavat.
Glenarvan ei jatkanut tiedusteluaan kauemmaksi. Varovaisuus kielsi menemästä kovin pitkälle. Hän palasi siis vankkurien luo syvästi huolissaan vaikeasta tilanteesta.
— Toisen sanansaattajan lähettämistä Melbourneen ei voi ajatella, hän sanoi.
— Täytyy kuitenkin uskaltaa, mylord, John Mangles vastasi, — ja minä yritän päästä läpi, vaikka se ei matruusilleni onnistunut.
— Ei, John. Sinulla ei ole edes hevosta, joka kantaisi sinua kolmesataa kilometriä.
Mulradyn hevonen, ainoa jäljellä ollut, ei tosiaankaan ollut palannut. Oliko se kaatunut murhaajien luodeista? Harhailiko se eksyneenä erämaassa? Olivatko rosvot saaneet sen käsiinsä?
— Mitä tapahtuneekin, Glenarvan sanoi, — me emme enää eroa. Odotetaan viikko tai kaksi, kunnes Snowyn vesi laskee tavalliselle tasolleen. Me pääsemme lyhyin päivämatkoin silloin Twofold-lahdelle ja lähetämme varmempaa tietä Duncanille käskyn saapua rannikolle.
— Se on ainoa keino, Paganel lausui.
— Niinpä, ystäväni, Glenarvan toisti, — nyt ei enää erota. Kukaan ei voi lähteä yksin rosvojen valtaamaan erämaahan. Jumala pelastakoon vain matruusiparkamme ja suojelkoon meitä itseämme!
Glenarvan oli oikeassa molemmissa asioissa; ensinnäkin kieltämällä kaikki uhkayritykset ja toiseksi päättämällä odottaa kärsivällisesti Snowyn rannalla ylitysmahdollisuutta. Hän oli vain noin viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetesta, Uuden Etelä-Walesin ensimmäisestä rajakaupungista, josta oli saatavissa kulkuneuvoja Twofold-lahdelle. Sieltä hän sähköttäisi Melbourneen Duncania koskevat ohjeet.
Nämä toimenpiteet olivat viisaita, mutta niihin ryhdyttiin myöhään. Ellei Glenarvan olisi lähettänyt Mulradya retkelle, mitä onnettomuuksia olisikaan vältetty, puhumattakaan matruusin murhasta! Leirille palatessaan hän tapasi toverinsa paremmalla tuulella. He näyttivät jälleen optimistisilta.
— Hän voi paremmin! Hän voi paremmin! Robert huusi juosten lordi
Glenarvanin luo.
— Mulradyko?
— Niin, Edward, lady Helena vastasi. — On tapahtunut käänne. Majuri on rauhallisempi. Matruusimme jää eloon.
— Missä MacNabbs on?
— Hänen luonaan. Mulrady on halunnut puhua hänen kanssaan. Heitä ei saa häiritä.
Tunti sitten oli haavoittunut todella toipunut tajuttomuudestaan, ja kuume oli laskenut. Heti kun Mulradyn taju ja puhekyky palautui, hän pyysi tavata Glenarvania tai tämän poissaollessa majuria. Nähdessään hänen olevan niin heikkona MacNabbs halusi kieltää kaiken keskustelun; mutta Mulrady oli niin itsepintainen, että majurin täytyi mukautua.
Keskustelua oli kestänyt jo muutaman minuutin, kun Glenarvan palasi.
Täytyi siis vain odottaa MacNabbsin kertomusta.
Pian avautuikin vankkurien kuomu, ja majuri ilmestyi esiin. Hän tuli ystäviensä luo kumipuun juurelle, mihin teltta oli pystytetty. Hänen tavallisesti niin tyynet kasvonsa osoittivat hänen ajattelevan ankarasti. Kun hänen katseensa sattuivat lady Helenaan ja nuoreen neitoon, niistä näkyi säälivää surua.
Glenarvan tiedusteli, miten asianlaita oli, ja majuri kertoi seuraavaa:
Lähdettyään leiriltä Mulrady oli ratsastanut Paganelin neuvomaa polkua. Hän kulki niin nopeasti kuin yön pimeys salli. Arvionsa mukaan hän oli päässyt kolme kilometriä, kun joukko miehiä — hänen luullakseen viisi — juoksi hänen hevosensa eteen. Hevonen kavahti pystyyn. Mulrady tempasi revolverinsa ja ampui. Hänestä näytti, että kaksi rosvoista kaatui. Laukausten valossa hän tunsi Ben Joycen. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei ehtinyt ampua asettaan tyhjäksi. Ankara isku osui oikeaan kylkeen ja hän putosi maahan.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut menettänyt tajuntaansa. Murhamiehet luulivat hänen kuolleen. Hän tunsi, että hänen taskujaan kopeloitiin. Sitten joku sanoi: — Minulla on se kirje. — Anna tänne, Ben Joyce vastasi, — ja nyt on Duncan meidän!
Tällä kohtaa MacNabbsin kertomusta Glenarvan ei voinut olla huudahtamatta.
MacNabbs kertoi edelleen:
— Ottakaa te muut hevonen kiinni! Ben Joyce jatkoi. — Kahden päivän kuluttua olen Duncanin kannella, kuuden Twofold-lahdella. Siellä on sovittu paikka. Mylordin joukko on silloin vielä kiinni Snowyn soissa. Menkää joen yli Kemple-pierin siltaa myöten aina rannikolle asti ja odottakaa minua. Minä keksin kyllä keinon saada teidät laivalle. Niin pian kuin sen miehistö on meressä, me hallitsemme Duncanin omistajina Intian valtamereltä. — Eläköön Ben Joyce! huusivat rosvot. Mulradyn hevonen tuotiin paikalle, Joyce lähti nelistämään Lucknowin tietä, ja hänen miehensä kääntyivät kaakkoon Snowy-joelle. Vaikka Mulrady oli pahoin haavoittunut, hänellä oli voimaa ryömiä kolmensadan askelen päähän leiristä, missä tapasimme hänet melkein kuolleena. Siinä Mulradyn kertomus. Te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi uljas matruusi tahtoi välttämättä puhua.
Nämä tiedot pelästyttivät Glenarvanin ja hänen kumppaninsa.
— Merirosvoja! Merirosvoja! Glenarvan huudahti. — Minun miehistöni murhataan! Duncan noiden rosvojen käsissä!
— Niin, sillä Ben Joyce yllättää laivan, majuri vastasi, — ja silloin…
— Hyvä on! Meidän on ehdittävä rannikolle ennen noita roistoja!
Paganel sanoi.
— Kuinka pääsemme Snowyn yli? Wilson kysyi.
— Samoin kuin hekin, Glenarvan vastasi. — He menevät Kemple-pierin siltaa myöten, samoin mekin.
— Entä Mulrady, kuinka hänen käy? lady Helena kysyi.
— Hänet kannetaan. Vuorotellen. Voinko jättää miehistöni puolustautumatta Ben Joycen joukon valtaan?
Snowyn ylitys Kemple-pierin siltaa myöten oli mahdollinen, mutta arveluttava. Rosvot saattoivat asettua sillalle sitä puolustamaan. Heitä olisi ainakin kolmekymmentä seitsemää vastaan! Mutta on olemassa hetkiä, jolloin ei käy laskeminen lukumäärää, vaan on joka tapauksessa mentävä eteenpäin.
— Mylord, sanoi silloin John Mangles, — ennen kuin panemme kaiken viimeisen kortin varaan, ennen kuin lähdemme siltaa kohti, on paras mennä tutkimaan se. Minä otan sen tehdäkseni.
— Minä tulen mukaan, John, Paganel lausui.
Esitys hyväksyttiin, ja John Mangles ja Paganel valmistautuivat lähtemään heti. Heidän piti edetä pitkin Snowyn rantaa siihen saakka, missä tulisivat Ben Joycen ilmoittamalle paikalle, ja ennen kaikkea välttää näyttäytymästä rosvoille, joita epäilemättä liikkui rannalla.
Elintarvikkein varustettuina ja hyvin aseistettuina lähtivät rohkeat miehet retkelle ja katosivat pian rannan korkeiden kaislojen sekaan.
Heitä odotettiin koko päivä. Iltaan mennessä he eivät vielä olleet palanneet. Alettiin pelätä pahinta.
Vihdoin kello yhdentoista seuduilla Wilson ilmoitti heidän palaavan. Paganel ja John Mangles olivat aivan näännyksissä kuudentoista kilometrin vaelluksesta.
— Silta? Onko sitä? Glenarvan kysyi rientäen heitä vastaan.
— On, liaanisilta, John Mangles sanoi. — Rosvot ovat siitä tosiaan menneet yli. Mutta…
— Mutta…? Glenarvan kysyi aavistaen uutta onnettomuutta.
— He ovat polttaneet sillan perässään! Paganel vastasi.