EDEN.
Nyt ei ollut epätoivon, vaan toiminnan aika. Kun Kemple-pierin silta oli hävitetty, täytyi päästä Snowy-joen yli millä muulla keinolla tahansa ja ehtiä ennen Ben Joycen joukkoa Twofold-lahden rannalle. Niinpä aikaa ei tuhlattukaan turhiin puheisiin, vaan seuraavana eli 16. päivänä tammikuuta lähtivät John Mangles ja Glenarvan tutkimaan jokea valmistellakseen ylitystä.
Sateen paisuttama kuohuva vesi ei laskenut. Se kohisi hirveänä koskena. Sen uhmaaminen oli syöksymistä kuoleman kitaan. Glenarvan seisoi liikkumatta, käsivarret ristissä, pää painuneena.
— Tahdotteko, että koetan päästä toiselle rannalle uimalla? John
Mangles kysyi.
— En, John, Glenarvan vastasi pidättäen kädellään rohkeata nuorta miestä, — odottakaamme!
Ja molemmat palasivat leirille. Päivä kului suuressa levottomuudessa. Kymmenen kertaa Glenarvan kävi uudelleen Snowyn rannalla. Hän koetti keksiä jotakin rohkeata keinoa päästä virran yli. Mutta turhaan. Jos sen uomassa olisi virrannut sulaa laavaa, ei ylimeno olisi ollut mahdottomampi.
Näiden pitkien hukkaan menneiden tuntien aikana lady Helena hoiti majurin neuvojen mukaan Mulradya mitä huolellisemmin. Matruusi tunsi virkoavansa elämään. MacNabbs vakuutti, että mikään tärkeä elin ei ollut vioittunut. Suuri verenvuoto riitti selittämään potilaan heikkouden. Niinpä kun verenvuoto oli tyrehtynyt ja haava sidottu, tarvittiin vain aikaa ja lepoa hänen täydelliseksi paranemisekseen. Lady Helena oli vaatinut, että sairas edelleen makaisi vankkurien ensimmäisessä osastossa. Mulrady oli siitä melkein häpeissään. Hänen suurin huolensa oli ajatus, että hänen tilansa saattaisi viivästyttää Glenarvania, ja hänelle täytyi luvata, että hänet jätettäisiin leiriin Wilsonin hoitoon, jos Snowyn ylitys kävisi mahdolliseksi.
Paha kyllä, tämä ylimeno ei ollut mahdollista sinä eikä seuraavana, tammikuun 17. päivänä. Se sai Glenarvanin epätoivoiseksi. Lady Helena ja majuri yrittivät turhaan rauhoittaa häntä, kehottaa kärsivällisyyteen. Kärsivällisyyteen, kun ehkä tällä hetkellä Ben Joyce saapuisi laivan kannelle, kun Duncan nosti ankkurinsa ja lisäsi höyryä rientääkseen tälle turmionrannalle ja joka hetki toi sitä lähemmäksi tuhoa!
John Mangles tunsi sydämessään samaa tuskaa kuin Glenarvan. Niinpä haluten kaikin mokomin ylittää virta hän rakensi kanootin australialaisten malliin suurista kumipuunkuoren palasista. Nämä perin kevyet liuskat oli sidottu yhteen puuvanteilla; siitä tuli kovin hauras vene.
Kapteeni ja matruusi koettivat tätä kanoottia seuraavan päivän kuluessa. He tekivät kaikki, mitä notkeus, voima, taito ja rohkeus voi. Mutta heti kun he olivat joutuneet virtaan, alus kaatui, ja he olivat vähällä saada maksaa hengellään uskaliaan yrityksensä. Vene katosi virran pyörteisiin. John Mangles ja Wilson eivät olleet ehtineet kulkea edes reilua kymmentä metriä sateen ja sulaneen lumen paisuttamassa virrassa, jonka leveys nyt oli yli puolitoista kilometriä.
Samoin kuluivat 19. ja 20. päivä tammikuuta, eikä tilanne muuttunut. Majuri ja Glenarvan tekivät pitkiä matkoja joen rantaa ylöspäin löytämättä kahlaamoa. Kaikkialla sama tulviva virta, sama kuohuva koski. Australian alppien koko etelärinteen vesimäärät kerääntyivät tähän ainoaan uomaan.
Duncanin pelastamisen toivosta täytyi luopua. Viisi päivää oli kulunut Ben Joycen lähdöstä. Laiva oli luultavasti tällä hetkellä rannikolla ja rosvojen käsissä!
Nykyinen tilanne ei kuitenkaan voinut kestää kauan. Satunnaiset tulvat menevät pian ohi juuri ankaruutensa vuoksi. Aamulla 21. päivänä tammikuuta totesikin Paganel, että vedenkorkeus alkoi vähetä. Hän ilmoitti havaintonsa Glenarvanille.
— Mitä väliä sillä nyt on? Glenarvan vastasi. — Se on liian myöhäistä.
— Mutta silti emme voi jäädä tänne, majuri huomautti.
— Tosiaan, John Mangles sanoi. — Huomenna ehkä ylitys on jo mahdollinen.
— Entä pelastaako se onnettoman miehistöni? Glenarvan huudahti.
— Kuunnelkaa, mylord, John Mangles vastasi. — Minä tunnen Tom Austinin. Hänen on ollut määrä täyttää teidän käskynne ja lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta kuka tietää, oliko Duncan valmis, oliko sen vauriot korjattu Ben Joycen saapuessa Melbourneen? Entä jos laiva ei ole voinut lähteä merelle, jos on tapahtunut päivän, kahden myöhästyminen?
— Sinä olet oikeasssa, John! Glenarvan vastasi. — Täytyy päästä
Twofold-lahdelle. Me olemme vain viidenkymmenen kilometrin päässä
Delegetestä!
— Aivan, Paganel sanoi, — ja sieltä saamme nopeita kulkuneuvoja. Kuka tietää, emmekö ehdi ajoissa ehkäisemään onnettomuuden?
— Lähdetään! Glenarvan huudahti.
John Mangles ja Wilson ryhtyivät heti rakentamaan suurta lauttaa. Kokemus oli osoittanut, että kaarnan palat eivät voineet kestää virran voimaa. John kaatoi siis kumipuita, joista rakennettiin kömpelö, mutta tukeva lautta. Se oli pitkällinen työ, ja päivä kului, ennen kuin se saatiin valmiiksi. Lautta valmistui vasta seuraavana päivänä.
Silloin oli Snowyn vesi tuntuvasti laskenut. Koski oli muuttunut virraksi, mutta kuitenkin vuolaaksi. Mutta suuntaamalla viistoon, sitä määrätyissä rajoissa apuna käyttäen toivoi John päästävän toiselle rannalle.
Kello puoli yksi mentiin lautalle ja kukin otti mukaansa elintarvikkeita kahdeksi päiväksi. Jäännös samoin kuin vankkurit ja teltta jätettiin. Mulrady oli niin voimistunut, että hänet voitiin siirtää; hänen paranemisensa edistyi nopeasti.
Kello yhden aikaan oli kukin paikallaan lautalla, joka oli sidottu kiinni rantaan. John Mangles oli järjestänyt aluksen oikealle puolelle Wilsonin hoidettavaksi jonkinlaisen airontapaisen, jonka oli määrä pitää lautan pois virrasta, ja hillitä sen ajelehtimista. Itse seisoi hän perässä arvellen voivansa ohjata ison perämelan avulla. Lady Helena ja Mary Grant olivat lautan keskellä Mulradyn luona, Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert heidän ympärillään valmiina auttamaan.
— Onko selvä, Wilson? John Mangles kysyi matruusiltaan.
— On, kapteeni, Wilson vastasi tarttuen airoonsa voimakkaalla kädellä.
— Ole varuillasi ja pidä meidät pois virrasta.
John Mangles irrotti lautan ja survaisi sen Snowyn aalloille. Kaikki sujui hyvin noin parisenkymmentä metriä. Wilson yritti estää lauttaa joutumasta virtaan. Mutta pian olivat pyörteet temmanneet lautan, joka kääntyi ympäri airon tai peräsimen voimatta pitää sitä oikeassa suunnassa. Ponnistuksistaan huolimatta Wilson ja John Mangles olivat heti täysin päinvastaisessa asennossa kuin piti, mikä teki airojen käyttämisen mahdottomaksi.
Täytyi alistua kohtaloon. Ei ollut mitään keinoa suoristaa lautan kieppuvaa kulkua. Se pyöri ympäri huimaavaa vauhtia ja meni virran mukana. John Mangles seisoi kalpeana hampaitaan purren ja katseli kuohuvaa vettä.
Tällä välin oli lautta saapunut keskelle Snowya. Se oli silloin noin kilometrin verran alempana lähtökohtaansa. Siellä virta oli tavattoman väkevä, ja kun se rikkoi pyörteet, lautta hiukan vakavoitui.
John ja Wilson tarttuivat airoihinsa, ja heidän onnistui suunnata alusta viistoon. Seurauksena oli, että päästiin lähemmäksi vasenta rantaa. Ei oltu siitä enää kuin vajaan sadan metrin päässä, kun Wilsonin airo äkkiä katkesi. Lautta, jossa ei enää ollut voimaa, joutui virran valtaan. John yritti estää sitä melansa katkeamisen uhalla. Wilson, jonka kädet olivat verillä, riensi auttamaan häntä.
Vihdoin yritys onnistui, ja yli puoli tuntia kestäneen matkan jälkeen lautta törmäsi jyrkkään rantaan. Tärähdys oli ankara, tukit irtautuivat, köydet katkesivat, vesi tuli kohisten sisälle. Matkustajat ehtivät vain tarttua kiinni rannan pensaisiin ja siepata mukaansa Mulradyn ja puoliksi kastuneet naiset. Lyhyesti sanoen, kaikki pelastuivat, mutta suurin osa eväitä ja aseet, majurin kivääriä lukuunottamatta, menivät menojaan lautan rippeiden mukana.
Joen yli oli päästy. Retkikunta oli jokseenkin ilman varusteita viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetestä, keskellä Victorian maakunnan rajan tuntemattomia erämaita. Siellä ei ole uudisasukkaita eikä karjankasvattajia, sillä tämä seutu on asumatonta, lukuunottamatta ehkä julmia ja rosvoilevia varkaita.
Päätettiin viipymättä lähteä eteenpäin. Mulrady huomasi hyvin olevansa esteenä; hän pyysi saada vaikkapa yksikseen jäädä odottamaan apua Delegetestä.
Glenarvan ei suostunut. Hän ei voinut ehtiä Delegeteen ennen kolmea päivää ja rannikolle ennen viittä, siis vasta 26. päivänä tammikuuta. Ja Duncan oli 16. päivänä lähtenyt Melbournesta. Mitäpä hänelle nyt merkitsi muutaman tunnin viivytys?
— Ei, ystäväni, hän sanoi. — Minä en jätä ketään. Tehkäämme paarit, ja me kannamme sinua vuoron perään.
Paarit tehtiin kumipuun oksista, ja Mulrady sijoitettiin niihin, tahtoi tai ei. Glenarvan halusi olla ensimmäisenä kantamassa matruusiansa. Hän tarttui paareihin yhdestä päästä, Wilson toisesta, ja niin lähdettiin taivaltamaan.
Mikä surkea näky ja kuinka huonosti olikaan päättynyt tämä niin hyvin alkanut retki! Ei oltu enää etsimässsä Harry Grantia. Tämä mannermaa, jossa hän ei ollut eikä koskaan käynytkään, uhkasi tuhota hänen etsijänsä. Ja kun hänen rohkeat maanmiehensä saapuisivat Australian rannalle, he eivät tapaisi siellä edes Duncania päästäkseen takaisin isänmaahansa!
Ensimmäinen päivä marssittiin äänettöminä ja vaivalloisesti. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paarien kantajia. Kaikki matruusin toverit alistuivat nurkumatta tähän vaivaan, jota ankara kuumuus vielä suurensi.
Iltaan mennessä oli päästy ainoastaan kahdeksan kilometriä ja leiriydyttiin erääseen kumipuulehtoon. Haaksirikosta pelastuneet muonan jäännökset syötiin ilta-ateriaksi. Tästedes oli luotettava vain majurin pyssyyn.
Yö oli huono. Alkoi sataa. Aika tuntui pitkältä päivännousuun. Lähdettiin taas liikkeelle. Majuri ei saanut tilaisuutta ampua ainoatakaan laukausta. Tämä surkea seutu oli erämaatakin autiompi, kun ei ollut edes eläimiä.
Onneksi Robert löysi trapinpesän ja siinä kymmenkunta suurta munaa, jotka Olbinett kypsensi kuumassa tuhkassa. Tämä sekä hiukkanen erään rotkon pohjalta löydettyä paisuruohoa oli koko aamiainen 22. päivänä tammikuuta.
Kulku kävi nyt tavattoman hankalaksi. Hietakentillä kasvoi "spinifexiä", piikkistä ruohoa, jota Melbournessa sanotaan piikkisiaksi. Se repi vaatteet rikki ja sääret verille. Uljaat naiset eivät kuitenkaan valittaneet; he kävelivät urheasti esimerkkiä antaen ja rohkaisten toinen toistaan sanalla tai katseella.
Illalla pysähdyttiin Bulla-Bulla-vuoren juurelle Jungalla-puron reunalle. Illallinen olisi ollut laiha, ellei MacNabbs olisi vihdoin saanut ammutuksi suurta rottaa, jonka tieteellinen nimi on "mus conditor" ja joka on ravintorikas. Olbinett paistoi sen, ja se olisi maistunut mainettaan vielä paremmalta, jos se olisi ollut lampaan kokoinen. Piti kuitenkin tyytyä. Se kalvettiin luita myöten.
Tammikuun 23. päivänä retkeilijät lähtivät taipaleelle väsyneinä, mutta yhä tarmokkaina. Kierrettyään vuorenjuuren he vaelsivat pitkien kenttien yli, joiden ruoho tuntui olevan valaskalanpartaa, sotkuista piikkivyyhteä, teräväpiikkistä ryteikköä, missä tietä täytyi raivata milloin kirveellä, milloin tulella.
Tänä aamuna ei ollut puhettakaan aamiaisesta. Ei mikään voinut olla hedelmättömämpää kuin tämä kvartsiliuskeita täynnä oleva seutu. Nälän ohella myös jano alkoi vaivata ankarasti, ja polttava kuumuus lisäsi sen tuskaa. Glenarvan seurueineen ei päässyt etenemään kilometriäkään tunnissa; ja jos tätä veden ja ravinnon puutetta jatkuisi iltaan, he kaatuisivat kesken matkan enää nousematta.
Mutta kun ihmiseltä puuttuu kaikki, kun hän katsoo olevansa täysin avuton, kun hän ajattelee hetkensä tulleen, silloin ilmestyy kaitselmuksen käsi.
Juotavaa tarjosivat kannukasvit, mainiota nestettä täynnä olevat pikarintapaiset, joita riippui korallimaisten pensaiden oksilla. Kaikki virkistivät itseään ja tunsivat elpyvänsä.
Ruoka oli samaa, joka elättää alkuasukkaita, kun riistaa, hyönteisiä ja käärmeitä ei ole. Paganel löysi erään puron kuivuneesta uomasta kasvin, jonka erinomaisia ominaisuuksia muuan hänen toverinsa Maantieteellisessä seurassa oli hänelle usein kuvannut.
Se oli "nardu", marsileaceae-heimoon kuuluva salasiittiö, sama, joka pitensi Burken ja Kingin elämää sisämaan autiomailla. Sen apilaa muistuttavien lehtien alla oli kuivia itiöitä. Nämä pavun kokoiset itiöt rikottiin kahden kiven välissä, ja niistä saatiin jonkinlaista jauhoa. Siitä tehtiin karheata leipää, joka tyynnytti nälän tuskan. Olbinett keräsi sitä ison joukon, joten ravinto oli turvattu useaksi päiväksi.
Seuraavana eli 24. päivänä Mulrady käveli osan matkaa itse. Hänen haavansa oli kokonaan arpeutunut. Delegeten kaupunki oli vain kuudentoista kilometrin päässä, ja illalla leiriydyttiin 149° pituusasteen kohdalla Uuden Etelä-Walesin rajalla.
Jo muutaman tunnin oli satanut läpitunkevaa vihmasadetta. Ei olisi ollut mitään suojaa, ellei John Mangles olisi sattumalta löytänyt hyljättyä ja heikkokuntoista halonhakkaajahökkeliä. Täytyi siis tyytyä tähän kurjaan, oksista ja oljista tehtyyn kojuun. Wilson halusi sytyttää tulen paistaakseen narduleipää ja keräsi maasta kuivia risuja. Mutta kun ne piti sytyttää, se ei onnistunut. Niiden sisältämä suuri alunamäärä teki ne palamattomiksi. Ne olivat sitä palamatonta puuta, jonka Paganel oli maininnut merkillisessä luettelossaan Australian tuotteista.
Täytyi siis olla ilman tulta ja samoin ilman leipää ja nukkua märissä vaatteissa, korkeissa puissa piileksivien naurulintujen ikään kuin pilkatessa onnettomia matkustajia.
Glenarvan oli kuitenkin lähellä kärsimystensä loppua. Nyt olikin jo aika. Molemmat nuoret naiset ponnistelivat sankarillisesti, mutta heidän voimansa vähenivät joka tunti. He laahustivat, he eivät enää kävelleet.
Seuraavana päivänä noustiin auringon sarastaessa. Kello yksitoista tuli näkyviin Delegete Wellesleyn kreivikunnassa, kahdeksankymmenen kilometrin päässä Twofoldista.
Siellä saatiin pian kulkuneuvot. Ja tuntiessaan olevansa niin lähellä rantaa Glenarvan alkoi jälleen toivoa. Jos Duncan oli hiukankin myöhästynyt, ehkäpä hän ehtisi perille ennen sen tuloa. Vuorokauden kuluttua hän olisi lahden rannalla!
Virkistävän aterian jälkeen lähtivät retkeläiset viiden vireän hevosen vetämissä postivaunuissa Delegetestä.
Ruhtinaallisen juomarahan toivossa innostuneina ajajat antoivat vaunujen mennä hyvää tietä pitkin huimaa vauhtia. He eivät käyttäneet kuin pari minuuttia hevosten vaihtoon joka kuudentoista kilometrin päässä. Tuntui kuin Glenarvan olisi saanut heihin samaa intoa, joka hänessä itsessään hehkui.
Koko päivä kiidettiin näin kymmenen kilometriä tunnissa, koko yö samoin.
Seuraavana päivänä auringon noustessa maininkien kohina ilmoitti Tyynen valtameren olevan lähellä. Täytyi ajaa lahden ympäri, jotta päästiin 37. asteen kohdalle, juuri sille paikalle, missä Tom Austinin oli määrä odottaa retkeläisten saapumista.
Kun meri näkyi, kaikkien katseet kääntyivät ulapalle tähystellen horisonttia. Oliko kaitselmuksen ihmeellisestä sattumasta Duncan siellä purjehtien pitkin rannikkoa, kuten taannoin Cap Corrientesin kohdalla Argentiinan rannikolla?
Ei nähty mitään. Taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla. Ei ainoatakaan purjetta valtameren pinnalla.
Yksi toivo oli vielä jäljellä. Kenties Tom Austin oli katsonut olevan syytä laskea ankkuriin Twofold-lahteen, sillä meri aaltoili hurjasti eikä alus voi tällaisilla rannikoilla tuntea oloaan turvalliseksi.
— Edeniin! Glenarvan määräsi.
Vaunut kääntyivät heti oikealla pitkin lahden rantaa kiertävää tietä, kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa pientä Edenin kaupunkia kohti.
Ajajat pysäyttivät lähelle majakkkaa, joka on sataman suulla. Ulkosatamassa oli muutamia laivoja ankkurissa, mutta yhdenkään mastossa ei liehunut Malcolmin lippu.
Glenarvan, John Mangles, Paganel astuivat ajoneuvoista maahan ja menivät tulliin, tiedustellen virkamiehiltä viime päivinä saapuneita laivoja. Yhtään laivaa ei ollut saapunut satamaan viikon kuluessa.
— Ehkei hän ole lainkaan lähtenyt! huudahti Glenarvan, joka ihmissydämessä helposti tapahtuvasta käänteestä ei tahtonut enää antautua epätoivoon. — Kenties olemme saapuneet ennen häntä!
John Mangles pudisti päätään. Hän tunsi Tom Austinin. Hänen ensimmäinen perämiehensä ei koskaan olisi vitkastellut kymmentä päivää, kun käsky oli selvä.
— Minä tahdon tietää, kuinka on asianlaita, Glenarvan sanoi. —
Varmuus on aina epävarmuutta parempi.
Neljännestuntia myöhemmin oli lähetetty sähkösanoma Melbournen laivanvarustajien esimiehelle. Sitten retkeläiset lähtivät Victoria-hotelliin. Kello kaksi tuotiin lordi Glenarvanille sähkösanoma. Se oli kirjoitettu seuraavaan muotoon:
"Lordi Glenarvan, Eden, Twofold Bay
Duncan lähtenyt 18. päivänä tätä kuuta tuntemattomaan suuntaan.
J. Andrew."
Sähkösanoma putosi Glenarvanin käsistä.
Ei epäilystäkään! Kunniallinen skotlantilainen huvipursi oli Ben Joycen käsissä merirosvolaivana.
Näin päättyi tämä niin suotuisin entein alkanut retki Australian halki. Kapteeni Grantin ja haaksirikkoisten jäljet näyttivät olevan auttamattomasti kadonneet; tämä epäonnistuminen oli maksanut kokonaisen laivaväen hengen; lordi Glenarvan oli joutunut tappiolle taistelussaan, ja tämän urhean etsijän, jota yhteen liittoutuneet luonnonvoimat eivät olleet voineet pysähdyttää aavikoilla, oli ihmisten kataluus voittanut Australian mantereella.