AMSTERDAMIN SAARI.
John Manglesin tarkoituksena oli käydä ottamassa hiiliä Hyväntoivonniemeltä. Hänen oli siis hiukan poikettava 37. asteelta ja noustava kaksi astetta pohjoista kohti. Duncan oli pasaatituulten alapuolella ja kohtasi nopeita, matkalleen erittäin suotuisia länsituulia, ns. vastapasaatituulia, joiden rajana näyttää olevan kolmaskymmenes leveysaste. Niinpä se pääsi vajaassa kuudessa päivässä ne noin kaksi ja puoli tuhatta kilometriä, jotka erottavat Tristan da Cunhan Afrikan eteläkärjestä. Kello kolmen aikaan iltapuolella, 24. päivänä marraskuuta, tuli näkyviin Table-vuori, ja vähäistä myöhemmin totesi John ns. Signaali-vuoren, jonka ohitse tullaan poukamaan. Sinne saavuttiin noin kahdeksan paikkeilla ja ankkuri laskettiin Kapkaupungin satamaan.
Maantieteellisen seuran jäsenenä Paganel ei tietenkään voinut olla tietämättä, että Afrikan eteläkärjen oli ensimmäisen kerran löytänyt portugalilainen amiraali Bartolomeus Diaz vuonna 1486 mutta että sen ympäri oli kulkenut vasta kuuluisa Vasco di Gama vuonna 1497. Ja kuinkapa Paganel olisikaan voinut olla tätä tietämättä, kun Camoëns Lusiadeissaan laulaa juuri tämän suuren löytöretkeilijän kunniaa? Mutta hän teki tästä puhuessaan kuitenkin merkillisen huomautuksen: jos Diaz vuonna 1486, kuusi vuotta ennen Kristoffer Kolumbuksen ensimmäistä matkaa, olisi kiertänyt löytämänsä Hyväntoivonniemen, niin olisi Amerikan löytäminen voinut lykkäytyä epämääräiseksi ajaksi. Olihan näet kulku tämän niemen ympäri lyhyin ja suorin tie Itä-Intiaan. Ja mitä suuri genovalainen länteenpäin lähtiessään etsikään muuta kuin lyhyintä tietä mausteiden maahan? Jos siis Hyväntoivonniemi olisi kierretty, hänen retkensä olisi jäänyt tarkoituksettomaksi ja siis arvattavasti tekemättä.
Kapkaupungin, joka sijaitsee Kap-poukaman pohjukassa, perusti vuonna 1652 hollantilainen Van Riebeck. Siitä tuli pääpaikka tärkeälle siirtokunnalle, joka vuonna 1815 tehdyissä sopimuksissa lopullisesti joutui Englannille. Duncanin matkustajat käyttivät siellä poikkeamista hyväkseen käydäkseen kaupunkia katsomassa.
Heillä oli aikaa vain kaksitoista tuntia, sillä yksi päivä riitti kapteeni Johnille varastojen täydentämiseen, ja hän halusi jatkaa matkaa 26. päivänä marraskuuta, heti aamulla.
Enempää ei muuten tarvittukaan säännöllisten ruutujen läpikulkuun tällä Kapkaupungin nimisellä shakkilaudalla, jolla sen kolmekymmentätuhatta asukasta, toiset valkoisia, toiset mustia, näyttelevät kuninkaan, kuningattaren, juoksijan tai talonpojan, jotkut ehkä hevosenkin osaa. Näin ainakin Paganel lausui. Ja tosiaan, kun on nähnyt kaupungin kaakkoispuolella olevan linnan, hallintorakennuksen ja sen puutarhan, pörssin, museon, Bartolomeus Diazin löytönsä merkiksi pystyttämän kiviristin ja juonut lasin pontai-viiniä, parasta mitä Constantin alueelta saadaan, niin voi huoleti lähteä. Ja niin retkeilijämme tekivätkin seuraavana päivänä aamun valjetessa. Duncan levitti viisto-, harus-, keula- ja latvapurjeet ja kaarsi muutamaa tuntia myöhemmin kuuluisan Myrskyniemen, jolle Portugalin hyväntoivoinen kuningas Juhana II täysin aiheettomasti antoi Hyväntoivonniemen nimen.
Kapkaupungista Amsterdamin saarelle lasketaan olevan runsaasti viisituhatta kilometriä; suotuisissa oloissa saattoi Duncan tehdä matkan noin kymmenessä päivässä. Ja retkeilijät tuntuivat tosiaan olevan luonnonvoimien suosiossa, toisin kuin pampan poikki samotessaan. Tuuli ja vesi, jotka mantereella olivat liittoutuneet heitä vastaan, olivat nyt ryhtyneet viemään heitä eteenpäin.
— Ah, meri! meri! Paganel toisteli, — se on ihmisvoimien etevin harjoituskenttä, ja laiva on kulttuurin varsinainen kulkuneuvo! Ajatelkaa, ystäväni! Jos maapallo olisi vain mannerta, ei siitä vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla tunnettaisi tuhannetta osaa. Katsokaa vain, kuinka on suurten mannerten sisäosien laita. Siperian aroille, Keski-Aasian ylängöille, Afrikan sademetsiin, Amerikan preerioille, Australian autiomaihin, napaseutujen jäisille lumikentille ihminen uskaitaa tuskin yrittäkään ja uskaliainkin epäröi. Ei pääse kulkemaan. Kulkuneuvot ovat riittämättömät. Kuumuus, taudit, alkuasukkaiden julmuus ovat usein auttamattomina esteinä. Parikymmentä kilometriä erämaata erottaa ihmisiä enemmän kuin viisisataa kilometriä vettä! Toisella rannalla ollaan toisen rannan naapureita, mutta muukalaisia, kun vain metsäkin on erottamassa! Englanti on Australian rajalla, kun taas Egypti esimerkiksi tuntuu olevan miljoonien kilometrien päässä Senegalista ja Peking toisella puolella maapalloa kuin Pietari! Valtameren yli on nykyään helpompi kulkea kuin Saharan poikki kapeimmaltakaan kohdalta, ja merten ansio on, kuten muuan amerikkalainen oppinut sattuvasti on sanonut, että maailman eri osien välille on syntynyt yleinen sukulaisuus.
Paganel oli puhunut innostuneesti, eikä majurillakaan ollut yhtään sanaa tingittävänä tästä valtameren ylistyksestä. Jos Harry Grantin etsimiseksi olisi täytynyt seurata 37. leveysastetta yksinomaan maata pitkin, ei yritykseen olisi voitu lainkaan ryhtyä; mutta nyt kantoi meri rohkeat etsijät maasta toiseen ja 6. päivänä joulukuuta, aamun sarastaessa, nousi uusi vuori näkyviin aaltojen keskeltä.
Se oli Amsterdamin saari, jonka asema on 37° 47' leveyttä ja 77° 34' pituutta ja jonka korkein huippu näkyy kirkkaalla ilmalla yhdeksänkymmenen kilometrin päähän. Kello kahdeksan aikana sen vielä epämääräinen muoto muistutti hyvinkin Teneriffan huippua.
— Ja niinmuodoin, Glenarvan huomautti, — se on myös samanlainen kuin
Tristan da Cunha.
— Järkevästi päätelty, Paganel vastasi, — sen maantieteellis-mittausopillisen selviön mukaan, että jos jotkut kaksi saarta ovat kolmannen näköisiä, ne ovat myös keskenään yhdennäköisiä. Minä lisäisin, että samoin kuin Tristan da Cunha, myös Amsterdamin saari on ja on ollut yhtä rikas hylkeistä ja Robinsoneista.
— Onko siis Robinsoneja kaikkialla? lady Helena kysyi.
— Kautta kunniani, rouva, Paganel vastasi, — minä tunnen vähän saaria, joilla ei olisi ollut sen luontoisia seikkailuja; jopa paljon ennen kuin teidän kuolematon maamiehenne, Daniel Defoe, kirjoitti romaaninsa, oli sattuma sen jo toteuttanut.
— Herra Paganel, Mary Grant sanoi, — sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?
— Kaksi, rakas neiti, ja minä lupaan vastata niihin.
— No, nuori neito jatkoi, — olisiko teistä hyvin kamalaa joutua olemaan autiolla saarella?
— Minustako? Paganel huudahti.
— No no, ystäväni, majuri huomautti, — älkää nyt sentään selittäkö, että se on teidän hartain halunne!
— Sitä en väitä, maantieteilijä vastasi, — mutta sellainen seikkailu ei olisi minusta kovin ikäväkään. Minä aloittaisin uuden elämän. Metsästäisin, kalastaisin, asuisin talvella luolassa, kesällä puussa, rakentaisin varastopaikkoja sadolle; sanalla sanoen, asuttaisin saareni.
— Ihan yksinännekö?
— Yksin tietenkin, jos tarvittaisiin. Muuten, onko ihminen milloinkaan yksin? Eikö hän voi valita itselleen ystäviä eläimistä, kesyttää nuorta vuohenkaritsaa, puhuvaa papukaijaa, ovelaa apinaa? Ja jos kohtalo lähettää luoksenne jonkun kumppanin, kuten Robinsonille uskollisen Perjantain, mitä ihminen vielä tarvitsee ollakseen onnellinen? Kaksi ystävystä yhdellä kalliolla, sitähän on onni! Olettakaa esimerkiksi, että majuri ja minä…
— Kiitoksia, majuri vastasi, — minulla ei ole halua ryhtyä
Robinsoniksi, ja minä sovin sellaiseen perin huonosti.
— Rakas herra Paganel, lady Helena puuttui puheeseen, — teidän mielikuvituksenne vie teidät taas utukuvien maille. Mutta todellisuus on luullakseni hyvin erilainen kuin unelma. Te ajattelette vain sellaista kuviteltua Robinsonia, joka huolellisesti sijoitetaan hyvin valitulle saarelle ja jota luonto kohtelee hemmoitellen! Te näette asioista vain parhaan puolen!
— Mitä, rouva, ettekö usko, että ihminen voisi olla onnellinen autiolla saarella?
— En. Ihminen on luotu yhdyselämää eikä eristäytymistä varten. Yksinäisyyden täytyy synnyttää epätoivoa. Se on vain ajan kysymys. Se että alussa aineellisen toimeentulon huolet, elämän tarpeet, vaatisivat aalloista juuri pelastuneen kaiken huomion, että nykyhetken välttämättömyys kääntäisi hänen ajatuksensa pois tulevaisuuden toivottomuudesta, on kyllä mahdollista. Mutta sitten, kun hän tuntee itsensä yksinäiseksi, olevansa kaukana vertaisistaan, ilman toivoa saada nähdä jälleen maansa ja omaisensa, mitä hän ajatteleekaan, mitä kärsiikään? Hänen saarensa on koko maailma. Koko ihmiskunta supistuu häneen, ja kun kuolema tulee, kamala kuolema tässä yksinäisyydessä, hän on kuin maailman viimeinen ihminen sen viimeisenä päivänä. Uskokaa minua, Paganel, parempi on, ettei tarvitse olla se ihminen.
Paganel alistui, vaikka haikein mielin, lady Helenan todisteluun, ja keskustelua jatkettiin näin yksinäisyyden eduista ja haitoista, kunnes Duncan laski ankkurin puolentoista kilometrin päähän Amsterdamin saaren rannasta.
Tähän erilliseen ryhmään Intian valtameressä kuuluu kaksi saarta, jotka ovat noin viidenkymmenenviiden kilometrin päässä toisistaan, samalla meridiaanilla kuin Intian niemimaan kärki; pohjoisempana on Amsterdamin eli Pyhän Pietarin saari, etelämpänä Pyhän Paavalin saari, mutta on myönnettävä, että sekä maantieteilijät että merenkulkijat ovat usein sekoittaneet ne.
Nämä saaret löysi joulukuussa 1796 hollantilainen Vlaming, ja niitä tutki sittemmin d'Entrecasteaux, joka Esperance- ja Recherche-nimisillä laivoilla oli etsimässä Laperousea. Tästä matkasta johtuu saarten sekoittaminen toisiinsa. Merenkulkija Barrow, Beautemps-Beaupre d'Entrecasteauxin kartassa, Horsburg, Pinkerton ja muut maantieteilijät ovat säännöllisesti esittäneet Pyhän Pietarin saarta Pyhän Paavalin saarena ja päinvastoin. Vuonna 1859 välttivät itävaltalaisen fregatin Novaran upseerit tekemästä tätä erehdystä, jonka Paganel erikoisesti tahtoi oikaista.
Pyhän Paavalin saari, joka on Amsterdamin saaren eteläpuolella, on asumaton, kartiomaisesta vuoresta, arvatenkin entisestä tulivuoresta, muodostunut luoto. Amsterdamin saari taas, jonne vene kuljetti Duncanin matkustajat, on noin kaksikymmentä kilometriä ympärysmitaltaan. Siellä asuu muutamia vapaaehtoisia maanpakolaisia, jotka ovat valinneet itselleen tämän kaukaisen asuinpaikan. He valvovat kalastusta, joka koko saaren tavoin kuuluu eräälle herra Otovanille, Reunion-saaren kauppiaalle. Tämä hallitsija, jota Euroopan suurvallat eivät vielä ole tunnustaneet, nostaa täältä pankkitililleen seitsemänkymmentäviisi tai kahdeksankymmentä tuhatta frangia kalastamalla, suolaamalla ja myymällä "cheilodactylus'ta", jota tavallisessa puheessa sanotaan turskaksi.
Muuten tämä Amsterdamin saari oli määrätty tulemaan ja jäämään ranskalaiseksi. Se kuului heti alusta alkaen, ensimmäisen valtaajan oikeudella herra Caminille, laivanvarustajalle Bourbonin Saint-Denisistä; sitten se luovutettiin, jonkinlaisen kansainvälisen sopimuksen nojalla eräälle puolalaiselle, joka piti malgachelaisia orjia sitä viljelemässä. Mikä on puolalaista, on ranskalaista, tässä tapauksessa vieläpä niin täydellisesti, että puolalainen saari muuttui jälleen ranskalaiseksi herra Otovanin haltuun joutuessaan.
Duncanin saapuessa sinne 6. päivänä joulukuuta 1864 oli sen väestönä kolme asukasta, yksi ranskalainen ja kaksi mulattia, kaikki kolme edellä mainitun kauppiaan ja omistajan palveluksessa. Jo hyvin iäkäs ranskalainen, kunnianarvoisa herra Viot, edusti varsin kohteliaasti saaren isäntää, etenkin saatuaan puristaa maanmiehensä Paganelin kättä. Hän lausui, että hänelle oli onnen päivä, kun hän sai vastaanottaa niin miellyttäviä vieraita. Pyhän Pietarin saarella kävi vain hylkeenpyytäjiä ja joku valaanpyytäjä, karkeatapaista väkeä, joka ei ole juurikaan sivistynyt seurusteltuaan "meren koirien" kanssa.
Viot esitteli alamaisensa, molemmat mulatit; lukuunottamatta muutamia sisämaassa eläviä villisikoja ja useita tuhansia tyhmiä pingviinejä, oli nyt koolla saaren koko elävä asujamisto. Pieni hökkeli, jossa nämä kolme saarelaista asuivat, sijaitsi lounaassa luonnonsataman pohjukassa, joka oli syntynyt siten, että osa vuorta oli murtunut.
Juuri vähää ennen Otovan I:n hallituskautta oli Pyhän Pietarin saari ollut haaksirikkoisten turvapaikkana. Paganel herätti kuulijoissaan suurta mielenkiintoa aloittamalla ensimmäisen kertomuksensa sanoilla: Kahden Amsterdamin saarelle jätetyn skotlantilaisen tarina.
Se tapahtui vuonna 1827. Englantilainen laiva Palmira huomasi saaren tullessa näkyviin ilmaan nousevan savua. Kapteeni lähestyi rantaa ja näki pian kaksi miestä, jotka antoivat hätämerkkejä. Hän lähetti maihin veneen, joka toi tullessaan Jacques Painen, kaksikymmentäkaksivuotiaan miehen, ja Robert Proudfootin, joka oli noin neljänkymmenenkahdeksan ikäinen. Nämä kovaonniset olivat tuskin enää ihmisen näköisiä. Kahdeksantoista kuukautta he olivat eläneet melkein ilman ruokaa ja raikasta vettä, elätelleet itseään simpukoilla, kalastelleet huonolla koukkupahaisella, saaneet silloin tällöin kiinni jonkun eksyneen villisianporsaan, mutta eivät nyt kolmeen päivään olleet syöneet mitään, vaan valvoneet kuin vestaalit tulen ääressä, jonka olivat sytyttäneet viimeisellä taulanpalasellaan, ja jota ei milloinkaan saanut laskea sammumaan, niin että he kuljettivat sitä mukana retkillään kalleimpana aarteenaan; he olivat siis viettäneet puutteen ja kärsimysten täyttämää kurjaa elämää. Painen ja Proudfootin oli laskenut maihin eräs hylkeenpyynnissä ollut kuunari. Kalastajien piirissä vallitsevan tavan mukaan heidän piti kuukauden päivät koota ihraa ja öljyä odotellessaan kuunarin paluuta; mutta kuunari ei palannutkaan. Viisi kuukautta myöhemmin laski Van Diemenin maahan matkalla ollut Hope, saaren rantaan, mutta jostakin käsittämättömästä, julmasta oikusta sen kapteeni kieltäytyi ottamasta skotlantilaisia mukaansa ja purjehti pois antamatta heille leivänmurua tai hiilenpalasta. Epäilemättä nuo molemmat onnettomat olisivat ennen pitkää kuolleet, ellei Palmira olisi sattunut kulkemaan Amsterdamin saaren läheltä ja ottanut heitä mukaansa.
Toinen seikkailu, jonka Amsterdamin saaren historia — jos tällaisella kalliolla voi olla historiaa — mainitsee, on ranskalaisen kapteeni Peronin tarina. Se alkaa muuten samalla tavoin kuin molempain skotlantilaisten ja päättyy myös samoin: vapaaehtoinen maihinnousu saarelle, laiva, joka ei palaa, ja vieras laiva, jonka tuulten oikku tuo tänne neljänkymmenen kuukauden kuluttua. Mutta kapteeni Peronin oleskelun aikana sattui verinen murhenäytelmä, ja siinä on omituista yhtäläisyyttä niiden kuviteltujen tapahtumien kanssa, jotka odottivat Daniel Defoen sankaria hänen palatessaan saarelleen.
Kapteeni Peron oli noussut maihin yhdessä neljän matruusin kanssa: kahden englantilaisen ja kahden ranskalaisen; heidän oli määrä viidentoista kuukauden ajan pyydystää merileijonia. Pyynti onnistui hyvin, mutta kun nuo viisitoista kuukautta olivat kuluneet, laiva ei palannutkaan, ja kun elintarvikkeet alkoivat loppua, syntyi "kansainvälisiä selkkauksia". Molemmat englantilaiset nousivat kapinaan kapteeni Peronia vastaan, jonka he olisivat tappaneet, elleivät hänen maanmiehensä olisi rientäneet hänen avukseen. Tästä hetkestä aina lähtöön saakka molemmat puolet vaanivat toisiaan yötä päivää, aina aseissa, milloin voittajina, milloin vuorostaan voitettuina, ja viettivät hirvittävää elämää kurjuudessa ja ahdistuksessa. Ja varmaan olisi toinen puolue lopulta tuhonnut toisen, ellei muuan englantilainen laiva olisi noutanut näitä onnettomia, jotka kurja kansallisuuskysymys saattoi riitaan autioilla kallioilla Intian valtameressä.
Tällaiset olivat nämä seikkailut. Kaksi kertaa joutui Amsterdamin saari olemaan suojapaikkana sinne joutuneille merimiehille, jotka kaitselmus molemmilla kerroilla pelasti kurjuudesta ja kuolemasta. Mutta myöhemmin ei yksikään laiva ole haaksirikkoutunut näillä vesillä. Laivanhylystä olisi ajautunut pirstaleita rannalle, ja haaksirikkoisia olisi saapunut Viotin kalastusasemalle; mutta ukko oli jo monta vuotta asunut saarella eikä hänen koskaan ollut tarvinnut tarjota vieraanvaraisuuttaan meren uhreille. Britanniasta ja kapteeni Grantista hän ei tiennyt mitään. Tämän haaksirikon näyttämönä ei ollut Amsterdamin saari eikä Pyhän Paavalin saarikaan, missä valaanpyytäjät ja kalastajat usein kävivät.
Glenarvania ei tämä vastaus kummastuttanut eikä hän tullut alakuloiseksi. Näillä eri satamiin poikkeamisillaan tiesivät hänen kumppaninsa ja hän itse kyselevänsä kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ollut, eikä sieltä, missä hän oli. He tahtoivat vain todeta, että hän ei ollut tällä kohtaa määrättyä leveysastetta, siinä kaikki. Duncanin lähtö määrättiin siis seuraavaksi päiväksi.
Iltaan saakka viipyivät vieraat saarella, joka on hyvin viehättävän näköinen. Mutta sen eläimistö jä kasvisto eivät olisi täyttäneet tarkimmankaan luonnontutkijan muistikirjaa. Nelijalkaisten, lintujen, kalojen ja valaiden luokat käsittivät vain muutamia villisikoja, myrskylintuja, albatrosseja, ahvenia ja hylkeitä. Lämpimiä lähteitä ja rautapitoista vettä pulppusi siellä täällä mustahkosta laavasta, ja ne työnsivät paksua huurua tuliperäisen maan ylle. Muutamat näistä lähteistä olivat hyvin kuumia. John Mangles tutki niistä erästä lämpömittarilla, joka osoitti kahdeksankymmentä astetta Celsiusta. Muutaman askelen päästä merestä saadut kalat saattoi viidessä minuutissa keittää tässä melkein kiehuvassa vedessä; Paganel päättikin sen vuoksi olla uimatta siinä.
Pitkän kävelyretken jälkeen Glenarvan lausui illansuussa jäähyväiset kunnianarvoisalle herra Viotille. Kaikki toivottivat hänelle kaikkea mahdollista menestystä autiolla saarellaan. Vanhus puolestaan toivotti mitä parasta onnea retkikunnan etsiskelylle, ja Duncanin vene vei matkustajat laivaan.