TRISTAN DA CUNHA.
Jos laiva olisi purjehtinut pitkin päiväntasaajaa, olisivat ne satayhdeksänkymmentäkuusi astetta, jotka erottavat Australian Amerikasta, tai tarkemmin sanoen Kap Bernouillin Kap Corrientesista, vastanneet noin kahdeksantoistatuhannen yhdeksänsadan kilometrin matkaa. Mutta 37. leveysasteella eivät nämä satayhdeksänkymmentäkuusi astetta maan pallomuodon vuoksi ole kuin viisitoistatuhatta kaksisataa kilometriä. Amerikan rannikolta Tristan da Cunhaan lasketaan olevan lähes kolmetuhatta neljäsataa kilometriä, jonka taipaleen John Mangles toivoi voivansa suorittaa kymmenessä päivässä, elleivät itätuulet hidastuttaisi laivan kulkua. Hänellä oli siis syytä olla tyytyväinen, sillä iltapuolella tuuli tyyntyi tuntuvasti, vieläpä kääntyi, joten Duncan saattoi jokseenkin tyynellä merellä käyttää kaikkia verrattomia ominaisuuksiaan.
Matkustajat olivat vielä samana päivänä palanneet vanhoihin tapoihinsa laivalla. Ei näyttänyt siltä, että he olivat olleet kokonaisen kuukauden poissa alukselta. Tyynen valtameren aaltojen asemesta levisivät heidän silmiensä eteen Atlantin laineet, ja muutamia vivahteita lukuunottamatta ovat kaikki laineet samanlaisia. Luonnonvoimat, jotka olivat heitä niin ankarasti koetelleet, liittyivät nyt suosimaan heitä. Valtameri oli tyyni, tuuli puhalsi hyvästä suunnasta, ja länsituulen pullistamat purjeet auttoivat kattilan väsymätöntä höyryä.
Nopea merimatka suoritettiin siis ilman minkäänlaisia välikohtauksia. Odotettiin luottavaisesti Australian rannikkoa. Todennäköisyys muuttui varmuudeksi. Puhuttiin kapteeni Grantista ikään kuin laiva olisi menossa noutamaan häntä määrätystä satamasta. Hänen hyttinsä ja hänen kahden kumppaninsa makuusijat pantiin jo kuntoon. Mary Grant tahtoi omin käsinsä järjestää ja tehdä viihtyisäksi isänsä hytin. Sen oli hänelle luovuttanut herra Olbinett, joka nyt siirtyi rouva Olbinettin hyttiin. Tämä hytti oli sen kuuluisan numero kuuden vieressä, jonka Jacques Paganel oli tilannut Scotiassa.
Oppinut maantieteilijä pysytteli melkein koko ajan sinne sulkeutuneena. Hän kirjoitti aamusta iltaan teosta, jonka nimenä oli: Maantieteilijän vaikutelmia Argentiinan aavikkotienoilta. Hänen kuultiin ääni väristen maistelevan siromuotoisia lauseitaan, ennen kuin hän uskoi ne muistikirjansa valkoisille lehdille, ja useammin kuin kerran hän uskottomana Kliolle, historian hengettärelle, vetosi jumalaiseen Kalliopeen, joka innoittaa eeppisiä sankarirunoja.
Paganel ei muuten sitä salannutkaan. Apollon neitseelliset tyttäret jättivät mielellään hänelle Parnasson tai Helikonin kukkulat. Lady Helena kiitteli häntä vilpittömästi siitä.
Majuri onnitteli häntä myös näistä vierailuista mytologian alalle.
— Mutta kuulkaa, hän lisäsi, — ei mitään hajamielisyyksiä, rakas Paganel, ja jos mieleenne sattumalta juolahtaa ryhtyä opiskelemaan australian kieltä, älkää ryhtykö opettelemaan sitä kiinalaisesta kieliopista!
Laivalla sujui siis kaikki mitä parhaiten. Lordi ja lady Glenarvan tarkkailivat mielenkiinnolla John Manglesia ja Mary Grantia. Heillä ei ollut siihen mitään muistuttamista, ja kun John Mangles ei avannut suutaan, oli tietenkin parasta olla puuttumatta asiaan.
— Mitähän kapteeni Grant ajattelee siitä? Glenarvan kysyi eräänä päivänä lady Helenalta.
— Hän ajattelee, että John on Maryn arvoinen, rakas Edward, eikä siinä erehdy.
Sillä välin laiva kulki nopeasti päämääräänsä kohti. Viisi päivää sen jälkeen kun Kap Corrientes oli kadonnut näkyvistä, marraskuun 16:ntena, alkoi tuntua suotuisia länsituulia, joita laivat käyttivät hyväkseen kiertäessään Afrikan kärkeä tavallisia kaakkoistuulia vasten. Duncan viritti kaikki purjeensa, ja keulapurje, emäpurje, latvapurje, prammipurje, sivupurje, kahvelipurje ja haruspurje levällään se kiiti eteenpäin huikeaa vauhtia. Potkuri tuskin ennätti velloa sen keulan halkomaa pakenevaa vettä, ja näytti siltä kuin se olisi kilpailemassa Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpaveneiden kanssa.
Seuraavana päivänä meri oli täynnä suunnattomia ajopuita kuin ruohojen tukkima ääretön lampi. Melkein olisi luullut, että kaikki läheisten mantereiden pirstotut puut ja muut kasvit olisivat joutuneet tänne ja muodostaneet ulapasta toisen Sargassomeren. Kapteeni Maury on erityisesti kiinnittänyt merenkulkijoitten huomiota tällaiseen ilmiöön. Duncan näytti kulkevan pitkin laajaa ruohikkoa, jota Paganel sattuvasti vertasi Argentiinan tasankoihin, ja sen kulku hidastuikin jonkun verran.
Vuorokautta myöhemmin, päivän noustessa, ilmoitti tähystäjämatruusi:
— Maata!
— Millä suunnalla? kysyi vahdissa oleva Tom Austin.
— Tuulen alla meistä, matruusi vastasi.
Tämä aina innostava huuto toi laivan kannelle nopeasti väkeä. Pian ilmestyi perähytistä pitkä kaukoputki ja heti sen takana Jacques Paganel. Tiedemies kohdisti kapineensa sanottuun suuntaan, mutta ei nähnyt maan häivääkään.
— Katsokaa pilviin, neuvoi häntä John Mangles.
— Todellakin, Paganel vastasi hetken kuluttua, — siellä päin on jonkinlainen epämääräinen piikki.
— Se on Tristan da Cunha, John Mangles sanoi.
— Niinkö? No, jos oikein muistan, tiedemies vastasi, niin olemme siitä noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä, sillä Tristanin huippu on 2325 metriä korkea ja näkyy siis näin kauas.
— Aivan oikein, kapteeni John vastasi.
Muutamia tunteja myöhemmin tuli tämä hyvin korkeiden ja jyrkkien saarten ryhmä selvästi näkyviin. Tristanin keilamainen huippu piirtyi mustana taivaan kirkasta taustaa vasten, jota nousevan auringon säteet kirjasivat. Pian tästä kalliorykelmästä erottautui pääsaari koillista kohti suuntautuvan kolmion kärjessä.
Tristan da Cunha sijaitsee maantieteellisesti sanoen kohdassa, jossa 37° 8' eteläistä leveyttä ja 10° 44' läntistä pituutta leikkaavat toisiaan. Paitsi pääsaarta kuuluu tähän eristyneeseen Atlantin saariryhmään vielä kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä lounaaseen sijaitseva saari, nimeltä Inaccessible — luoksepääsemätön — ja kahdeksantoista kilometrin päässä kaakkoon Nightingalen eli Satakielen saari. Puolenpäivän aikaan tulivat näkyviin molemmat tärkeimmät maamerkit, jotka ovat merenkulkijoille tienviittoina, nimittäin eräällä Inaccessiblen niemekkeellä täysissä purjeissa olevaa laivaa täydellisesti muistuttava kallio ja Nightingalen pohjoispäässä kaksi raunioiksi murtuneen linnakkeen näköistä luotoa. Kello kolmen aikaan laski Duncan Tristan da Cunhan saaren edustalle Falmouth-poukamaan, jota Help- eli Apuniemi suojaa länsituulilta.
Siellä oli ankkurissa muutamia valaanpyyntilaivoja; ne olivat tulleet pyydystämään hylkeitä ja muita merieläimiä, joita näillä rannikoilla on lukemattomia lajeja.
John Mangles ryhtyi etsimään hyvää ankkuripaikkaa, sillä nämä avoimet valkamat ovat perin vaarallisia luoteis- ja pohjoistuulien sattuessa, ja juuri tällä kohtaa hukkui englantilainen priki Julia miehistöineen päivineen vuonna 1829. Duncan laski noin kilometrin päähän rannasta ja ankkuroi kolmisenkymmentä metriä syvällä kalliopohjaan. Sen jälkeen matkustajat laskeutuivat heti suureen soutuveneeseen ja nousivat maihin hienolle, mustalle hiekalle, joka oli keräytynyt saaren rapautuneiden kallioiden tomuista.
Koko Tristan da Cunhan saariryhmän keskus on pieni kylä poukaman pohjukassa isohkon ja kovasti kohisevan puron varrella. Siinä oli noin viitisenkymmentä jokseenkin siistiä taloa; niiden rakentamisessa oli noudatettu sitä mittausopillista säännöllisyyttä, joka näyttää olevan englantilaisen rakennustaidon viimeinen sana. Tämän pienoiskaupungin takana oli tuhat viisisataa hehtaaria tasankoa, jota rajoitti valtava laavapenger; siitä kohosi keilamainen vuorenhuippu 2325 metrin korkeuteen.
Lordi Glenarvanin otti vastaan kuvernööri, joka on Kapkaupungin englantilaisen siirtokunnan alainen. Kun häneltä kysyttiin Harry Grantia ja Britanniaa, kävi ilmi, että nämä nimet olivat täysin tuntemattomia. Tristan da Cunha-saaret ovat laivareitin ulkopuolella; siksi siellä käydään vain harvoin. Blendon Hallin kuulun haaksirikon jälkeen Inaccessible-saaren kareilla vuonna 1821 oli äsken mainitun Julian lisäksi kaksi laivaa tuhoutunut pääsaaren rannikolla, Primauguet vuonna 1845 ja amerikkalainen fregatti Philadelphia vuonna 1857. da Cunhan haaksirikkotilasto rajoittui näihin neljään onnettomuuteen.
Glenarvan ei odottanutkaan tarkempia tietoja, vaan oli kysynyt kuvernööriltä ainoastaan rauhoittaakseen omaatuntoaan. Lähettipä hän laivan veneet kiertämään saarta, jonka ympärys on korkeintaan kolmekymmentä kilometriä. Lontoo tai Pariisi ei mahtuisi sinne, vaikka se olisi kolme kertaa suurempi.
Tämän etsinnän aikana retkeilivät Duncanin matkustajat kylässä ja lähirannikolla. Tristan da Cunhalla ei ole asukkaita edes sataaviittäkymmentä henkeä. He ovat englantilaisia tai amerikkalaisia, naimisissa Kapmaan neekerinaisten tai hottentottien kanssa, joiden rumuudessa ei tosiaan ollut enää lisää toivomista. Näiden seka-avioliittojen lapset edustivat kovin epämiellyttävää anglosaksilaisen jäykkyyden ja afrikkalaisen mustaihoisuuden yhdistelmää.
Matkailijat, joista tuntui hyvältä polkea vankkaa maata jalkojensa alla, ulottivat kävelyretkensä sille rannalle saakka, johon vain tässä saaren osassa tavattava viljelty peltoalue rajoittuu. Kaikkialla muualla rannikko on jyrkkää ja hedelmätöntä laavatörmää. Siellä oli suuria albatrosseja ja tyhmiä pingviinejä sadoin tuhansin.
Tarkasteltuaan näitä tuliperäisiä kallioita matkailijat palasivat tasangolle päin; lukuisia vuorikartion ikuisesta lumesta vetensä saavia puroja kohisi siellä täällä; vihreät pensaat, joissa näkyi melkein yhtä paljon varpusia kuin kukkiakin, tekivät maan elävämmäksi; yksi ainoa puu, jonkinlainen phylica-laji, kuuden ja puolen metrin korkuinen, ja tusseh, jättiläismäinen arundinacea-sukuun kuuluva puuvartinen kasvi, kasvoi vihannoivalla laitumella; muuan rönsyinen, kitkerämarjainen acena-laji, rehevät, sotkusäikeiset lomariat, muutamat monivuotiset pensaskasvit, ancerinit, joiden hyvä tuoksu tuntui tuulenhenkäyksessä, sammaleet, villi selleri ja sanajalat olivat harvalajisena, mutta runsaana kasvistona. Ikuinen kevät tuhlasi tälle luonnon suosimalle saarelle suloista vaikutustaan. Paganel väitti innostuneena, että Fénelonin ylistämä kuuluisa Ogygia oli täällä. Hän kehotti lady Glenarvania etsimään jotakin luolaa ryhtyäkseen kauniin Kalypson seuraajaksi eikä pyytänyt itselleen muuta tointa kuin saada olla "yksi häntä palvelevia nymfejä".
Näin puhellen ja ihaillen palasivat palvelijat illan tullen laivalle; kylän ympäristössä oli nauta- ja lammaskarjaa laitumella; vehnä-, maissi- ja maustekasvipellot, joihin ensimmäiset siemenet oli tuotu neljäkymmentä vuotta sitten, levittivät rikkauksiaan pääkaupungin kaduille saakka.
Samaan aikaan kuin lordi Glenarvan palasi laivalleen, saapuivat myös Duncanin venekunnat takaisin. Ne olivat muutamassa tunnissa kiertäneet saaren. Matkalla ei ollut tavattu vähäisintäkään jälkeä Britanniasta. Niinpä tästä kierroksesta oli ainoana tuloksena Tristanin saaren lopullinen poistaminen etsiskelyn ohjelmasta.
Sen jälkeen saattoi Duncan jättää tämän afrikkalaisen saariryhmän ja jatkaa matkaansa itään. Kun kuitenkaan ei matkaan lähdetty vielä samana iltana, se johtui siitä, että Glenarvan antoi miehistölle luvan ryhtyä pyydystämään hylkeitä — merivasikoita, merileijonia, merikarhuja ja merinorsuja — joita Falmouth-poukaman rannat olivat täynnä. Muinoin saaren vesillä uiskenteli oikeita valaskaloja, mutta niin monet pyydystäjät olivat niitä ahdistaneet ja keihästäneet, että niitä tuskin oli ainoatakaan jäljellä. Hylkeitä sen sijaan oli joukoittain. Laivan miehistö päätti käyttää yön niiden pyydystämiseen ja seuraavan päivän taas runsaan öljyvaraston kokoamiseen.
Näin ollen lykkäytyi Duncanin lähtö ylihuomiseen, 20. päiväksi marraskuuta.
Illallista syödessä Paganel kertoi Tristanin saarista yhtä ja toista, mikä herätti hänen kuulijoidensa mielenkiintoa. Niinpä he saivat kuulla, että tämä saariryhmä, jonka vuonna 1506 löysi portugalilainen Tristao da Cunha, muuan Albuquerguen tovereista, pysyi sen jälkeen toista vuosisataa täysin tutkimattomana. Näitä saaria pidettiin, syystä kylläkin, myrskypesäkkeinä, ja ne olivat suunnilleen samassa maineessa kuin Bermudan saaret. Siksi ei niitä lähestytty eikä yksikään laiva laskenut sinne muuten kuin Atlantin myrskyjen pakottamana.
Vasta vuonna 1697 sinne saapui kolme hollantilaista Itä-Intian kauppayhtiön laivaa; tällöin laskettiin niiden maantieteellinen asema, jonka sitten vuonna 1700 kuuluisa tähtitieteilijä Halley tarkisti. Vuosien 1712 ja 1767 välillä sinne poikkesi muutamia ranskalaisia merenkulkijoita ja sitten varsinkin Laperouse, joka ohjeidensa mukaan kävi täälläkin kuuluisalla matkallaan vuonna 1785.
Nämä saaret, joissa niin harvoin käytiin, olivat jääneet asumattomiksi, kunnes vuonna 1811 muuan amerikkalainen, Jonathan Lambert, ryhtyi tuomaan sinne siirtolaisia. Hän saapui sinne kahden kumppaninsa kanssa tammikuussa, ja he jäivät rohkeasti toteuttamaan siirtokuntasuunnitelmaansa. Hyväntoivonniemen englantilainen kuvernööri, joka oli saanut kuulla heidän menestyksestään, tarjosi heille Englannin suojelusta. Jonathan otti sen vastaan ja nosti telttansa katolle Englannin lipun. Niinpä olisi luullut hänen voivan turvallisesti hallita "väkeään", johon kuului ainoastaan vanha italialainen ja eräs portugalilainen mulatti, mutta kerran ollessaan tutkimassa valtakuntansa rajoja hän upposi tai upotettiin — lähemmin ei asiasta tiedetä. Tuli vuosi 1816. Napoleon vietiin vankina St. Helenalle, ja Englanti sijoitti häntä varmemmin vartioidakseen osaston varusväkeä Ascensionin ja toisen Tristan da Cunhan saarelle. Tristanin varusväkenä oli komppania Kapmaan tykistöstä ja osasto hottentotteja. Nämä oleilivat saarella vuoteen 1821, jolloin heidät, St. Helenan vangin kuoltua, vietiin takaisin Kapmaahan.
— Mutta yksi ainoa eurooppalainen, Paganel lisäsi — muuan korpraali, skotlantilainen…
— Mitä? Skotlantilainenko? kysyi majuri, joka aina erikoisesti piti silmällä omia maanmiehiään.
— Hänen nimensä oli William Glass, Paganel vastasi, — ja hän jäi saarelle vaimonsa ja kahden hottentotin kanssa. Pian sen jälkeen skotlantilaiseen yhtyi kaksi englantilaista, toinen matruusi ja toinen Thames-virran kalastaja, joka oli ennen ollut rakuunana Argentiinan ratsuväessä, ja sitten, vielä samana vuonna 1821, pelastui eräs Blendon Hallin haaksirikkoisista nuoren vaimonsa kanssa Tristanin saarelle. Niinpä siis tällä saarella oli vuonna 1821 kaikkiaan kuusi miestä ja kaksi naista. Vuonna 1829 tiedetään täällä olleen seitsemän miestä, kuusi naista ja neljätoista lasta. Vuonna 1835 oli ihmisten lukumäärä noussut neljäänkymmeneen, ja nyt se on runsaasti kolminkertainen.
— Näin alkavat kansakunnat, Glenarvan lausui.
— Minä lisäisin, Paganel jatkoi, — täydentääkseni Tristan da Cunhan historiaa, että minusta tämä saari tuntuu yhtä hyvin kuin Juan Fernandez ansaitsevan Robinsonin saaren maineen. Nähkääs, joskin Juan Fernandezille jätettiin perätysten kaksi matruusia, niin sama kohtalo oli sattua kahdelle tiedemiehelle Tristan da Cunhalla. Vuonna 1793 joutui muuan maanmiehiäni, luonnontutkija Aubert Dupetit-Thouars, eksyksiin kerätessään innoissaan kasveja, ja löysi laivan vasta, kun kapteeni jo oli käskenyt nostaa ankkurin. Vuonna 1824 taas eräs teidän maanmiehenne, rakas Glenarvan, mainio piirtäjä, Auguste Earle, jäi tosiaankin tälle saarelle kahdeksaksi kuukaudeksi. Hänen kapteeninsa ei muistanut, että hän vielä oli maissa, ja purjehti Kapkaupunkiin.
— Sitäpä sopii sanoa hajamieliseksi kapteeniksi, majuri huomautti. —
Eiköhän se liene ollut teidän sukulaisenne, Paganel?
— Ellei ollut, majuri, niin olisi ainakin ansainnut olla!
Tiedemiehen vastaus päätti tämän keskustelun.
Yön aikana oli Duncanin miehistö saanut runsaan saaliin, ja noin viitisenkymmentä suurta hyljettä oli saanut heittää henkensä. Kun lordi Glenarvan kerran oli sallinut pyydystyksen. hän ei tietenkään voinut kieltää saaliin käyttöä. Niinpä seuraava päivä kului öljyn kokoamiseen, samalla kun näiden hyödyllisten eläinten vuotia muokattiin. Matkustajat käyttivät tietenkin tätä toisen päivän viivähdystä käydäkseen uudelleen saarella. Glenarvan ja majuri ottivat mukaan pyssynsä ampuakseen da Cunhan riistaa. Tällä kertaa samottiin vuoren juurelle saakka, alueelle, joka oli täynnä kuonaa, huokoista ja mustaa laavaa ja kaikkinaisia tulivuorenpurkausten jätteitä. Vuori kohosi sirpalekallioiden keskeltä. Olisi ollut vaikeata erehtyä tämän huikean vuoren luonteesta, ja englantilainen kapteeni Carmichael oli kyllä ollut oikeassa arvellessaan sitä sammuneeksi tulivuoreksi.
Metsämiehet saivat näkyviinsä muutamia villisikoja. Majuri ampui niistä yhden. Glevarvan tyytyi pudottamaan muutamia mustia pyitä. Näistähän laivan kokki saattoi laittaa mainiota muhennosta. Korkeammilla paikoilla nähtiin suuri joukko vuorikauriita. Mitä taas tuli villikissoihin, jotka olivat äkäisiä, suuria ja voimakkaita, jopa koirillekin pelottavia, ne näyttivät viihtyvän hyvin ja aikaa myöten varttuvan vaarallisiksi pedoiksi.
Kello kahdeksan illalla olivat kaikki jälleen laivalla, ja seuraavana yönä jätti Duncan ainiaaksi Tristan da Cunhan saaret.