INTIAN VALTAMEREN MYRSKYT.
Kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen ilmoitti John Mangles keskipäivämerkintänsä tehtyään, että Duncan oli 113° 37' pituuspiirillä. Matkustajat tutkivat karttaa ja huomasivat suureksi mielihyväkseen, että enää tuskin viisi astetta erotti heidät Kap Bernouillista. Tämän ja d'Entrecasteauxin niemen välillä on Australian rannikko kaaren muotoinen, jonka jänteenä on 37. leveysaste. Jos Duncan olisi kulkenut päiväntasaajaa kohti, se olisi hyvin pian saanut näkyviinsä Kap Chathamin, joka oli siitä noin kahdensadan kilometrin päässä pohjoiseen. Nyt se purjehti siinä Intian meren osassa, joka on Australian mantereen suojassa.
Niinpä voitiin toivoa, että neljän päivän kuluttua Kap Bernouilli alkaisi näkyä.
Länsituuli oli siihen saakka suosinut laivan kulkua: mutta muutamia päiviä sitten se oli alkanut heiketä ja vähitellen tyyntyi. Joulukuun 13. päivänä se taukosi kokonaan, ja veltot purjeet riippuivat pitkin mastoja.
Ilman voimakasta potkuriaan Duncan olisi ollut valtameren tyynen ulapan vankina.
Tätä säätä saattoi kestää kuinka kauan tahansa. Illalla Glenarvan keskusteli tästä asiasta John Manglesin kanssa. Nuori kapteeni, joka näki hiilisäiliöittensä tyhjenevän, näytti olevan hyvin huonolla tuulella tästä tuulettomuudesta. Hän oli nostattanut ylös kaikki mahdolliset purjeet, jopa sivu- ja haruspurjeetkin, käyttääkseen hyväkseen pienintäkin tuulahdusta; mutta, kuten matruusit sanoivat, tuulta ei ollut edes yhtä lakintäyttä.
— Mutta, Glenarvan sanoi, — eihän meillä kuitenkaan ole liikoja valittamista, parempihan on tyven kuin vastatuuli.
— Siinä kyllä olette oikeassa, Mylord, John Mangles vastasi, — mutta juuri nämä äkilliset tyvenet ovat ilmanmuutoksen oireita. Ja siitä minä olen levoton; me purjehdimme monsuunien[2] rajalla, jotka raivoavat koillisesta päin lokakuusta huhtikuuhun, ja jos joudumme hiukankin kokemaan niitä, hidastuu matkamme tuntuvasti.
— Entä sitten, John? Jos sattuu vastoinkäyminen, siihen täytyy alistua. Sehän merkitsisi korkeintaan vain hiukan matkan hidastumista.
— Niin, ellei myrsky puutu asiaan.
— Pelkäättekö sään huonontuvan? Glenarvan kysyi tarkastellen taivasta, joka kuitenkin horisontista sen laelle saakka oli ihan pilvetön.
— Pelkään, kapteeni vastasi, — minä sanon sen teille, mylord, mutta en tahtoisi säikyttää lady Glenarvania ja neiti Grantia.
— Siinä teette viisaasti. Kuinka asia on?
— On varmoja rajuilman oireita. Älkää luottako taivaan selkeyteen, mylord. Ei mikään ole pettävämpää. Jo kaksi päivää on ilmapuntari laskenut huolestuttavasti; se osoittaa tällä hetkellä seitsemänsataakolmekymmentä ja yhdeksän kymmenesosaa millimetriä.[3] Se on merkki, jota en voi olla ottamatta huomioon. Minä pelkään näet erikoisesti etelämeren myrskyjä, sillä olen ennenkin kamppaillut niiden kanssa. Etelänavan suunnattomilla jäätiköillä tiivistyneet höyryt aiheuttavat äärimmäisen voimakasta ilmanpainetta. Siitä aiheutuu napa- ja päiväntasaajatuulten taistelu, joka panee liikkeelle syklonit, tornaadot ja muut hirmumyrskyt, joita vastaan yksikään laiva ei kamppaile vaurioita saamatta.
— John, Glenarvan vastasi, — Duncan on tukeva alus ja sen kapteeni taitava merimies. Antaa myrskyn tulla, me pystymme puolustautumaan.
Kertoessaan nämä huolensa John Mangles noudatti merimiesvaistoaan. Hän oli etevä weather-wise, kuten englantilaiset nimittävät sääprofeettaa. Ilmapuntarin yhtämittainen laskeminen sai hänet ryhtymään kaikkiin varokeinoihin laivallaan.
Hän odotti ankaraa myrskyä, vaikka taivas ei sitä vielä ennustanut; mutta hänen erehtymätön ilmapuntarinsa ei voinut erehtyä; ilmavirrat liikkuvat niissä paikoissa, joissa ilmapuntari on korkealla, niitä kohti, missä se laskee; mitä lähempänä toisiaan nämä kohdat ovat, sitä nopeammin palautuu tasapaino ilmakerroksissa ja sitä suurempi on tuulen nopeus.
John jäi kannelle koko yöksi. Noin kello yhdentoista aikaan taivas alkoi tummeta etelässä. John komensi kaikki miehensä mastoihin korjaamaan pikkupurjeita; hän jätti vain keulapurjeen, emäpurjeen, latvapurjeen ja haruspurjeet. Puolenyön tienoilla tuuli yltyi. Se kävi pian melko navakaksi, niin että ilmahiukkaset kiitivät kymmenen metriä sekunnissa. Mastojen ryske, köysien kitinä, purjeiden natina, hytinseinien pauke kertoi matkustajille, mitä he eivät vielä tienneet. Paganel, Glenarvan, majuri ja Robert nousivat kannelle sekä uteliaisuudesta että ollakseen apuna. Taivaalla, joka äsken oli ollut sees ja tähtikirkas, vyöryi paksuja pilviä, ja niiden välissä oli leopardin turkin tapaan pilkullisia juovia.
— Myrsky? Glenarvan kysyi ykskantaan John Manglesilta.
— Ei vielä, mutta pian, kapteeni vastasi.
Samalla hän antoi käskyn reivata latvapurjetta. Matruusit kiipesivät ylös tuulen päältä ja saivat suurella vaivalla purjeen pintaa pienennetyksi kiinnittämällä sen reiviköysistä alaslaskettuun raakapuuhun. John Mangles halusi muuten pitää mahdollisimman paljon purjeita tukeakseen alusta ja lievittääkseen sen keinahtelua.
Näiden varotoimien jälkeen hän antoi Tom Austinille ja toiselle perämiehelle määräyksiä myrskyn puhkeamisen varalta, joka ei enää voinut viipyä kauan. Veneiden köysiä ja kaikkia surrausköysiä lujitettiin. Kanuunan tukipuita vahvistettiin. Vantit ja partuunit kiristettiin. Luukut tiivistettiin. Taistelua johtavana upseerina John ei poistunut kannelta, vaan yritti komentosillalta temmata myrskyiseltä taivaalta sen salaisuudet.
Nyt oli ilmapuntari laskenut seitsemäänsataanviiteen millimetriin, mikä on perin harvinaista, ja myrskylasi[4] osoitti myrskyä.
Kello oli yksi yöllä. Lady Helena ja neiti Grant, joita myrsky pahoin heitteli kajuutassaan, yrittivät tulla kannelle. Tuulen nopeus oli silloin kaksikymmentäviisi metriä sekunnissa. Se vinkui köysistössä huimasti. Nämä viulunkielten kaltaiset metallijänteet soivat kuin ne olisi kiristetty jollakin jättiläisjousella nopeasti värisemään; hihnapyörät kalskahtelivat vastakkain; purjeköydet kitisivät rosoisissa uurroksissaan kimeästi, purjeet paukahtelivat kuin kanuunanlaukaukset; aallot hyökkäsivät valtavan suurina päin alusta, joka kellui niiden vaahtoharjoilla kuin kuningaskalastaja.
Kun kapteeni John huomasi naismatkustajat, hän kiiruhti heidän luokseen ja pyysi heitä palaamaan kannen alle; laineita pärskyi jo yli laidan ja vesi saattoi minä hetkenä hyvänsä syöksähtää yli koko kannen. Luonnonvoimien jyminä oli niin kova, että lady Helenan oli vaikea kuulla kapteenin puhetta.
— Eihän ole mitään vaaraa? hän sai kuitenkin eräänä välihetkenä kysytyksi.
— Ei, mylady, John Mangles vastasi, — mutta te ette voi jäädä kannelle ettekä te, neiti Mary.
Lady Glenarvan ja neiti Grant eivät vastustaneet tätä pyynnön muodossa annettua käskyä, vaan palasivat alas juuri kun eräs perän yli syöksyvä aalto sai heidän hyttiensä ikkunat tärisemään. Samalla kävi myrsky kahta ankarammaksi; mastot taipuivat purjeiden painosta, ja alus tuntui nousevan irti aalloista.
— Nostakaa keulapurje! John Mangles huusi, — alas latvapurje ja haruspurjeet!
Matruusit riensivät paikoilleen; laskunuoria hellitettiin, nostonuoria kiristettiin, haruspurjeet vedettiin alas kohinalla, joka voitti myrskynkin mylvinän, ja Duncan, jonka piippu oksenteli sakean mustaa savua, pieksi epätasaisesti merta potkurinsa tuon tuostakin vedestä kohoavilla siivillä.
Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert katselivat kauhunsekaisella ihailulla tätä Duncanin taistelua merta vastaan; he pitelivät lujasti kiinni varppeiden vaarnoista, voimatta vaihtaa sanaakaan keskenään, ja tähystivät myrskylintujen pahaenteisiä parvia, joita lensi tällaisessa hirmumyrskyssä.
Äkkiä kuului huumaavaa sihinää yli myrskyn metelin. Höyry syöksyi ulos, ei varaventtiilistä, vaan kattilan läppien kautta; hätäpilli huusi kimeästi; alus kallistui pelottavasti, ja peräsimessä seisovan Wilsonin paiskasi odottamaton aalto nurin. Duncan kääntyi kyljittäin aaltoihin eikä enää totellut peräsintä.
— Mikä nyt on? John Mangles huusi ja riensi komentosillalle.
— Laiva kallistuu! Tom Austin vastasi.
— Onko peräsin rikki?
— Kone on hajonnut! kuului koneenkäyttäjän huuto.
John kiiruhti konehuoneeseen heittäytyen portaita alas. Se oli höyrystä sakeana; männät eivät liikkuneet sylintereissä eivätkä siis pyörittäneet akselia. Nähdessään kaikki ponnistukset turhiksi ja peläten pannujen räjähtävän koneenkäyttäjä riensi sulkemaan höyryn tuloputken ja päästämään höyryä ulos toista putkea myöten.
— Mitä tämä oikein merkitsee? kapteeni kysyi.
— Potkuri on rikki tai juuttunut kiinni, koneenkäyttäjä vastasi, — se ei toimi.
— Voiko sen saada taas liikkeelle?
— Mahdotonta.
Nyt ei ollut aikaa yrittää korjata tätä vauriota; tilanne oli auttamaton; potkuri ei toiminut, ja höyry, joka ei voinut liikuttaa mäntää, tunkeutui ulos läppien kautta. Johnin täytyi siis jälleen turvautua purjeisiin ja etsiä apua samalta tuulelta, joka oli hänen vaarallisin vihollisensa.
Hän nousi kannelle ja selitti tilanteen parilla sanalla lordi Glenarvanille; sitten hän vaati tätä muiden matkustajien kanssa menemään kajuuttaan. Glenarvan tahtoi jäädä kannelle.
— Ei, mylord, John Mangles vastasi päättävästi, — minun täytyy olla täällä yksin miehistöni kanssa. Menkää hyttiinne! Laiva voi kallistua entistä pahemmin ja laineet pyyhkäistä teidät armottomasti mereen.
— Mutta me voimme auttaa…
— Menkää, mylord, se on välttämätöntä! Eräissä oloissa minä olen täällä komentajana. Menkää, minä vaadin!
Kun John Mangles käytti tällaisia sanoja, täytyi aseman olla äärimmäisen vaarallinen. Glenarvan ymmärsi, että hänen oli annettava esimerkki kuuliaisuudesta. Hän poistui siis kannelta kolmen kumppaninsa seuraamana ja palasi naisten luo, jotka levottomina odottivat tämän luonnonvoimien kanssa käytävän kamppailun päättymistä.
— Tarmokas mies tuo kunnon John! Glenarvan sanoi päästyään laivan ruokasaliin.
— On, Paganel vastasi, — hän tuo mieleeni suuren Shakespearenne puosun, joka näytelmässä Myrsky huutaa kuninkaalle, kuljettaessaan häntä aluksessaan:
— Pois täältä! Hiljaa! Hyttiinne! Ellette voi käskeä luonnonvoimia vaikenemaan, niin olkaa itse vaiti! Pois tieltä, sanon minä teille!
Tällä välin ei John Mangles hukannut sekuntiakaan pelastaakseen laivan siitä vaarallisesta asemasta, johon se oli joutunut potkurinsa vioittumisen vuoksi. Hän päätti suunnata aluksensa tiukasti vastatuuleen, joutuakseen niin vähän kuin suinkin pois oikealta reitiltä. Purjeita oli siis pidettävä levitettyinä, mutta viistoon ahdettuina, niin että laivan toinen kylki oli tuulta vasten. Märssypurje nostettiin matalalle reivattuna, ja lisäksi oli auki jonkinlainen emäharuspurje; peräsimen kampi käännettiin tuulen alle.
Laiva, joka erinomaisesti sopi meripurjehdukseen, käyttäytyi kuin virma hevonen tuntiessaan kannukset ja käänsi kylkensä ahdistavia aaltoja vastaan. Kestäisivätkö näin pienennetyt purjeet? Ne olivat kyllä tukevimmasta Dundeenpalttinasta, mutta mikä kangas voisi kestää sellaista tuulta?
Tästä tiukasti päin tuulta kulkemisesta oli se etu, että laineet löivät laivan vahvimpiin osiin ja että voitiin pysytellä alkuperäisessä suunnassa. Mutta se ei ollut vaaratonta, sillä alus saattoi jäädä aaltojen välisiin valtaviin laaksoihin kykenemättä jälleen kohoamaan. John Manglesilla ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa; niinpä hän päätti pysyä tässä asennossa niin kauan kuin mastot ja purjeet kestivät. Miehistö pysytteli hänen näkyvissään valmiina menemään mihin milloinkin tarvittiin. John piteli kiinni touvista ja tarkasteli vimmastunutta merta.
Loppuyö kului tässä jännityksessä. Toivottiin myrskyn hellittävän päivän koittaessa. Turha toivo. Kello kahdeksan aikaan aamulla se päinvastoin kiihtyi; tuuli, jonka vauhti oli kolmekymmentäkaksi metriä sekunnissa, yltyi hirmumyrskyksi.
John ei puhunut mitään, mutta hän vapisi laivansa ja siinä olevien ihmisten puolesta. Duncan kallisteli hirvittävästi; se natisi liitoksissaan, ja joskus raakapuiden nokat pieksivät aaltojen harjaa. Kerran luultiin jo, ettei laiva enää nousisi. Kirveet kädessä aikoivat matruusit rientää hakkaamaan poikki isonmaston vantteja, kun purjeet riuhtautuivat irti kiinnikkeistään ja lensivät tiehensä kuin jättiläisalbatrossit.
Duncan nousi taas; mutta ilman tukea laineilla, ilman peränpidon mahdollisuutta se heittelehti niin hirvittävästi, että mastot uhkasivat katketa juurta myöten. Se ei voisi kauan kestää tällaista heilahtelua, sen kyljet antaisivat periksi, ja pian sen irtoavat laidat ja höltyneet liitokset jättäisivät laineille vapaan tien.
John Manglesilla oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: saada pystyyn myrskypurje ja paeta myötätuuleen. Se onnistui monen tunnin työn jälkeen, johon ainakin parikymmentä kertaa oli ryhdyttävä uudelleen, ennen kuin se saatiin tehdyksi. Vasta kello kolme iltapäivällä saatiin keulapurje vihdoin nostetuksi asianmukaiseen kuntoon.
Tämän kankaankappaleen varassa pakeni Duncan nyt tuulta huimaa vauhtia. Se kulki myrskyn työntämänä koillista kohti. Pääasia oli vain päästä eteenpäin mahdollisimman nopeaa vauhtia, sillä siitä riippui aluksen turvallisuus. Terävällä keulallaan rikkoen aaltoja, joita myrsky niin ikään kiidätti eteenpäin, se toisinaan sukelsi niihin kuin suuri valas ja antoi veden hulahtaa ylitseen perästä keulaan. Mutta välillä sen vauhti oli enää sama kuin laineiden, peräsin menetti merkityksensä, ja laiva oli joka hetki vaarassa kääntyä poikittain. Sattuipa niinkin, että myrsky lennätti laineita nopeammin kuin sitä; silloin syöksyi vesi perän yli ja ryöpsähti pitkin alusta perästä keulaan vastustamattomalla voimalla.
Tässä tuskallisessa tilassa, toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kului 15. päivä joulukuuta ja sitä seuraava yö. John Mangles ei poistunut paikaltaan hetkeksikään; hän ei huolinut mistään ravinnosta; ainoakaan ilme hänen värähtämättömissä kasvoissaan ei ilmaissut kalvavaa pelkoa, jota hän tunsi, ja hänen katseensa koetti vain itsepintaisesti tunkeutua pohjoiseen keräytyneen usvan läpi.
Hänellä oli tosiaan syytä pelätä pahinta. Suuntansa menettänyt Duncan syöksyi Australian rannikkoa kohti huimaa vauhtia, jota ei mikään voinut hillitä. John Mangles tunsi, tosin vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta ennustava sähkövaraus. Joka hetki alus saattoi kolahtaa karille, joka murskaisi sen tuhansiksi sirpaleiksi. Rannikko ei hänen laskelmansa mukaan voinut olla kahtakymmentä kilometriä kauempana suoraan tuulen alla. Näissä oloissa maa merkitsi samaa kuin haaksirikko, aluksen menetys. Sata kertaa parempi oli ääretön ulappa, jonka raivoa vastaan laiva sentään voi puolustautua, vaikkapa sitten täytyisikin antaa periksi. Mutta kun myrsky heittäisi sen maihin, se oli mennyttä kalua.
John Mangles meni tapaamaan lordi Glenarvania ja puhui hänen kanssaan kahden kesken; selitti hänelle aseman vaikeuden, avoimesti, niin kylmäverisesti kuin kaikkeen valmiin merimiehen on tapana, ja sanoi lopuksi, että hänen kenties oli pakko antaa Duncanin paiskautua maihin.
— Ihmisten pelastamiseksi, jos mahdollista, mylord.
— Tehkää niin, John, Glenarvan vastasi.
— Entä lady Helena ja neiti Grant?
— Minä en sano sitä heille ennen kuin viime hetkellä, kun ei enää ole mitään toivoa pysytellä merellä. Sanottehan minulle hetken?
— Sanon, mylord.
Glenarvan palasi naismatkustajien luo, jotka vaaran todellista suuruutta tietämättä kuitenkin tunsivat sen uhkaavan. He osoittivat suurta rohkeutta, ainakin yhtä suurta kuin heidän miehiset toverinsa. Tällä peräti sopimattomalla hetkellä Paganel selitti ilmavirtojen suunnan teoriaa; hän esitti häntä kuuntelevalle Robertille mielenkiintoisia eroavaisuuksia tornadojen, syklonien ja suorasuuntaisten myrskyjen välillä. Majuri puolestaan näytti odottavan loppua kuin sallimukseen uskova muhamettilainen.
Kello yhdentoista tienoilla tuntui hirmumyrsky hiukan hellittävän, kostea usva hälveni, ja kun hetken oli valoisampaa, John näki matalan juovan maata noin kymmenen kilometrin päässä tuulen alla. Laiva kiiti sitä kohti täyttä vauhtia. Valtavat aallot nousivat sitä vastaan murtuessaan huikeaan korkeuteen, jopa kuuteentoista metriin ja siitäkin yli. Siitä John päätteli, että ne osuivat siellä kovaan kamaraan, joka heitti ne takaisin niin korkealle.
— Siellä on hietasärkkiä, hän sanoi Austinille.
— Sitä mieltä minäkin olen, tämä vastasi.
— Me olemme Jumalan kädessä, John jatkoi. — Ellei siellä ole Duncanille salmea ja ellei Hän itse johda meitä sinne, niin me olemme hukassa.
— Tällä hetkellä on vuoksen aika, kapteeni; ehkäpä päästään särkkien yli.
— Mutta katsokaa toki, Austin, noiden hyrskyjen raivoa. Mikä alus voi niitä kestää? Rukoilkaamme Jumalan apua, ystäväni!
Myrskypurje kiidätti Duncania yhä rantaa kohti hirvittävää vauhtia. Pian se oli parin kilometrin päässä särkästä. Huurut estivät maata hetkeksikään näkymästä. Kuitenkin John luuli tuon vaahtovallin takana huomanneensa tyynemmän pinnan. Siellä olisi Duncan ollut joltisessakin turvassa. Mutta kuinka päästä sinne?
John käski matkustajain nousta kannelle; hän ei tahtonut, että he haaksirikon sattuessa olisivat kajuuttaan suljettuina.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat pelottavaa merta. Mary Grant kalpeni.
— John, Glenarvan sanoi hiljaa kapteenille, — minä koetan pelastaa vaimoni tai kuolen hänen kanssaan. Pidä sinä huolta neiti Grantista.
— Kyllä, mylord, John Mangles vastasi, nostaen lordin käden kosteille silmilleen.
Duncan oli enää vain muutaman sadan metrin päässä särkästä. Kun oli nousuveden aika, olisi emäpuun alla epäilemättä ollut riittävästi vettä, jotta alus olisi päässyt kulkemaan tämän vaarallisen matalikon yli. Mutta jättiläislaineet, jotka vuoron perään nostivat ja laskivat alusta, saisivat sen ehdottomasti tarttumaan pohjaan. Oliko siis mitään keinoa lauhduttaa laineiden liikettä, helpottaa nestehiukkasten liukumista, sanalla sanoen tyynnyttää myllertävää merta?
John Manglesin mieleen välähti viimeinen keino.
— Öljyä! hän huudahti. — Pojat, laskekaa öljyä, laskekaa öljyä!
Nämä sanat käsitti heti koko miehistö. Oli yritettävä keinoa, joka joskus onnistuu; aaltojen raivoa voi tyynnyttää öljypeitteellä, joka jää pinnalle, lieventää vesihiukkasten törmäystä toisiaan vastaan ja tekee ne niljakkaiksi. Sen teho tuntuu heti, mutta menee äkkiä ohi. Tuskin alus on kulkenut tämän keinotekoisen peitteen yli, kun meren raivo käy kaksinkertaiseksi, ja onneton se, joka uskaltaa lähteä öljyä heittäneen aluksen perään.[5]
Hylkeenöljyä sisältävät tynnyrit vipusi miehistö, jonka voiman vaara teki moninkertaiseksi, nopeasti laivan keulaan. Siellä iskettiin kannet kirveillä puhki, ja tynnyrit ripustettiin keulan kahden puolen.
— Pitäkää varanne! John Mangles huusi otollista hetkeä vaanien.
Puolessa minuutissa oli alus hurjasti tyrskyvän ylityspaikan äärellä.
Ratkaiseva hetki oli tullut.
— Jumalan nimeen, kaatakaa! kapteeni komensi.
Tynnyrit heilautettiin nurin, ja niistä valahti alas valtava määrä öljyä. Kohta kuoppaisen meren pinta tasoittui. Duncan lensi tyyntyneen veden yli ja oli pian verrattain rauhallisessa suvannossa vaarallisten särkkien takana, samalla kun valtameri ikeensä heittäen kohosi niiden takana sanomattomaan raivoon.