KAP BERNOUILLI.
John Manglesin ensimmäisenä huolena oli laivansa ankkuroiminen kahdella ankkurilla. Veden syvyys oli yhdeksän metriä. Pohja oli hyvä, kovaa soraa, johon voi tarttua lujasti kiinni, niin ettei ollut pelkoa irtautumisesta tai ajautumisesta matalikolle. Näin monen vaarallisen tunnin jälkeen oli Duncan nyt jonkinlaisessa lahdelmassa, jota korkea, kaareva niemi suojasi ulapan tuulia vastaan.
Lordi Glenarvan oli puristanut nuoren kapteenin kättä.
— Kiitos, John!
Ja John tunsi saaneensa runsaan palkinnon näillä kahdella sanalla.
Glenarvan piti pelkonsa omana tietonaan eikä lady Helena, enempää kuin
Mary Grant tai Robertkaan aavistaneet sen vaaran suuruutta, josta he
juuri olivat pelastuneet.
Yksi tärkeä seikka oli saatava selville. Mille kohdalle rannikkoa tämä kauhea myrsky oli Duncanin heittänyt? Missä se jälleen kohtaisi määrätyn leveysasteensa? Kuinka kaukana lounaassa oli Kap Bernouilli? Nämä olivat ensimmäiset John Manglesille tehdyt kysymykset. Hän ryhtyi heti havaintojen tekoon ja merkitsi ne merikortille.
Duncan ei ollut paljon poikennut suunnastaan; tuskin kahta astetta. Sen asema oli 136° 12' pituutta ja 35° 07' leveyttä, Kap Catastrophen kohdalla, joka on erään Etelä-Australian niemen kärjessä noin viidensadan kilometrin päässä Kap Bernouillista.
Kap Castastrophe, pahaenteisen niminen Onnettomuuden niemi, on vastapäätä Kap Bordaa, jonka muodostaa eräs Kengurusaaren ulkonema. Näiden kahden kärjen välillä aukeaa Investigatorin salmi, joka johtaa kahteen jokseenkin syvään poukamaan, Spencerin lahteen pohjoisessa ja Saint Vincentin lahteen etelässä. Jälkimmäisen itärannikolle on kaivettu Etelä-Australiaksi nimitetyn maakunnan pääkaupungin Adelaiden satama. Tässä kaupungissa, joka perustettiin 1836, on neljäkymmentätuhatta asukasta, ja sillä on jokseenkin runsaat luonnonvarat. Mutta kaupunki harrastaa enemmän hedelmällisen maan viljelemistä ja rusinoiden, appelsiinien ja kaikenlaisten maantuotteiden vientiä kuin suuria teollisuusyrityksiä. Sen väestössä on enemmän maanviljelijöitä kuin insinöörejä, eikä yleensä kauppaa tai teollisuutta sanottavasti ole.
Saattoiko Duncanin vaurioita korjata omin päin? Siihen kysymykseen oli saatava vastaus. John Mangles tahtoi tietää, kuinka asian laita oli. Hän pani miehiä sukeltamaan laivan peräpuolelle; he ilmoittivat, että yksi potkurin siivistä oli rikkoutunut ja kääntynyt perävannasta kohti: sen vuoksi ei potkuri voinut pyöriä. Se oli vakava vaurio, jopa niin vakava, että sen korjaaminen vaati sellaisia apuneuvoja, joita ei Adelaidessa ollut saatavana.
Pitkään harkittuaan Glenarvan ja kapteeni tekivät seuraavan päätöksen: Duncan kulkisi purjeiden avulla pitkin Australian rannikkoa etsien Britannian jälkiä; pysähdyttäisiin Kap Bernouillin luona, missä tehtäisiin viimeiset tiedustelut, ja laiva jatkaisi matkaansa etelään Melbourneen saakka, missä sen vauriot voitaisiin helposti korjauttaa. Kun potkuri olisi saatu kuntoon, Duncan lähtisi tarpeen vaatiessa risteilemään itärannikolle päättääkseen etsiskelyjensä sarjan.
Tämä suunnitelma hyväksyttiin. John Mangles päätti käyttää hyväkseen ensimmäistä tuulta lähteäkseen liikkeelle. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Iltaan mennessä oli hirmumyrsky kokonaan tauonnut. Sitä seurasi siedettävä lounaistuuli. Ryhdyttiin panemaan purjeita kuntoon. Rikkoutuneiden tilalle kiinnitettiin uudet. Kello neljä aamulla alkoivat matruusit vääntää varppikelaa. Pian olivat ankkurit irti ja ylhäällä, ja keula-, latva-, prammi-, harus-, emä- ja kahvelipurje pystyssä lähti Duncan oikea kylki mahdollisimman paljon tuuleen suunnattuna pitkin Australian rannikkoa.
Kaksi tuntia myöhemmin se oli kadottanut Kap Catastrophen näkyvistään ja saapunut Investigatorin salmen kohdalle. Illalla kierrettiin Kap Borda ja kuljettiin pitkin Kengurusaaren rantaa muutaman sadan metrin päässä. Se on suurin Australian pikkusaarista; sitä käytetään vankisiirtolasta karanneiden turvapaikkana. Näköala sinne oli ihana. Rannoille kasaantuneet kalliot olivat valtavien ruohokenttien peitossa. Samoin kuin saaren löytövuotena 1802 nähtiin nytkin epälukuisia kenguruparvia vilahtelevan metsissä ja aukeilla. Seuraavana päivänä kulki Duncan aivan läheltä rantaa ja lähetti venekuntia maihin tutkimaan rannikon särkkiä. Oltiin näet 36. leveysasteella; siitä 28. asteelle saakka ei Glenarvan tahtonut jättää ainoatakaan kohtaa tutkimatta.
Joulukuun 18. päivänä laiva, joka kuin kilpa-alus kiiti hankatuulessa kaikki purjeet levällään, sivuutti Encounterin poukaman rannikon. Tänne juuri saapui tutkimusretkeilijä Sturt vuonna 1828 löydettyään Murrayn, Etelä-Australian suurimman joen. Täällä ei enää ollut Kenguru-saaren vihantia rantoja, vaan hedelmättömiä louhikkoja, jotka tavan takaa katkaisivat matalan ja mutkittelevan rantaviivan yksitoikkoisuuden, siellä täällä näkyi joku harmaa rantakallio tai esiinpistävä hietaniemi; sanalla sanoen kaikkialla vallitsi napamaan kalseus.
Tällä taipaleella olivat soutuveneet raskaassa työssä. Mutta merimiehet eivät valittaneet. Melkein aina olivat Glenarvan, hänen erottamaton kumppaninsa Paganel ja pikku Robert mukana. He tahtoivat omin silmin etsiä Britannian jälkiä. Mutta tunnollisesta etsinnästä huolimatta ei tavattu merkkiäkään haaksirikosta. Australian rannat olivat tässä suhteessa yhtä mykkiä kuin Patagonian. Mutta eihän toivoa saanut heittää ennen kuin oli käyty asiakirjan tarkoin määrittelemällä paikalla. Tässä noudatettiin vain ylenmääräistä varovaisuutta, jotta ei mitään jätettäisi sattuman varaan. Yöksi Duncan asetti purjeensa pakkiin pysytelläkseen mahdollisuuksien mukaan samalla paikalla, ja päivällä tutkittiin rannikkoa huolellisesti.
Näin saavuttiin 20. päivänä joulukuuta Kap Bernouillin edustalle, johon Lacepede-lahti päättyy, vähäisintäkään hylyn kappaletta löytämättä. Mutta tämä epäonnistuminen ei todistanut mitään Britannian kapteenin asiassa. Niinä kahtena vuonna, jotka olivat kuluneet haaksirikosta, oli meri saattanut hajottaa ja hävittää fregatin pirstaleet tai peittää ne näkyvistä. Tai alkuasukkaat, jotka haistavat haaksirikot kuten korpit raadot, olivat vieneet niiden pienimmätkin rippeet. Ja Harry Grant molempien kumppaniensa kanssa oli aalloista maihin pelastuessaan joutunut vangiksi ja tietenkin viety rannikolta sisämaahan.
Silloin Jacques Paganel lausui taas yhden nerokkaita huomioitaan. Niin kauan kuin oli puhe Argentiinasta, saattoi maantieteilijä hyvällä syyllä väittää asiakirjan numeroiden tarkoittavan, ei haaksirikon, vaan vankinaolon paikkaa. Pampan suuret joet oli todella kuin luotu kuljettamaan mereen kallisarvoisen asiakirjan. Täällä sen sijaan, tässä osassa Australiaa, virtaa 37. leveysasteen poikki kovin vähän jokia; lisäksi Colorado- ja Negro-virta laskevat mereen asumattomien ja asuttaviksi kelpaamattomien ranta-alueiden kohdalla, kun taas Australian päävirrat Murray, Yarra, Torrens, Darling joko yhtyvät toisiinsa tai laskevat mereen suistoissa, joihin usein poiketaan, onpa niihin muodostunut monien laivojen käyttämiä satamia. Ei siis ollut juuri luultavaa, että hauras pullo olisi päässyt kulkemaan näitä vilkasliikkeisiä vesiä myöten Intian mereen.
Tämä huomautus oli vähänkin asiaa harkitessa myönnettävä oikeaksi. Paganelin Patagoniassa ja Argentiinan maakunnissa pätevä olettamus olisi siis ollut järjenvastainen Australiassa. Paganel myönsi sen keskustelussa, jonka majuri MacNabbs aloitti tästä asiasta. Oli selvää, että asiakirjassa mainittu aste koski vain haaksirikon paikkaa, että siis pullo oli heitetty mereen sillä kohtaa, missä Britannia oli Australian länsirannikolla murskautunut.
Mutta, kuten Glenarvan sattuvasti huomautti, tämä tulkinta ei kumonnut sitä olettamusta, että kapteeni Grant oli vankina. Hän päinvastoin viittasi siihen asiakirjassa näillä sanoilla, jotka tuli ottaa huomioon: missä he joutuvat julmien alkuasukkaiden vangiksi. Mutta niin ollen ei enää ollut suurempaa syytä etsiä vangiksi joutuneita 37. asteelta kuin miltä muulta tahansa.
Pitkän keskustelun jälkeen ratkaistiin tämä kysymys lopullisesti näin, ja siitä oli seurauksena: ellei Britannian jälkiä tavattaisi Kap Bernouillin luota, ei lordi Glenarvanilla ollut muuta tehtävää kuin palata Eurooppaan. Hänen etsiskelynsä olivat olleet tuloksettomia, mutta hän oli täyttänyt velvollisuutensa uljaasti ja tunnollisesti.
Se ei voinut olla suuresti masentamatta laivan matkustajien mieltä ja saamatta Mary ja Robert Grantia epätoivoisiksi. Noustessaan maihin lordi ja lady Glenarvanin, John Manglesin, MacNabbsin ja Paganelin kanssa kapteenin molemmat lapset tunsivat, että heidän isänsä kohtalo nyt ratkaistaisiin lopullisesti. Lopullisesti, se täytyi sanoa, sillä eräässä edellisessä keskustelussa oli Paganel selvästi osoittanut, että haaksirikkoiset olisivat jo aikoja sitten päässeet palaamaan isänmaahansa, jos heidän aluksensa olisi murskautunut itärannikon kareihin.
— Toivoa! Toivoa! Ei milloinkaan saa luopua toivosta! lady Helena toisteli nuorelle neidolle istuessaan hänen rinnallaan veneessä, joka vei heitä maihin. — Ei Herra meitä hylkää.
— Niin, neiti Mary, kapteeni John sanoi, — kun ihmisiltä loppuvat keinot, tulee taivas avuksi ja raivaa jonkun odottamattoman sattuman kautta heille uusia teitä.
— Jumala kuulkoon sananne, herra John! Mary Grant vastasi.
Ranta oli enää vain kahdensadan metrin päässä; noin kolmen kilometrin pituinen niemeke päättyi loivaan kärkeen. Vene laski maihin pieneen luonnonvalkamaan muodostumassa olevien koralliriuttojen välissä, joista aikaa myöten tulisi karivyöhyke Australian eteläisen osan ympärille.
Jo tällaisinakin ne saattoivat hyvin tuhota laivan rungon, ja Britannia oli kyllä voinut tuhoutua niihin miehineen päivineen.
Duncanin matkustajat nousivat hankaluuksitta maihin täysin autiolle rannalle. Erilaisista kerrostumista syntyneet rantakalliot olivat noin kahdenkymmenen, jopa kahdenkymmenenviiden metrin korkuisia. Tämän luonnonvallin yli olisi ollut vaikea nousta ilman tikkaita ja koukkuja. Onneksi John Mangles keksi vajaata kilometriä etelämpänä varsin sopivan solan, joka oli syntynyt vuorenseinämän luhistuessa. Epäilemättä meri oli ankarien päiväntasaajamyrskyjen aikana piessyt tätä murenevaa karstakivimuuria ja saanut siten raskaan yläosan sortumaan.
Glenarvan kumppaneineen tunkeutui solaan ja nousi jokseenkin jyrkkää rinnettä pitkin kalliojonon harjalle. Notkean kissanpoikasen tavoin Robert kapusi ylös melkein äkkijyrkkää seinämää ja saapui ensimmäisenä harjun laelle Paganelin mielihaikeaksi, häntä kun nöyryytti se, että kaksitoistavuotiaan pienet sääret voittivat hänen nelikymmenvuotiaat pitkät koipensa. Sen sijaan hän jätti kauas taakseen maltillisen majurin, joka ei siitä muuten mitään piitannut.
Pian kaikki olivat jälleen yhdessä ja tarkastelivat silmiensä eteen leviävää lakeutta. Se oli laaja, viidakkoa ja pensaikkoa kasvava, viljelemätön maa, hedelmätön seutu, jota Glenarvan vertasi Skotlannin alangon kangasmaihin ja Paganel Bretagnen hedelmättömiin nummiin. Mutta vaikka tämä seutu näytti olevan asumaton pitkin rannikkoa, osoittivat kuitenkin kauempana ihmisen läsnäoloa — ei villin, vaan pysyväisen ahertajan — muutamat kelvollisen näköiset rakennukset.
— Mylly! Robert huudahti.
Noin viiden kilometrin päässä pyörivät tosiaankin tuulimyllyn siivet.
— Onhan se totisesti mylly, Paganel vahvisti käännettyään kaukoputkensa kyseistä näkyä kohti. — Siinä on vaatimaton, mutta hyödyllinen muistomerkki, jonka näkeminen ihastuttaa silmääni.
— Se on melkein kuin kellotapuli, lady Helena sanoi.
— Tosiaan, rouva, ja niillä on vielä sekin yhtäläisyys, että toinen jauhaa ruumiin, toinen sielun ravintoa.
— Mennäänpä tuonne myllylle! Glenarvan ratkaisi.
Lähdettiin matkaan. Puoli tuntia käveltyään he näkivät maaperän olevan ihmiskäden muokkaamaa, toisen näköistä. Oli äkkiä siirrytty hedelmättömästä erämaasta viljeltyyn seutuun. Viidakoiden ja villien pensaiden asemesta ympäröi vihanta pensasaita vastakynnettyä peltomaata; muutamia härkiä ja puoli tusinaa vuohia oli laitumella niityillä, joita ympäröivät suuret Kengurusaaren laajoista taimitarhoista tuodut akaasiat. Vähitellen näkyi parin hehtaarin verran kylvettyjä viljapeltoja täynnä kullankeltaisia tähkäpäitä, suurten mehiläispesien muotoisia heinärukoja, vasta-aidattuja hedelmäistutuksia, kaunis Horatiukselle arvollinen puutarha, jossa huvi ja hyöty yhdistyivät, sitten käytännöllisesti järjestettyjä uiko- ja talousrakennuksia ja vihdoin yksinkertainen, mutta hauska asuinrakennus, jonka ylle suippohuippuinen mylly heitteli suurten siipiensä liikkuvaa varjoa.
Nyt tuli päärakennuksesta ulos noin viisikymmenvuotias miellyttävän näköinen mies, samalla kun neljä suurta koiraa haukkuen ilmoitti vieraiden tulosta. Viisi komeaa ja reipasta poikaa, kaikki hänen omiaan, seurasi häntä ja lisäksi heidän äitinsä, kookas ja roteva nainen. Siitä ei voinut erehtyä: tämä mies, uljaan perheensä ympäröimänä vielä uusien rakennusten keskellä, tässä melkein koskemattomassa maassa, oli täysin tyypillinen irlantilainen siirtolainen, joka väsyneenä kotoisten olojen kurjuuteen oli lähtenyt etsimään onnea ja omaisuutta merten takaa.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa eivät vielä olleet esitelleet itseään, he eivät olleet ehtineet vielä mainita nimiään tai arvojaan, kun heitä jo tervehdittiin seuraavin sydämellisin sanoin:
— Vieraat, olkaa tervetulleet Paddy O'Mooren taloon.
— Oletteko irlantilainen? Glenarvan kysyi tarttuen siirtolaisen hänelle ojentamaan käteen.
— Niin olen ollut, Paddy O'Moore vastasi. — Nyt olen australialainen. Astukaa sisään, keitä lienettekin, hyvät herrasväet, ja olkaa kuin kotonanne!
Näin herttaista kutsua täytyi noudattaa kursailematta. Lady Helena ja Mary Grant astuivat sisälle rouva O'Mooren saattamina, sillä välin kun uudisasukkaan pojat ottivat vastaan vieraiden aseet.
Laaja, raikas ja valoisa pirtti, täytti vahvoista, päällekkäin ladotuista tammilankuista rakennetun talon alemman kerroksen. Kirkkaanvärisiksi maalattuihin seiniin kiinnitetyt puupenkit, kymmenkunta rahia, kaksi tammiarkkua, jotka sisälsivät valkoisia porsliiniastioita ja kiiltäviä tinakannuja, leveä ja pitkä pöytä, jonka ääreen mahtui mukavasti kaksikymmentä henkeä olivat tämän tukevan talon ja sen rotevien asukkaiden arvoisena kalustona.
Päivällisateria oli katettu. Liemikulho höyrysi paahtopaistin ja lampaanreiden välissä, ympärillä suuria lautasia oliiveja, rusinoita ja appelsiineja; siinä oli kaikkea, mitä tarvittiin, vieläpä ylellisesti. Isäntä ja emäntä olivat niin vieraanvaraisen näköisiä, houkutteleva pöytä oli niin laaja ja niin runsaaksi katettuna, että olisi ollut sopimatonta olla istumatta sen ääreen. Maatilan palvelijat, joita pidettiin isäntäväen vertaisina, olivat tulleet ottamaan osaa heidän ateriaansa. Paddy O'Moore viittasi kädellään vieraille varattuun paikkaan.
— Minä odotin teitä, hän sanoi yksinkertaisesti lordi Glenarvanille.
— Tekö? tämä vastasi kummastuneena.
— Minä odotan aina niitä, jotka tulevat, irlantilainen vastasi.
Sitten hän luki vakavalla äänellä rukouksen perheensä ja palvelijoidensa kuunnellessa kunnioittavasti seisaallaan. Lady Helena tunsi liikuttuvansa tällaisesta tapojen koruttomuudesta, ja hänen puolisonsa katse osoitti hänen samoin ihailevan sitä.
Siitä tuli juhla-ateria. Kaikki ottivat osaa keskusteluun. Skotlantilaiset ja irlantilaiset ovat kuin samaa kansaa. Muutaman metrin levyinen Tweed-joki kaivaa Skotlannin ja Englannin välille syvemmän kuilun kuin Irlannin kanaalin toista sataa kilometriä, jotka erottavat vanhan Kaledonian Vihreästä Saaresta. Paddy O'Moore kertoi tarinansa. Se oli sama kuin kaikkien siirtolaisten, jotka kurjuus karkottaa kotimaastaan. Moni lähtee etsimään omaisuutta kaukaa, mutta ei löydä sieltä kuin vastoinkäymistä ja onnettomuutta. He syyttävät onnea, unohtaen syyttää omaa tyhmyyttään, laiskuuttaan ja paheitaan. Jos on kohtuullinen ja rohkea, säästäväinen ja kunnollinen, silloin kyllä menestyy.
Sellainen oli ollut ja sellainen oli vieläkin Paddy 0'Moore. Hän jätti Dundalkin, jossa hän oli kuolla nälkään, vei perheensä Australian rannikolle, nousi maihin Adelaidessa, halveksi kullankaivajan työtä antautuen maanviljelijän vähemmän houkutteleviin vaivoihin, ja kahta kuukautta myöhemmin hän aloitti menestyvän viljelyksensä.
Koko Etelä-Australian alue on jaettu noin kolmekymmentä hehtaaria käsittäviin palstoihin. Hallitus antaa näitä siirtolaisille, ja kustakin palstasta voi ahkera maanviljelijä saada elantonsa, vieläpä säästää noin kahdeksankymmentä puntaa vuodessa.
Paddy 0'Möore tiesi sen. Hänen maanviljelystaitonsa oli hänelle hyvänä apuna. Hän eli, säästi ja hankki uusia palstoja ensimmäisen voitolla. Hänen perheensä menestyi, hänen taloutensa samoin. Irlantilaisesta mökkiläisestä tuli tilanomistaja, ja vaikka hänen viljelyksensä eivät vielä olleet kahta vuotta vanhat, hän omisti jo yli kaksisataa hehtaaria työnsä hedelmöittämää maata ja viisisataa päätä karjaa. Hän oli oma herransa oltuaan eurooppalaisten orja ja niin riippumaton kuin voidaan olla vain maailman vapaimmassa maassa.
Tähän irlantilaisen siirtolaisen kertomukseen vastasivat hänen vieraansa vilpittömästi ja lämpimästi onnittelemalla. Oman tarinansa päätettyään, Paddy O'Moore epäilemättä odotti luottamusta luottamuksesta, sitä kuitenkaan sanoin vaatimatta. Hän oli niitä hienotunteisia ihmisiä, jotka sanovat: tällainen minä olen, mutta en kysy, keitä te olette. Glenarvanin mieli teki heti puhua Duncanista, sen olosta Kap Bernouillin luona, ja niistä etsiskelyistä, joita hän jatkoi väsymättömän itsepintaisesti. Mutta miehenä, joka menee suoraan pääasiaan, hän ensin kyseli Paddy 0'Moorelta tietoja Britannian haaksirikosta.
Irlantilaisen vastaus ei ollut suotuisa. Hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan tästä laivasta. Kahteen vuoteen tällä rannikolla ei ollut yksikään laiva haaksirikkoutunut, ei niemen kummallakaan puolella. Mutta tuo onnettomuus kuului sattuneen vain kaksi vuotta sitten. Niinpä hän saattoi täysin varmasti vakuuttaa, että haaksirikkoutuneet eivät olleet joutuneet maihin tässä osassa länsirannikkoa.
— Nyt, mylord, hän lisäsi, — sallinette minun kysyä, minkä vuoksi te kysytte tätä minulta?
Silloin Glenarvan kertoi siirtolaiselle asiakirjojen löytymisestä, Duncanin matkasta ja heidän yrityksistään löytää kapteeni Grantin jäljet; hän ei salannut, että hänen hartain toivonsa raukeni irlantilaisen varmoista vakuutuksista ja ettei hän enää uskonut milloinkaan löytävänsä Britannian haaksirikkoisia.
Näiden sanojen täytyi tehdä masentava vaikutus Glenarvanin kuulijoihin. Robert ja Mary olivat paikalla, ja heidän silmänsä kyyneltyivät. Paganel ei keksinyt ainoatakaan lohdutuksen ja toivon sanaa. John Mangles kärsi surusta, jota hän ei voinut lieventää. Toivottomuus valtasi kaikkien näiden jalomielisten ihmisten mielen, jotka Duncan oli turhaan tuonut näille kaukaisille rannoille, kun huoneessa lausuttiin nämä sanat:
— Mylord, kiittäkää ja ylistäkää Jumalaa. Jos kapteeni Grant on elossa, niin hän elää Australiassa.