AYRTON.
Hämmästys, jonka nämä sanat synnyttivät, oli sanoin kuvaamaton. Glenarvan oli ponnahtanut pystyyn ja huudahti työntäen istuimen taaksepäin:
— Kuka sanoo niin?
— Minä, vastasi eräs Paddy O'Mooren palvelijoista, joka istui pöydän päässä.
— Sinäkö, Ayrton! siirtolainen lausui yhtä hämmästyneenä kuin
Glenarvan.
— Minä, Ayrton vastasi liikuttuneella, mutta varmalla äänellä, — minä, skotlantilainen kuten tekin, mylord, minä, yksi Britannian haaksirikkoisista!
Tämä selitys teki mitä valtavimman vaikutuksen. Mary Grant, liikutuksesta pyörryksissä, onnesta puolikuolleena, syleili lady Helenaa. John Mangles, Robert, Paganel nousivat paikoiltaan ja riensivät Paddy Ö'Mooren Ayrtoniksi nimittämän miehen luo.
Tämä oli neljänkymmenenviiden ikäinen karkeapiirteinen mies, hänen kiiluva katseensa peittyi matalalla olevien kulmakarvojen kaaren alle. Muuten hän näytti ruumiinsa laihuudesta huolimatta olevan tavattoman voimakas. Hän oli pelkkiä luita ja jänteitä eikä, käyttääksemme erästä skotlantilaista sananpartta, tuhlannut aikaansa tehdäkseen lihansa ihraiseksi. Hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hyväryhtinen, kasvoilla älyn ja tarmon ilme, joka piirteiden kovuudesta huolimatta teki edullisen vaikutuksen. Myötätuntoa, jota hän herätti, lisäsivät vielä äskettäin kärsityn puutteen jäljet, jotka olivat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Selvästi näki, että hän oli paljon kärsinyt, vaikka hän näyttikin pystyvän kestämään yhtä ja toista, uhmaamaan kärsimyksiä ja voittamaan ne.
Glenarvan ja hänen ystävänsä tajusivat sen ensi silmäykseltä.
Ayrtonin persoonallisuus tehosi heti alusta. Glenarvan tulkitsi kaikkien toiveita tekemällä hänelle lukuisia kysymyksiä, joihin Ayrton vastasi. Glenarvanin ja Ayrtonin tapaaminen oli ilmeisesti herättänyt kummassakin molemminpuolista liikutusta.
Niinpä Glenarvanin ensimmäiset kysymykset tulivat hajanaisina melkein kuin vaistomaisesti.
— Oletteko te Britannian haaksirikkoisia? hän kysyi.
— Olen, mylord, kapteeni Grantin toinen perämies, Ayrton vastasi.
— Pelastunutko hänen kanssaan haaksirikon jälkeen?
— En, mylord, en. Sinä hirveänä hetkenä jouduin erilleen muista, vesi pyyhkäisi minut laivan kannelta ja heitti minut lopulta rannikolle.
— Te ette ole siis toinen niistä kahdesta matruusista, jotka asiakirja mainitsee?
— En. Minä en tiennyt tämän asiakirjan olemassolosta. Kapteeni on heittänyt sen mereen, kun minä jo olin poissa laivasta.
— Mutta kapteeni? Kapteeni?
— Minä luulin hänen hukkuneen, hävinneen, hautautuneen Britannian koko miehistön mukana. Minä uskoin olevani ainoa eloonjäänyt.
— Mutta tehän sanoitte, että kapteeni Grant on elossa!
— En. Minä sanoin: jos kapteeni on elossa…
— Te lisäsitte: hän elää Australiassa!…
— Muualla hän ei todellakaan voi olla.
— Ettekö siis tiedä, missä hän on?
— En, mylord, minä toistan vielä kerran, että luulin hänen hukkuneen aaltoihin tai murskautuneen kallioihin. Vasta teiltä kuulen, että hän ehkä on vielä elossa.
— Mutta mitä te sitten tiedätte? Glenarvan kysyi.
— Vain tämän. Jos kapteeni Grant on elossa, hän on Australiassa.
— Missä sitten haaksirikko tapahtui? kysyi nyt majuri MacNabbs.
Se oli ensimmäinen kysymys, joka olisi pitänyt tehdä, mutta tämän tapaamisen hämmentämänä ei Glenarvan, joka ennen kaikkea tahtoi tietää, missä kapteeni Grant oli, huomannut kysyä paikkaa, missä Britannia oli tuhoutunut. Tästä alkaen sai keskustelu, joka ensin oli ollut häilyvää, sekavaa, hyppelevää ja vain hipaisi asioita niihin syventymättä ja sekoitti tapahtumat, järkevämmän suunnan, ja pian tämän hämärän tarinan yksityiskohdat olivat täsmällisinä ja tarkkoina kuulijoiden mielessä.
MacNabbsin tekemään kysymykseen Ayrton vastasi näin:
— Kun jouduin veteen, olin keulassa vetämässä alas keulapurjetta, ja Britannia kiiti Australian rannikkoa kohti. Se ei ollut siitä kolmensadan metrin päässä. Haaksirikko tapahtui siis juuri sillä paikalla.
— 37. leveysasteella? John Mangles kysyi.
— 37. leveysasteella, Ayrton vastasi.
— Länsirannikolla?
— Ei, vaan itärannikolla, perämies vastasi vilkkaasti.
— Milloin?
— Illalla 27. päivänä kesäkuuta 1862.
— Niin, juuri niin! Glenarvan huudahti.
— Te näette siis, mylord, Ayrton lisäsi, — että minun sopi sanoa, että jos kapteeni Grant vielä elää, niin häntä on etsittävä Australian mantereelta eikä muualta.
— Ja me etsimme häntä, ja me löydämme hänet ja me pelastamme hänet, ystäväni! Paganel huudahti. — Ah, kallisarvoinen asiakirja! hän lisäsi riemuissaan kuin lapsi, — täytyy sanoa, että sinä olet joutunut teräväsilmäisten miesten käsiin!
Mutta kukaan ei varmaankaan kuullut Paganelin mairittelevia sanoja. Glenarvan ja lady Helena, Mary ja Robert Grant tunkeilivat Ayrtonin ympärillä. He puristivat hänen käsiään. Tuntui kuin tämän miehen läsnäolo olisi ollut varma tae Harry Grantin pelastumisesta. Kun matruusi oli pelastunut haaksirikon vaaroista, miksei kapteeni olisi voinut selvitä hengissä tästä tapaturmasta? Ayrton toisteli mielellään, että kapteeni Grant varmaankin oli hengissä niin kuin hänkin. Missä, sitä hän ei osannut sanoa, mutta varmaan tällä mantereella. Hän vastasi huomattavan älykkäästi ja täsmällisesti tuhansiin kysymyksiin, joilla häntä ahdistettiin. Hänen puhuessaan piti neiti Mary kiinni hänen toisesta kädestään. Sehän oli hänen isänsä toveri, tämä matruusi, yksi Britannian merimiehiä! Hän oli elänyt Harry Grantin parissa, kulkenut hänen kanssaan halki merien, uhmannut samoja vaaroja! Mary ei voinut irrottaa katsettaan näistä karheista kasvoista ja itki onnesta.
Tähän saakka ei kenenkään mieleen ollut tullut epäillä perämiehen sanojen todenperäisyyttä ja sitä, että hän todella oli ilmoittamansa henkilö. Ainoastaan majuri ja ehkä John Mangles, jotka eivät olleet niin herkkäuskoisia, ajattelivat voisiko Ayrtonin sanoihin ehdottomasti luottaa. Hänen odottamaton tapaamisensa saattoi herättää epäilyksiä. Tosin Ayrton oli maininnut yhteensopivia asioita ja aikamääriä ja paikalleen osuvia yksityiskohtia. Mutta yksityiskohdat, olkoot kuinka täsmällisiä tahansa, eivät vielä anna varmuutta, ja yleensä on huomattu, että valhe perustuu yksityiskohtien tarkkuuteen. MacNabbs ei siis vielä määritellyt mielipidettään eikä sanonut sitä.
John Manglesin epäilykset taas eivät kauan kestäneet matruusin sanoja vastaan, ja kuultuaan hänen puhuvan nuorelle neidolle tämän isästä, hän piti miestä tosiaan kapteeni Grantin perämiehenä. Ayrton tunsi hyvin Maryn ja Robertin. Hän oli nähnyt heidät Glasgowissa ennen Britannian lähtöä. Hän muisti heidän olleen läsnä kapteenin ystäville laivalla annetuilla jäähyväisaamiaisilla. Pormestari MacIntyre oli myös ollut siellä. Robert — joka silloin oli tuskin kymmenvuotias — oli uskottu vanhimman matruusin Dick Turnerin hoitoon, mutta oli livahtanut tämän käsistä ja kiivennyt prammitangolle.
— Se on totta, se on totta! Robert Grant vahvisti.
Ja Ayrton mainitsi näin tuhat pikkuseikkaa näyttämättä kiinnittävän niihin sitä merkitystä, jonka niille antoi John Mangles. Ja kun hän vaikeni, Mary pyysi häneltä suloisella äänellään:
— Vielä, herra Ayrton, kertokaa vielä isästämme!
Perämies tyydytti parhaansa mukaan neidon toivomuksen.
Glenarvan ei tahtonut keskeyttää häntä, ja kuitenkin hänen mieltään oli painamassa kymmeniä hyödyllisempiä kysymyksiä; mutta lady Helena pyysi häntä malttamaan mielensä, viitaten Maryn riemuisaan liikutukseen.
Tämän keskustelun aikana Ayrton kertoi Britannian tarinan ja sen matkat Tyynen valtameren vesillä. Mary Grant tunsi niistä suuren osan, sillä tietoja laivasta oli saapunut vuoden 1862 toukokuuhun saakka. Tänä vuoden kestäneenä ajanjaksona oli Harry Grant käynyt valtameren pääsaarilla. Hän kävi Hebrideillä, Uudessa Guineassa, Uudessa Seelannissa, Uudessa Kaledoniassa, tavaten eri paikoissa valtauksia, jotka useinkin olivat varsin epäoikeutettuja, ja saaden Englannin viranomaisten puolelta osakseen nyrpeää kohtelua, sillä hänen tulonsa oli ilmoitettu brittiläisiin siirtokuntiin. Hän oli kuitenkin löytänyt tärkeän paikan Papuan länsirannalla; skotlantilaisen siirtolan perustaminen sinne näytti hänestä helpolta ja sen vaurastuminen varmalta. Kun siellä oli hyvä satama Molukkien ja Filippiinien välisellä reitillä, piti houkutella purjehtijoita, varsinkin sitten, kun Suezin kannaksen puhkaiseminen olisi tehnyt Hyväntoivonniemen kiertämisen harvinaisemmaksi. Harry Grant oli niitä, jotka Englannissa ylistivät herra de Lessepsin työtä eivätkä halunneet valtiollista kilpailua suuren kansainvälisen yhteistyön esteeksi.
Papuan tutkimisen jälkeen lähti Britannia Callaoon hakemaan muonaa ja jätti tämän satamaan 30. päivänä toukokuuta 1862 palatakseen Eurooppaan Intian valtameren ja Hyväntoivonniemen kautta. Kolme viikkoa lähdön jälkeen runteli hirvittävä myrsky laivan avuttomaksi. Erään kallistumisen jälkeen se ei enää kyennyt nousemaan. Täytyi hakata poikki mastot. Pohjaan oli syntynyt reikä, jota ei kyetty tukkimaan. Miehistö oli pian lopen nääntynyt. Ei jaksettu pumpata tarpeeksi. Kahdeksan päivää oli Britannia hirmumyrskyn leikkipallona. Sen ruumassa oli kaksi metriä vettä. Se alkoi vähitellen vajota. Myrsky oli vienyt veneet. Edessä oli hukkuminen laivan mukana, niin uskottiin, kun illalla 27. päivänä kesäkuuta, kuten Paganel osavasti oli arvioinut, saavuttiin Australian itärannikolle. Pian sen jälkeen laiva kolahti karille. Tuntui ankara tärähdys. Tällöin pyyhkäisi muuan aalto Ayrtonin hyrskyihin, ja hän menetti tajuntansa. Siitä tointuessaan hän oli alkuasukkaiden vankina, ja nämä veivät hänet maan sisäosiin. Sen koommin hän ei ollut kuullut puhuttavan Britanniasta, ja hän oletti, eikä syyttä, sen tuhoutuneen täysin Twofold-lahden vaarallisiin kareihin. Tähän päättyi kapteeni Grantia koskeva kertomus. Monella kohtaa se aiheutti sääliviä huudahduksia. Majuri ei olisi voinut, vääryyttä tekemättä, epäillä sen todenperäisyyttä. Mutta Britannian tarinan jälkeen Ayrtonin oma tarina tarjosi erikoista mielenkiintoa. Grant oli näet, senhän asiakirja varmisti, pelastunut haaksirikosta kahden matruusin kanssa, kuten Ayrton itsekin. Yhden kohtalosta saattoi ymmärrettävästi tehdä päätelmiä, kuinka toisten oli käynyt. Ayrtonia pyydettiin siis kertomaan omat seikkailunsa. Hän kertoikin hyvin yksinkertaisesti ja lyhyesti.
Erään alkuasukasheimon vankina haaksirikkoutunut matruusi vietiin sisämaahan, Darling-joen kostuttamille tienoille, noin viisisataa kilometriä pohjoiseen 37. asteelta. Siellä hän eleli suuressa puutteessa, sillä heimo itse oli köyhä joskaan ei väkivaltainen. Siitä tuli kaksi pitkää tuskallisen orjuuden vuotta. Mutta vapautumisen toivo piti yllä hänen rohkeuttaan. Hän vaani vähäisintäkin pelastumisen tilaisuutta, vaikka pako saattaisikin hänet lukemattomiin vaaroihin.
Eräänä lokakuun yönä 1864 hän petti vartijoidensa valppauden ja katosi loputtomien metsien syvyyteen. Kuukauden ajan hän harhaili näissä valtavissa erämaissa syöden juuria, syötäviä saniaisia ja mimoosanpihkaa, ottaen päivällä suunnan auringosta, yöllä tähdistä, ja usein epätoivon masentamana. Näin hän samosi halki rämeiden, poikki jokien, yli vuorien, läpi koko sen asumattoman osan mannerta, jonka vain harvat löytöretkeilijät ovat sitkeillä matkoillaan taivaltaneet. Vihdoin hän saapui puolikuolleena, lopen näännyksissä Paddy 0'Mooren vierasvaraiseen asumukseen, missä hän työtään vastaan sai hyvän toimeentulon.
— Ja jos Ayrton kiittää minua, irlantilainen siirtolainen sanoi, kun tämä kertomus oli päättynyt, — niin minunkin täytyy kiittää häntä. Hän on älykäs, kunnon mies, hvvä työntekijä, ja jos hän vain itse haluaa, voi Paddy 0'Mooren talosta tulla hänelle pitkäaikainen asuntopaikka.
Ayrton kiitti irlantilaista kädenliikkeellä ja odotti vieraiden tekevän hänelle uusia kysymyksiä. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli, että kuulijoiden pääasiallinen uteliaisuus varmaankin oli jo tyydytetty. Mihin hän muuten enää olisi voinut vastata, kun kaikki oli jo sata kertaa sanottu? Glenarvan aikoi juuri kääntää keskustelun uuden suunnitelman laatimiseen käyttäen siinä hyväksi Ayrtonin tapaamista ja häneltä saatuja tietoja, kun majuri kääntyi matruusin puoleen ja kysyi:
— Olitteko te Britannian toisena perämiehenä?
— Olin, Ayrton vastasi epäröimättä.
Mutta ymmärtäen, että jokin epäluottamuksen tunne, jokin epäilys, vaikka vähäinenkin, oli aiheuttanut tämän majurin kysymyksen, hän lisäsi:
— Minulla sattui muuten haaksirikossa olemaan pestauskirja taskussani.
Ja hän lähti samalla pirtistä etsimään tätä virallista paperia. Hän ei ollut poissa minuuttiakaan. Mutta Paddy 0'Moore ehti kuitenkin sanoa:
— Mylord, minä voin vakuuttaa, että Ayrton on rehellinen mies. Niinä kahtena kuukautena, jotka hän on ollut palveluksessani, minulla ei ole ollut syytä kertaakaan moittia häntä. Minä tunsin kertomuksen hänen haaksirikostaan ja vankeudestaan. Hän on kunnon mies, joka ansaitsee täysin luottamuksenne.
Glenarvan aikoi vastata, ettei hän lainkaan ollut epäillyt Ayrtonin rehellisyyttä, kun tämä palasi ja näytti virallisen pestauskirjansa. Sen olivat allekirjoittaneet Britannian varustajat ja kapteeni Grant, jonka käsialan Mary hyvin tunsi. Se todisti, että "Tom Ayrton, ensi luokan matruusi, oli otettu toiseksi perämieheksi fregatti Britanniaan Glasgowista". Ei siis ollut enää mahdollista epäillä sitä, että Ayrton oli se, mikä sanoi olevansa, sillä vaikeata olisi ollut väittää tämän pestauskirjan joutuneen hänelle, vaikka se ei kuuluisi hänelle.
— Nyt, Glenarvan sanoi, — vetoan kaikkien neuvokkuuteen ja pyydän heti keskustelemaan siitä, mitä on tehtävä. Varsinkin teidän mielipiteenne, Ayrton, on meille arvokas, ja minä olisin teille hyvin kiitollinen, jos sanoisitte sen meille.
Ayrton mietti pari silmänräpäystä ja vastasi sitten:
— Minä kiitän teitä, mylord, luottamuksestanne ja toivon voivani osoittaa ansaitsevani sen. Minä tunnen jonkin verran tätä maata, sen asukkaiden tapoja, ja jos voin olla teille hyödyksi…
— Aivan varmasti, Glenarvan huomautti.
— Olen samaa mieltä kuin tekin, Ayrton jatkoi, — että kapteeni Grant on kahden matruusin kanssa pelastunut haaksirikosta; mutta koska he eivät ole päässeet englantilaisille asutuksille eivätkä ole jälleen ilmestyneet ihmisten ilmoille, olen varma, että heidän kohtalonsa on ollut sama kuin minunkin ja että he ovat jonkun alkuasukasheimon vankeina.
— Siinä te sanotte, Ayrton, aivan saman, mitä minäkin jo olen väittänyt, Paganel lausui. — Haaksirikkoiset ovat ilmeisesti joutuneet alkuasukkaiden vangeiksi, kuten pelkäsivätkin. Mutta tuleeko meidän olettaa, että heidät on viety 37. asteen pohjoispuolelle, samoin kuin teidät?
— Se on todennäköistä, hyvä herra, Ayrton vastasi, — vihollisheimot eivät juuri oleile englantilaisten hallinnassa olevien alueiden lähettyvillä.
— Se vaikeuttaa etsiskelyämme, Glenarvan lausui masentuneena. — On vaikea löytää vankien jälkiä näin suuren mantereen sisäosista.
Tätä huomautusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lady Helena loi kaikkiin kumppaneihinsa kysyvän katseen saamatta mitään vastausta. Vastoin tapojansa oli itse Paganelkin vaiti. Hänen tavallinen nerokkuutensa jätti hänet pulaan. John Mangles asteli huolestuneena pitkin askelin pirtin permannolla, ikään kuin se olisi ollut hänen laivansa kansi.
— Entä te, herra Ayrton, lady Helena sanoi silloin matruusille, — mitä te tekisitte?
— Rouva, Ayrton vastasi vilkkaasti, — minä nousisin jälleen Duncaniin ja menisin suoraa päätä haaksirikkopaikalle. Siellä toimisin olojen ja niiden viitteiden mukaan, joita sattumalta ehkä voitaisiin löytää.
— Hyvä, Glenarvan sanoi; — täytyy vain odottaa, että Duncan saadaan korjatuksi.
— Ah! Onko laivanne rikkoutunut? Ayrton kysyi.
— On, John Mangles vastasi.
— Pahastikin?
— Ei, mutta vian korjaaminen vaatii työkalustoa, jota meillä ei ole laivalla. Yksi potkurin siivistä on vääntynyt eikä sitä voi korjata kuin Melbournessa.
— Ettekö voi kulkea purjein? perämies kysyi.
— Kyllä, mutta jos sattuu vastatuulia, veisi pitkään ennen kuin Duncan ehtisi Twofold-lahteen ja joka tapauksessa täytyy käydä Melbournessa.
— No, antaa Duncanin purjehtia Melbourneen, Paganel huudahti, — ja lähtekäämme me ilman sitä Twofold-lahteen.
— Mutta kuinka? John Mangles kysyi.
— Kulkemalla Australian halki samoin kuin marssimme Amerikan halki pitkin 37. leveysastetta.
— Entä Duncan? Ayrton tiedusteli erikoisen jännittyneenä.
— Duncan etsii meidät tai me Duncanin, kuinka sattuu. Jos matkallamme löydämme kapteeni Grantin, palaamme yhdessä Melbourneen. Jos taas meidän on jatkettava matkaamme rannikolle saakka, Duncan tulee sinne meitä noutamaan. Kenellä on tätä suunnitelmaa vastaan mitään muistuttamista? Majurilla ehkä?
— Ei, MacNabbs vastasi, — jos Australian halki on mahdollista kulkea.
— Jopa niin mahdollista, Paganel vastasi, — että minä ehdottaisin lady Helenalle ja neiti Grantille, että he tulisivat mukaan?
— Puhutteko tosissanne, Paganel? Glenarvan kysyi.
— Aivan tosissani, rakas lordi. Se on noin viidensadankuudenkymmenen kilometrin matka, ei enempää. Kulkemalla seitsemäntoista kilometriä päivässä se kestää vajaan kuukauden, juuri sen ajan, joka tarvitaan Duncanin korjaukseen. Ah! Jos olisi puhe Australian mantereen halki marssimisesta lähempänä päiväntasaajaa, suurimman leveyden kohdalta, jos pitäisi samota äärettömien aavikoiden halki, jossa on hirvittävä kuumuus, siis tehdä mitä rohkeimmatkaan matkustajat eivät vielä ole yrittäneet, niin se olisi eri asia! Mutta tämä 37. leveysaste leikkaa Victorian maakuntaa, miltei englantilaisten aluetta, missä on teitä, rautateitä ja asutusta melkein kaikkialla pitkin matkaa. Sen matkan voi ajaa vaunuilla, jos haluaa, tai vielä paremmin rattailla. Se on kuin matka Lontoosta Edinburgiin. Ei muuta.
— Entä petoeläimet? kysyi Glenarvan, joka halusi tehdä kaikki mahdolliset muistutukset.
— Australiassa ei ole petoeläimiä.
— No villit sitten?
— Tällä leveysasteella ei ole villejäkään, eivätkä ne missään tapauksessa ole julmia, niin kuin Uuden Seelannin asukkaat.
— Entä rosvot?
— Australian eteläisissä maakunnissa ei ole rosvoja; karkotetut on sijoitettu idän maakuntiin. Victorian maakunta ei ainoastaan ole kieltäytynyt vastaanottamasta niitä, vaan on laatinut lain, jonka mukaan toisten maakuntien vapautetutkaan rikolliset eivät saa tulla sen alueelle. Onpa Victorian hallitus tänä vuonna uhannut peruuttaa Peninsular Companylle myöntämänsä avustuksen, jos sen alukset käyvät ottamassa hiiliä niissä Länsi-Australian satamissa, joissa karkotettujen on sallittu oleskella. Kuinka, ettekö te tiedä sitä, vaikka olette englantilainen?
— Ensinnäkään minä en ole englantilainen, Glenarvan vastasi.
— Mitä herra Paganel sanoo, se on aivan totta, lausui nyt Paddy O'Moore. — Ei ainoastaan Victorian maakunta, vaan Etelä-Australia, Queensland, jopa Tasmaniakin ovat yksimielisesti sulkeneet alueensa karkotetuilta. Sinä aikana kuin olen täällä asunut, en ole kuullut puhuttavan ainoastakaan rosvosta.
— Enkä minäkään puolestani ole niitä milloinkaan tavannut, Ayrton lisäsi.
— Ette siis, ystäväni, Jacques Paganel lausui, — saa paljonkaan nähdä villejä; ei ole petoeläimiä eikä rosvoja. Euroopassa ei liene sellaisia paikkoja, joista voi sanoa samaa! No, onko sovittu?
— Mitä te arvelette, Helena? Glenarvan kysyi.
— Samaa kuin me kaikki, rakas Edward, lady Helena vastasi kääntyen kumppaneidensa puoleen, — matkaan, matkaan!