LÄHTÖ.
Kun Glenarvan oli kerran tehnyt päätöksen, hän pani sen myöskin nopeasti toimeen. Kun siis Paganelin ehdotus oli hyväksytty, hän antoi heti määräyksen panna matkavalmistelut toimeen mahdollisimman ripeästi. Lähtö määrättiin tapahtuvaksi ylihuomenna, 22. päivänä joulukuuta.
Mitä tuloksia saattoi tästä Australian halki kulkemisesta odottaa? Kun kerran Harry Grantin katsottiin kiistämättömän varmasti olevan Australiassa, saattoi tästä retkestä olla suuria seurauksia. Se lisäsi suotuisien mahdollisuuksien todennäköisyyttä. Ei kukaan odottanut, että kapteeni löytyisi juuri tältä 37. asteen linjalta, jota oli päätetty tarkoin seurata; mutta se saattoi ehkä leikata hänen jälkiään, ja joka tapauksessa se veisi suoraan hänen haaksirikkonsa paikalle. Se oli tärkein kohta.
Jos Ayrton lisäksi suostuisi liittymään matkustajiin, opastamaan heitä Victorian maakunnan metsien läpi, saattamaan heitä itärannikolle saakka, se lisäisi vielä menestyksen toiveita. Glenarvan oivalsi sen hyvin; hän halusi hartaasti varata itselleen Harry Grantin kumppanin arvokkaan avun ja kysyi hänen isännältään, olisiko tämä kovin pahoillaan, jos hän pyytäisi Ayrtonia tulemaan mukaan.
Paddy O'Moore suostui siihen, vaikkakin pahoitteli menettävänsä niin erinomaisen rengin.
— No, Ayrton, suostutteko seuraamaan meitä lähtiessämme etsimään Britannian haaksirikkoisia?
Ayrton ei vastannut heti tähän kysymykseen; näyttipä hän hetkisen epäröivänkin, mutta harkittuaan asiaa hän lausui:
— Kyllä, mylord, minä seuraan teitä, ja ellen voikaan opastaa teitä kapteeni Grantin jäljille, niin saatan teidät ainakin hänen laivansa haaksirikkopaikalle.
— Kiitos, Ayrton, Glenarvan vastasi.
— Yksi ainoa kysymys, mylord.
— Kysykää, ystäväni.
— Missä te tapaatte Duncanin?
— Melbournessa, ellei meidän tarvitse marssia Australian halki toiselle rannikolle saakka. Jos taas etsiskelymme ulottuu sinne asti, niin tavataan itärannikolla.
— Kuinka sen kapteeni…?
— Sen kapteeni odottaa määräystäni Melbournen satamassa.
— Hyvä, mylord, luottakaa minuun.
— Niin luotankin, Ayrton, Glenarvan vastasi.
Duncanin matkustajat kiittivät lämpimästi Britannian perämiestä. Etenkin kapteeni Grantin lapset kohtelivat häntä mitä herttaisimmin. Kaikki olivat hyvillään hänen päätöksestään, lukuunottamatta irlantilaista, joka menettäisi hänessä älykkään ja uskollisen apulaisen. Mutta Paddy ymmärsi kuinka tärkeänä Glenarvanin täytyi pitää perämiehen mukaantuloa eikä väittänyt vastaan. Glenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus oli tehty ja Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.
Paluu tapahtui hilpeän mielialan vallitessa. Kaikki oli muuttunut. Kaikki epäröinti hälvennyt. Uljaiden etsijöiden ei tarvinnut enää kulkea umpimähkään pitkin tätä 37. leveysasteen linjaa. Harry Grant, siitä ei voinut olla epäilystä, oli pelastunut tälle mantereelle ja jokainen tunsi sydämessään sitä tyydytystä, jonka epätiedon jälkeen saatu varmuus antaa.
Suotuisissa oloissa saattoi Duncan kahden kuukauden kuluttua laskea
Harry Grantin Skotlannin rannalle!
Kun John Mangles kannatti ehdotusta, että matkustajat yrittäisivät kulkea Australian halki, hän oletti tällä kertaa saavansa seurata retkikunnan mukana. Hän neuvottelikin siitä Glenarvanin kanssa. Hän esitti monia syitä tämän toivomuksensa tueksi, kiintymystänsä lady Helenaan ja lordiin itseensä, hyödyllisyyttään matkueen järjestäjänä ja tarpeettomuuttaan Duncanin kapteenina, sanalla sanoen senkin seitsemän pätevää perustetta, paitsi tietenkin sitä kaikkein pätevintä, jonka Glenarvan tiesi muutenkin.
— Yksi ainoa kysymys, John, Glenarvan sanoi. — Luotatteko ehdottomasti apulaiseenne?
— Tinkimättä, John Mangles vastasi. — Tom Austin on hyvä merimies. Hän vie Duncanin määräpaikkaansa, korjauttaa sen taitavasti ja tuo sen määräpäivänä minne käsketään. Torp on täsmällinen velvollisuuden ja kurin mies. Hän täyttää aina saamansa käskyn tarkasti ja vitkastelematta. Te voitte siis, mylord, luottaa häneen niin kuin minuun itseeni.
— Asia on siis sovittu, John, Glenarvan vastasi, — te tulette meidän mukaamme; sillä onhan hyvä, hän lisäsi hymyillen, — että te olette läsnä, kun löydämme Mary Grantin isän.
— Voi, mylord! … John Mangles mutisi.
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän tunsi hetkeksi kalpenevansa ja tarttui lordi Glenarvanin hänelle ojentamaan käteen.
Seuraavana päivänä John Mangles palasi kirvesmiehen ja elintarvikkeita kuljettavien matruusien kanssa Paddy O'Mooren maatilalle. Oli järjestettävä kulkuneuvot yksissä tuumin irlantilaisen kanssa.
Koko perhe odotti häntä valmiina työskentelemään hänen määräystensä mukaan. Ayrton oli mukana eikä säästänyt kokemukseensa perustuvia neuvoja.
Paddy ja hän olivat yhtä mieltä siitä, että naismatkustajien piti matkata härkävankkureissa ja miesten ratsain. Paddy otti toimittaakseen juhdat ja vankkurit.
Vankkurit olivat kuusi ja puoli metriä pitkät, öljykangaskatoksella varustetut; pyörät, joita oli neljä, olivat umpinaiset puukiekot, ilman puolia ja vanteita. Vankkurien etupää, joka oli hyvin kaukana takapäästä, oli yhdistetty niihin alkeellisella laitteella, joka ei sallinut äkkikäännöksiä. Etupäähän oli kiinnitetty kahdenkymmenenviiden metrin pituinen aisa; kahden puolen sijoitettaisiin kuusi härkää parittain, kolme kummallekin puolelle. Näin valjastetut härät vetivät vankkureita niska- ja hartiavoimalla, sillä ies oli kiinnitetty niskaan ja kaulahihna rautanalkilla ikeeseen. Kapean, pitkän, heiluvan, tieltä helposti luisuvan kulkuneuvon ohjaamiseen ja valjakon ajamiseen kepin avulla vaadittiin suurta taitoa. Mutta Ayrton oli jo harjaantunut siihen irlantilaisen maatilalla, ja Paddy meni takuuseen hänen taidostaan. Hän toimi siis ajurina.
Glenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus oli tehty jä Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.
Kun vankkureissa ei ollut jousia, ne olivat tietenkin epämukavat; mutta siihen täytyi tyytyä. Kun John Mangles ei voinut niiden kömpelölle rakenteelle mitään, hän piti huolen siitä, että sisäpuoli olisi mahdollisimman viihtyisä. Ensinnäkin se jaettiin lautaseinällä kahteen osastoon. Taakse päätettiin sijoittaa ruokavarat, matkatavarat ja Olbinettin kantokeittiö. Etuosa kuuluisi kokonaan naismatkustajille. Kirvesmiehen käsissä tämä osasto muodostui mukavaksi, paksulla matolla verhotuksi kamariksi, jossa oli peilipöytä ja kaksi vuodetta, toinen lady Helenalle, toinen Mary Grantille. Tarvittaessa saattoi etuosaston sulkea paksuilla nahkaverhoilla suojaksi öiden viileyttä vastaan. Hätätilassa voivat miehetkin saada siellä turvaa rankkasateiden aikana; mutta levähdyspaikoille oli heitä varten varattu teltta. John Mangles koetti ahtaaseen tilaan saada mahtumaan kaikki molemmille naisille tarpeelliset kapineet ja onnistui siinä. Lady Helenan ja Mary Grantin ei tarvinnut tässä pyörillä liikkuvassa kammiossa ylenmäärin ikävöidä Duncanin mukavia hyttejä.
Miesmatkustajien varusteet olivat yksinkertaisempia: seitsemän voimakasta hevosta varattiin lordi Glenarvanille, Paganelille, Robert Grantille, MacNabbsille, John Manglesille ja molemmille matruuseille, Wilsonille ja Mulradylle, jotka seurasivat isäntäänsä tällä uudella retkellä. Ayrtonilla oli oma paikkansa vankkurien ajopenkillä, ja Olbinett, jota ratsastaminen ei houkutellut, valmistautui kernaasti matkustamaan tavaraosastossa.
Hevoset ja härät olivat laitumella tilan niityillä ja sieltä helposti saatavissa koolle lähdön hetkellä.
Kaikki varattuaan ja annettuaan viimeiset ohjeet kirvesmiehelle John Mangles palasi laivalle irlantilaisen perheen kanssa, joka halusi käydä tervehtimässä lordi Glenarvania. Ayrton oli katsonut sopivaksi tulla heidän mukaansa, ja kello neljän aikaan John nousi seuralaisineen Duncanin kannelle.
Heidät otettiin vastaan avosylin. Glenarvan tarjosi heille päivällistä laivallaan. Hän ei tahtonut olla kohteliaisuudessa huonompi, ja hänen vieraansa ottivat mielellään vastaan korvauksen australialaisesta vieraanvaraisuudestaan laivan salongissa. Paddy O'Moore oli ihmeissään. Hyttien kalusto, verhoilu, koko vaahtera- ja palisanteripuinen sisustus herätti hänen ihailuaan. Ayrton sitä vastoin antoi näille kallisarvoisille ylellisyyksille vain niukan tunnustuksen.
Mutta Britannian toinen perämies katsahti alusta sen sijaan enemmän merikuntoisuuden kannalta; hän tarkasti sen lastiruuman pohjaa myöten; laskeutui konehuoneeseen; tutki konetta, kysyi sen voimaa ja hiilenkulutusta; kävi sen hiiliruumissa, muonasäiliöissä, ruutivarastossa ja osoitti erikoista harrastusta sen asevarastoon, keulapakkaan sijoitettuun kanuunaan ja tämän kantavuuteen. Glenarvan oli tässä tekemisissä asiantuntijan kanssa; sen hän saattoi hyvin huomata Ayrtonin erikoisista kysymyksistä. Vihdoin tämä päätti kiertelynsä tarkastamalla mastot ja taklauksen.
— Teillä on tässä komea laiva, mylord, hän sanoi.
— Ennen kaikkea hyvä laiva, Glenarvan vastasi.
— Kuinka suuri sen tonnimäärä on?
— Kaksisataakymmenen tonnia.
— Erehtyisinkö paljon, Ayrton lisäsi, — olettaessani, että Duncan pääsee hyvinkin viisitoista solmua täydessä höyryssä?
— Sanokaa seitsemäntoista, John Mangles lausui, — niin osutte oikeaan.
— Seitsemäntoista! Ayrton huudahti, — mutta sittenhän eivät edes parhaat sotalaivat kykene saavuttamaan sitä!
— Ei ainoakaan! John Mangles vastasi. — Duncan on tosiaankin kilpa-alus, joka ei antaisi periksi missään kilpailussa.
— Eikö siilonkaan, kun se käyttää ainoastaan purjeita? Ayrton kysyi.
— Ei silloinkaan.
— No niin, mylord, ja te kapteeni, Ayrton lausui, — sallikaa laivoja ymmärtävän merimiehen onnitella teitä.
— Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, — jääkää siis laivallemme, ja vain teistä riippuu, saatteko tämän laivan haltuunne.
— Minäpä ajattelen asiaa, mylord, perämies vastasi yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä Olbinett tuli ilmoittamaan lordille, että päivällinen oli katettu. Glenarvan ja hänen vieraansa siirtyivät peräsalonkiin.
— Älykäs mies, tuo Ayrton, Paganel sanoi majurille.
— Liiankin älykäs! murahti MacNabbs, jota — täysin syyttä, se täytyy sanoa — toisen perämiehen kasvot ja eleet eivät miellyttäneet.
Aterian aikana Ayrton kertoi mielenkiintoisia seikkoja Australian mantereesta, jonka hän tunsi erinomaisesti. Hän tiedusti, kuinka monta matruusia lordi Glenarvan ottaisi mukaan retkelle. Kuultuaan, että vain kaksi heistä, Mulrady ja Wilson, tulisivat mukaan, hän näytti hämmästyneeltä. Hän kehotti Glenarvania valitsemaan joukkonsa Duncanin parhaista merimiehistä. Olipa hän tässä suhteessa niin itsepäinen, että sen olisi sivumennen sanoen pitänyt haihduttaa kaikki epäluulo majurin mielestä.
— Mutta, Glenarvan sanoi, — onko matkamme Etelä-Australian poikki siis jossakin suhteessa vaarallinen?
— Ei laisinkaan, Ayrton kiiruhti vastaamaan.
— No, jättäkäämme siis laivalle niin paljon väkeä kuin mahdollista. Duncanin purjeita hoitamaan ja sitä korjaamaan tarvitaan miehiä. Ennen kaikkea on tärkeätä, että se on täsmällisesti määräpaikalla, joka sille tuonnempana ilmoitetaan. Älkäämme siis vähentäkö sen miehistöä.
Ayrton näytti ymmärtävän lordi Glenarvanin huomautuksen eikä inttänyt enempää.
Illan tullen erosivat skotlantilaiset ja irlantilaiset. Ayrton ja Paddy 0'Mooren perhe palasivat kartanoonsa. Hevosten ja vankkurien oli määrä olla valmiina huomiseksi. Lähtö määrättiin kello kahdeksaksi aamulla.
Lady Helena ja Mary Grant suorittivat sitten viimeiset matkavarustelunsa. Ne olivat lyhyet ja varsinkin mutkattomammat kuin Jacques Paganelin. Tiedemies käytti osan yötä kiertääkseen auki, puhdistaakseen ja taas kiertääkseen kiinni kaukoputkensa laseja. Niinpä hän nukkui vielä seuraavana aamuna varhain, kun majuri kaikuvalla äänellä herätti hänet.
Tavarat oli jo kuljetettu maatilalle John Manglesin toimesta. Vene odotti retkeläisiä, jotka astuivat siihen ripeästi. Nuori kapteeni antoi viimeiset ohjeensa Tom Austinille, käski hänen ehdottomasti odottaa lordi Glenarvanin määräyksiä Melbournessa ja noudattaa niitä täsmällisen tarkasti, mitä ne sisältäisivätkin.
Vanha merimies vastasi John Manglesille, että häneen saattoi luottaa. Laivaväen puolesta hän toivotti lordille menestyksekästä retkeä. Vene lähti, ja miehistö kajahdutti ilmoille kaikuvan hurraa-huudon.
Kymmenen minuutin kuluttua vene saapui rannalle. Vähän myöhemmin matkustajat ehtivät irlantilaisen maatilalle.
Kaikki oli valmiina. Lady Helena oli ihastunut vankkurikammioonsa. Valtavat ajoneuvot, niiden alkeelliset pyörät ja tukevat palkit miellyttivät häntä erikoisesti. Parittain valjastetut kuusi härkää olivat patriarkallisen näköisiä, mikä häntä suuresti viehätti. Ajokeppi kädessä Ayrton odotti uuden isäntänsä käskyjä.
— Peijakas, Paganel sanoi, — onpas siinä kulkuneuvo, joka vastaa kaiken maailman postivaunuja! En tiedä parempaa keinoa kulkea maailman ympäri silmänkääntäjien tapaan. Talo, joka siirtyy, kulkee, pysähtyy minne hyväksi katsotte, voiko toivoa parempaa? Sen olivat muinaiset sarmaatit ymmärtäneet ja matkasivat vain tällä tavoin.
— Herra Paganel, lady Helena vastasi, — toivon saavani ilokseni vastaanottaa teidät salongissani.
— Niinkö, rouva, tiedemies vastasi, — sehän on minulle suuri kunnia.
Oletteko määrännyt erikoisen vierailupäivän?
— Minä olen kotona joka päivä ystäviäni varten, lady Helena vastasi nauraen, — ja te olette…
— Uskollisin kaikista, rouva, Paganel täydensi ritarillisesti.
Tämän kohteliaisuuksien vaihdon keskeytti seitsemän täysin satuloidun hevosen saapuminen, joita yksi Paddyn pojista talutti. Lordi Glenarvan suoritti irlantilaiselle näiden eri tilaustensa hinnan, lisäten suuret kiitoksensa, joille kunnon siirtolainen antoi ainakin yhtä paljon arvoa kuin guineoille.
Annettiin lähtömerkki. Lady Helena ja neiti Grant asettuivat osastoonsa, Ayrton istuimelleen, Olbinett vankkurien takaosaan; Glenarvan, majuri, Paganel, Robert, John Mangles ja molemmat matruusit, kaikki kivääreillä ja revolvereilla aseistettuina, nousivat ratsujen selkään. Paddy O'Moore lausui perheensä yhteen ääneen säestämänä: — Herran huomaan! Ayrton antoi kuulua omituisen äännähdyksen ja pisti kepillä pitkää valjakkoaan. Vankkurit heilahtivat, palkit natisivat, akselit kitisivät pyörien navoissa, ja pian oli tien käänteessä kunnon irlantilaisen vierasvarainen maatila kadonnut näkyvistä.