VICTORIAN MAAKUNTA.
Oli 22. päivä joulukuuta 1864. Tätä kuukautta, joka pohjoisella pallonpuoliskolla on niin kylmä, kalsea ja kostea, olisi tällä mantereella pitänyt nimittää kesäkuuksi. Tähtitieteellisesti kesä olikin alkanut jo eilen, sillä 21. päivänä joulukuuta oli aurinko saavuttanut Kauriin kääntöpiirin ja se viipyi taivaanrannan yläpuolella jo muutaman minuutin vähemmän. Niinpä tämä lordi Glenarvanin uusi matka oli suoritettava vuoden kuumimpana aikana ja melkein trooppisen auringon helteessä.
Englantilaisia alueita tässä Tyynen valtameren osassa nimitetään yhteisesti Australasiaksi. Siihen kuuluu Uusi Hollanti, Tasmania, Uusi Seelanti ja muutamia lähisaaria. Australian mannermaa taas on jaettu suuruudeltaan ja rikkaudeltaan hyvin erilaisiin, laajoihin maakuntiin. Kun luo silmäyksen Petermannin tai Preschoellin piirtämiin uusiin karttoihin, hämmästyy aluksi näiden jakojen suoraviivaisuutta. Englantilaiset ovat viivoittimella vetäneet sovinnaiset, näitä suuria maakuntia erottavat rajat. Ne eivät ole välittäneet vuorijonoista, jokien uomista, ilmaston vaihtelusta tai rotujen eroavuuksista. Nämä siirtokunnat rajoittuvat suorakulmaisesti toinen toiseensa ja liittyvät yhteen kuin shakkilaudan ruudut. Tässä suorien viivojen ja suorien kulmien järjestelyssä näkee maanmittarin, mutta ei maantieteilijän käsialan. Ainoastaan rannikkojen vaihtelevat mutkat, vuonot, lahdet, niemet ja poukamat panevat viehättävällä säännöttömyydellään luonnon nimessä vastalauseensa.
Tämä shakkilaudan jäljittely kiihdytti aina ja syystä kyllä vilkasta Jacques Paganelia. Jos Australia olisi ollut Ranskan oma, niin ranskalaiset maantieteilijät eivät varmastikaan olisi vieneet kulmamittarin ja viivoittimen intoa näin pitkälle.
Valtameren suuren saaren maakuntia on nykyään luvultaan kuusi: Uusi Etelä-Wales, pääkaupunkina Sydney; Queensland, pääkaupunkina Brisbane; Victorian maakunta, pääkaupunkina Melbourne; Etelä-Australia, pääkaupunkina Adelaide; Länsi-Australia, pääkaupunkina Perth; ja vihdoin Pohjois-Australia, vielä ilman pääkaupunkia. Uudisasukkaita asuu ainoastaan rannikoilla. Tuskin yhtään tärkeää kaupunkia on osattu perustaa kolmensadan kilometrin päähän sisämaahan. Maan sisäosa, toisin sanoen se alue, joka on yhtä suuri kuin kaksi kolmannesta Euroopasta, on melkein tuntematon.
Onneksi 37. leveysaste ei kulje näiden äärettömien erämaiden, luoksepääsemättömien seutujen kautta, jotka jo ovat maksaneet tieteelle useita uhreja. Glenarvan ei olisi voinut uhmata niitä. Hän oli tekemisissä vain Australian eteläisen osan kanssa, johon kuului pieni kolkka Adelaiden maakuntaa, Victorian maakunta koko leveydeltään ja vihdoin nurinkäännetyn kolmion muotoisen Uuden Etelä-Walesin eteläisin kärki.
Kap Bernouillista Victorian rajalle on matkaa tuskin sataa kilometriä. Se oli kahden päivän taival, ei enempää, ja Ayrton arveli seuraavan päivän iltana päästävän levolle Aspleyssä, Victorian maakunnan läntisimmässä kaupungissa.
Alkumatkalla ovat ratsastajat ja hevoset aina innokkaita. Edellisten innosta ei ole mitään sanomista, mutta jälkimmäisten vauhtia näytti olevan parasta hillitä. Jolla on pitkä matka edessään, sen on säästettävä hevostaan. Niinpä päätettiin, että kunakin päivänä kuljettaisiin keskimäärin vain neljäkymmentä, korkeintaan viisikymmentä kilometriä.
Härät, jotka ovat suorastaan kuin koneita, jotka menettävät ajassa sen, mitä voittavat tehossa, astuvat tietysti hitaasti, ja hevosten oli sovellettava vauhtinsa niiden mukaan. Vankkurit matkustajineen ja varastoineen olivat karavaanin ytimenä, sen liikkuvana linnoituksena. Ratsastajat saattoivat kuljeksia sen sivuilla, mutta eivät milloinkaan etääntyä siitä kauas.
Niinpä kun ei mitään vakinaista marssijärjestystä ollut säädetty, oli jokainen vapaa tietyissä rajoissa noudattamaan omaa makuaan, metsämiehet samoilemaan seutua, seuramiehet keskustelemaan vankkurien asukkaiden kanssa, filosofit yhdessä filosofoimaan. Paganelin, jolla oli kaikki nämä eri ominaisuudet, olisi pitänyt olla yhtä aikaa kaikkialla.
Matka Adelaiden maakunnan kautta ei ollut millään tavalla mielenkiintoinen. Matalia, mutta pölyisiä kunnaita, suuria aloja epämääräistä maaperää, joilla siellä on yhteisnimenä "bush", luonnonniittyjä, joilla kasvavien suolapitoisten pensaiden kulmikkaita lehtiä lampaat erityisesti himoitsevat, seurasi toinen toistaan peninkulmittain. Siellä täällä näkyi muutamia "pig's-face" nimisiä, Uudelle Hollannille ominaisia sikopäisiä lampaita, jotka liikuskelivat laitumella Adelaidesta rannikolle äskettäin rakennetun sähkölennätinlinjan pylväiden välissä.
Tähän saakka nämä tasangot muistuttivat suuresti Argentiinan pampan yksitoikkoisia lakeuksia. Sama ruohoinen ja tasainen maa. Sama taivasta vasten jyrkästi rajoittuva näköpiiri. MacNabbs väitti, ettei ollut vaihdettu maata; mutta Paganel vakuutti, että seutu muuttuisi pian. Hän takasi, että saadaan nähdä ihmeellisiä asioita.
Kello kolmeen mennessä vankkurit kulkivat laajan, puuttoman alueen yli, joka on tunnettu moskiittotasankona. Tiedemies sai maantieteelliseksi mielihyväkseen todeta, että se ansaitsi nimensä. Mutta matkustajat ja eläimet kärsivät kovasti näiden kiusallisten hyönteisten alituisista pistoista, joita oli mahdoton välttää; kirvely saatiin kuitenkin lievennetyksi mukana olleen lääkevaraston ammoniakilla. Paganel ei voinut olla toivottamatta hornan kattilaan näitä verenhimoisia sääskiä, jotka raatelivat hänen pitkää vartaloaan kihelmöivillä pistoillaan.
Illemmalla päästiin seudulle, missä muutamat vehmaat akasiapensaat vilkastuttivat tasankoa; tuolla täällä oli rykelmä valkoisia kumipuita; kauempana tuoreita pyöränjälkiä; sitten eurooppalaista alkuperää olevia puita, oliivi- ja sitruunapuita ja vihantia tammia sekä vihdoin aitoja hyvässä kunnossa. Kello kahdeksan aikaan saapuivat juhdat, jouduttaen kulkuaan Ayrtonin kepin ajamina, Red Gumin asemalle.
"Asemalla" tarkoitetaan sisämaan uudistaloja, joissa kasvatetaan karjaa, Australian päärikkautta. Karjankasvattajat, "squatters", maassa kyyhöttäjät, ovat saaneet nimensä englantilaisesta teonsanasta "squat", kyyhöttää; se onkin ensimmäinen asento, johon jokainen vaelluksiinsa näillä aavoilla alueilla väsynyt siirtolainen asettuu.
Red Gumin asema oli pienehkö uudisasutus. Mutta Glenarvan sai siellä osakseen runsasta vieraanvaraisuutta. Näiden yksinäisten asumusten katon alla on pöytä alituisesti katettuna matkamiestä varten, ja australialainen uudisasukas on aina kohtelias isäntä.
Seuraavana aamuna valjasti Ayrton juhtansa päivän valjetessa. Hän tahtoi vielä samana iltana ehtiä Victorian alueelle. Maaperä kävi vähitellen epätasaisemmaksi. Jono pieniä, helakanpunaisen hiekan peittämiä kunnaita aaltoili silmänkantamattomiin. Se oli kuin suunnaton, tasangon ylle heitettv punainen vaippa, jonka poimuja tuuli paisutti, joukko valkotäpläisiä, suora- ja sileärunkoisia "malley"-kuusia levitteli oksiaan ja tummanvihreitä havujaan vehmaan ruohiston yllä, missä vilisi hilpeitä hyppyrottia. Sen jälkeen tuli pensaita ja nuoria kumipuita kasvavia laajoja kenttiä; sitten alkoivat ryhmät olla hajanaisempia, yksinäisten pensaiden sijasta näkyi puita, ja nyt nähtiin ensimmäinen näyte Australian metsistä.
Victorian rajaa lähestyttäessä muuttui maan muoto yhä tuntuvasti. Matkustajat huomasivat olevansa uudenlaisella maaperällä. He kulkivat järkähtämättä suoraan eteenpäin, minkään esteen, järven tai vuoren pakottamatta heitä poikkeamaan syrjään tai tekemään kierroksia. He noudattivat käytännössä mittausopin ensimmäistä sääntöä ja seurasivat poikkeuksetta lyhyintä tietä kahden pisteen välillä. Väsymyksestä ja hankaluuksista ei ollut puhettakaan.
Vauhti sovellettiin härkien verkkaisen kulun mukaan, ja vaikka nämä tyynet eläimet eivät marssineet nopeasti, ne eivät ainakaan pysähtyneet.
Niinpä kuljettuaan kahtena päivänä lähes sata kilometriä karavaani saapui, joulukuun 23. päivän illalla Aspleyhin, Victorian maakunnan ensimmäiseen kaupunkiin, joka sijaitsee 141. pituusasteen kohdalla Wimerran piirissä.
Ayrton ohjasi vankkurit majataloon, joka paremman puutteessa oli saanut nimekseen Kruunun hotelli. Illallinen, joka oli valmistettu yksinomaan lampaanlihasta mitä moninaisimmalla tavalla, höyrysi pöydällä.
Syötiin paljon, mutta puhuttiin vielä enemmän. Kaikki halusivat oppia tuntemaan Australian mantereen erikoisuuksia ja kyselivät niitä uteliaasti maantieteilijältä. Paganel oli heti valmis ja kuvaili tätä Victorian maakuntaa, jota sanotaan Onnelliseksi Australiaksi.
— Väärä määritelmä! hän sanoi. — Olisi parempi sanoa sitä Rikkaaksi Australiaksi, sillä maiden laita on kuin ihmistenkin: rikkaus ei tee onnea. Kultakaivostensa vuoksi Australia joutui julmien ja tuhoisien seikkailijoiden haltuun. Saatte sen nähdä, kun tulemme kulta-alueille.
— Eikö Victorian siirtokunta ole jokseenkin äskettäin perustettu? lady
Glenarvan kysyi.
— On, rouva, se ei ole vielä ollut olemassa täyttä kolmeakymmentä vuotta. Kesäkuun 6 päivänä 1835, eräänä tiistaina…
— Kello neljännestä yli seitsemän illalla, lisäsi majuri, jonka teki mieli nolata Paganel hänen turhantarkkojen tietojensa vuoksi.
— Ei, vaan kymmenen minuuttia yli seitsemän, maantieteilijä vastasi vakavasti, — Batman ja Falckner perustivat uudisasutuksen sen lahden rannalle, missä nykyään on suuri Melbournen kaupunki. Viidentoista vuoden aikana oli siirtokunta osana Uuden Etelä-Walesin maakuntaa ja sen pääkaupungin Sydneyn alainen. Mutta vuonna 1851 se julistettiin itsenäiseksi ja otti Victorian nimen.
— No onko se sittemmin menestynyt? Glenarvan kysyi.
— Päätelkää itse, jalo ystäväni, Paganel vastasi. — Minulla on viimeisen tilaston numerot; ajatelkoon MacNabbs mitä hyvänsä, mutta minä en tiedä mitään kaunopuheisempaa kuin numerot.
— Antakaa kuulua, majuri sanoi.
— No kuulkaa sitten. Vuonna 1836 Port Philippen siirtokunnassa oli kaksisataa neljäkymmentäneljä asukasta. Nykyään Victorian maakunnan asukasluku on viisisataaviisikymmentä tuhatta. Seitsemän miljoonaa viiniköynnöstä tuottaa sille vuosittain satakaksikymmentäyksi tuhatta gallonaa viiniä. Satakolmetuhatta hevosta kiitää sen tasangoilla ja kuusisataaseitsemänkymmentä viisi tuhatta kaksisataakahdeksankymmentäkaksi sarvipäätä saa elantonsa sen laajoilla laidunmailla.
— Eikö sentään ole jonkin verran sikojakin? MacNabbs kysyi.
— On, majuri, seitsemänkymmentäyhdeksän tuhatta kuusisataakaksikymmentäviisi, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
— Entä paljonko lampaita, Paganel?
— Seitsemän miljoonaa sataviisitoistatuhatta yhdeksänsataa neljäkymmentäkolme, MacNabbs.
— Niihin luettuna sekin jota paraikaa syömme, Paganel?
— Ei, se vähennettynä, siitä kun on syöty jo kolme neljännestä.
— Hyvä, herra Paganel! lady Helena huudahti nauraen sydämensä pohjasta. — Täytyy myöntää, että te olette valmistautunut näihin maantieteellisiin kysymyksiin, ja tehköön serkku MacNabbs mitä tahansa, hän ei saa teitä lankaan.
— Mutta minun ammattiinihan kuuluu, rouva, näiden asioiden tietäminen ja niiden ilmoittaminen teille tarvittaessa. Ja voitte uskoa minua, kun sanon, että tämä omituinen maa näyttää meille vielä ihmeitä.
— Tähän saakka kuitenkaan … huomautti MacNabbs, joka huvikseen ärsytti maantieteilijää saadakseen hänet kiihtymään.
— Odottakaa toki, maltiton majuri! Paganel huudahti. — Tuskin on vielä jalkanne rajalla, kun jo alatte nurkua! Mutta minä sanon teille, toistan vielä kerran, että tämä seutu on merkillisin maan päällä. Sen pinnanmuodot, sen luonto, sen tuotteet, sen ilmasto, jopa sen tuleva häviäminenkin ovat hämmästyttäneet ja hämmästyttävät nyt ja vastakin koko maailman tiedemiehiä. Kuvitelkaa, ystäväni, maata, jonka rannat, eikä keskus, ovat ensiksi nousseet laineista kuten jättiläisrengas; keskiosassa kenties on puoliksi kuivunut sisämeri; virrat kuivuvat päivä päivältä; ei ole kosteutta, ei ilmassa eikä maassa; puiden lehdet kääntävät reunansa eikä lapansa aurinkoa kohti eivätkä anna mitään varjoa; puu on usein palamatonta; sateella putoaa suuria kiviä; metsät ovat matalia ja ruoho jättimäistä; eläinkunta on kummallinen, nelijalkaisilla on nokka, kuten echidna- ja ornithorynchus-lajeilla, mikä on pakottanut luonnontieteilijät luomaan niitä varten erikoisen uuden luokan, monotremit; kenguru hyppelee eripituisilla jaloillaan; lampailla on sianpää; ketut loikkivat puusta puuhun; joutsenet ovat mustia; rotat tekevät linnunpesiä; "bowes-bird" avaa salonkinsa oven siivekkäille vierailleen; linnut hämmästyttävät meitä laulujensa ja kykyjensä vaihteluilla, yksi kun on kuin kello ja toinen viuhuu kuin postimiehen piiska, kolmas matkii tahkoamista, neljäs lyö sekunteja kuin kellon heiluri, viides nauraa aamulla auringon noustessa ja kuudes itkee illalla sen laskiessa! Ah! Onhan tämä, jos mikään, merkillistä, järjetöntä seutua, arvoituksellista ja luonnotonta maata! Hyvällä syyllähän siitä on kuuluisa kasvitieteilijä Grimard voinut sanoa: — Tällainen on Australia; jonkinlainen yleisten lakien irvikuva tai pikemminkin koko muun maailman kasvoja vasten heitetty uhma!
Paganelin vuolas sanatulva ei näyttänyt voivan loppua. Maantieteellisen seuran kaunopuheinen sihteeri oli haltioissaan. Hän puhui yhä edelleen liikutellen eloisasti käsiään ja heilutellen haarukkaa pöytänaapureidensa suureksi vaaraksi. Mutta vihdoin hänen äänensä hukkui jyliseviin hyvähuutoihin, ja hänen täytyi vaieta.
Tällaisen Australian erikoisuuksien luettelon jälkeen kukaan ei tietenkään ajatellut kysyä häneltä enempää. Mutta sittenkään majuri ei malttanut olla tyynellä äänellään sanomatta:
— Onko siinä kaikki, Paganel?
— Kaikkiko? Ei toki! tiedemies vastasi uudelleen innokkaasti.
— Mitä? lady Helena kysyi erittäin uteliaana. — Onko Australiassa jotakin vielä hämmästyttävämpää?
— On, rouva, sen ilmasto! Se vie omituisuudellaan kaikesta muusta voiton.
— Todellako? huudahdettiin.
— Minä en puhu happirikkaan ja typpiköyhän Australian mantereen terveydellisistä ominaisuuksista; ei ole kosteita tuulia, kun pasaatituulet puhaltavat yhdensuuntaisina sen rannikoiden kanssa, ja useimmat taudit ovat täällä tuntemattomia, lavantaudista tuhkarokkoon ja kroonisiin tauteihin saakka.
— Se ei olekaan mikään vähäinen etu, Glenarvan huomautti.
— Ei olekaan, mutta minä en puhu siitä, Paganel vastasi. — Täällä on ilmastolla eräs uskomaton ominaisuus.
— Mikä? John Mangles kysyi.
— Te ette kuitenkaan uskoisi minua.
— Päinvastoin, kuulijat huudahtivat, ollen loukkaantuvinaan.
— No niin, se on…
— Mikä sitten?
— Siveyttä parantava.
— Siveyttä parantava?
— Niin, tiedemies vastasi vakuuttavasti. — Siveyttä parantava. Täällä eivät metallit ruostu ilmassa eivätkä ihmiset. Täällä valkaisee puhdas ja kuiva ilma pian kaikki, pellavan ja sielut! Ja Englannissa oli varmaan huomattu tämän ilmaston edut, kun päätettiin tähän maahan lähettää siveellisen parannuksen tarpeessa olevat ihmiset.
— Mitä! Onko sellaista vaikutusta todella huomattavissa? lady
Glenarvan kysyi.
— On, rouva, eläimiin ja ihmisiin.
— Ettekö laske leikkiä, herra Paganel?
— En ensinkään. Hevoset ja nautaeläimet ovat täällä huomattavan kuuliaisia. Saattehan nähdä.
— Eihän se ole mahdollista!
— Niin on asia. Ja tähän elvyttävään ja terveelliseen ilmaan siirretyt pahantekijät ovat kuin uudestisyntyneitä muutamassa vuodessa. Filantroopit tuntevat tämän vaikutuksen. Australiassa parantuvat kaikki luonteet.
— Mutta silloin, herra Paganel, lady Helena sanoi, — mitä tuleekaan teistä, joka olette jo niin hyvä, tässä armoitetussa maassa?
— Erinomainen, rouva, Paganel vastasi, — kerrassaan erinomainen!