WIMERRA-JOKI.
Seuraavana eli 24. päivänä joulukuuta lähdettiin liikkeelle auringon noustessa. Lämpö oli jo aikamoinen, mutta siedettävä, tie melkein tasainen ja hevosille mukava. Matkue joutui harvanpuoleiseen viidakkoon. Hyvän päivämatkan jälkeen se illalla majoittui Valkean järven rannalle, jonka vesi oli suolapitoista ja juotavaksi kelpaamatonta.
Siellä oli Jacques Paganelin pakko myöntää, että tämä järvi ei ollut valkoinen enempää kuin Mustameri on musta, Punainen meri punainen, Keltainen joki keltainen tai Siniset vuoret sinisiä. Maantieteilijän itserakkaus pakotti hänet kuitenkin kovasti väittelemään, mutta hänen perustelujaan ei myönnetty päteviksi.
Olbinett valmisti illallisaterian täsmällisesti kuten aina; sen jälkeen matkustajat, toiset vankkureissa, toiset teltassa, riensivät nukkumaan huolimatta "dingojen", Australian sakaalien, valittavasta ulvonnasta.
Ihana tasanko levisi Valkean järven toisella puolella kirjavanaan auringonkukkia. Herätessään seuraavana päivänä teki Glenarvanin ja hänen kumppaniensa mieli kiljua ihastuksesta silmiensä eteen aukenevasta suurenmoisesta näystä. Lähdettiin matkaan. Ainoastaan muutamat kaukaiset kummut osoittivat maan kohoavan. Niin kauas kuin silmä kantoi oli kaikki vain ruoho- ja kukkakenttää keväisessä loistossaan. Hienolehtisen pellavan sinervä vivahdus suli tälle seudulle ominaisen acanthus-lajin heleään punaan. Tätä vihannuutta elävöittivät vielä monet verbenaceae-heimon lajit ja suolapitoinen maa peittyi vihertävien tai punertavien, valtaiseen salsolaceae-heimoon kuuluvien hanhenjalkojen, maksaruohojen ja juurikkaiden alle. Ne ovat teollisuudelle hyödyllisiä kasveja, sillä niistä saa mainiota soodaa polttamalla ja tuhkaa liuottamalla. Paganel, josta kukkien keskellä tuli kasvitieteilijä, mainitsi kunkin eri lajin nimeltä eikä häneltä, kun hän aina halusi esittää numeroita, jäänyt huomauttamatta, että Australian kasvistossa oli tähän saakka tavattu neljätuhattakaksisataa lajia, jotka on jaettu sataankahteenkymmeneen heimoon.
Myöhemmin, kun oli nopeasti kuljettu parikymmentä kilometriä, vierivät vankkurit korkeiden akaasia-, mimoosa- ja kukinnoltaan niin vaihtelevaisten, valkoisten kumipuumetsiköiden välissä. Kasvimaailma ei tällä "spring-plainien", lähteiden kostuttamien tasankojen seudulla ollut kiittämätön päivänkehrälle, vaan antoi tuoksuina ja väreinä takaisin, mitä aurinko antoi sille säteinä.
Eläinmaailman tuotteet eivät olleet niin moninaisia. Muutamia kasuaareja hyppeli tasangolla, mutta niitä ei päästy lähestymään. Majurin onnistui kuitenkin ampua kylkeen erästä perin harvinaista eläintä, joka on sukupuuttoon kuolemassa. Se oli "jabiru", jota englantilaiset siirtolaiset sanovat jättiläiskurjeksi. Tämä lintu oli puolitoista metriä korkea, ja sen musta, leveä, kartiomainen ja teräväkärkinen nokka oli neljäkymmentäviisi senttiä pitkä. Sen pään orvokinsiniset ja purppuranpunaiset vivahteet olivat kaulan kiiltävänvihreän, kurkun häikäisevänvalkoisen ja pitkien säärien helakanpunaisen värin räikeänä vastakohtana. Luonto näytti tähän lintuun tuhlanneen alkuperäisten väriensä koko varaston.
Lintua ihmeteltiin kovasti, ja majuri olisi ollut päivän sankari, ellei pikku Robert olisi muutamaa kilometriä kauempana tavannut ja urhoollisesti tappanut erästä oudon muotoista eläintä, joka oli puoleksi siili, puoleksi muurahaiskarhu, puolitekoinen olio kuten luomisen alkuaikojen eläimet. Sen hampaattomasta suusta roikkui venyvä, pitkä ja tahmea kieli, pyydystäen muurahaisia, jotka ovat tämän eläimen pääasiallisena ravintona.
— Se on muurahaispiikkisika! Paganel sanoi, antaen tälle monotremille oikean nimen. — Oletteko koskaan nähnyt sellaista eläintä?
— Se on hirvittävä! Glenarvan lausui.
— Hirvittävä, mutta mielenkiintoinen, Paganel vastasi, — muuten yksinomaan Australiassa elävä, ja sitä saisi turhaan etsiä mistään muualta maailmassa.
Tietenkin Paganel halusi ottaa inhottavan muurahaispiikkisian mukaan ja panna sen tavaraosastoon. Mutta Olbinett vastusti sitä niin ehdottomasti, että tiedemies luopui tämän monotremi-näytteen säilyttämisestä.
Tänä päivänä kulkivat matkustajat 141. pituusasteen yli noin puolen asteen verran. Tähän saakka he olivat tavanneet vähän siirtolaisia, vähän squattereita. Maa näytti autiolta. Alkuasukkaista ei näkynyt varjoakaan, sillä villit heimot harhailivat pohjoisempana pitkin suunnattomia, Darlingin ja Murrayn lisäjokien kostuttamia erämaita.
Muuan omituinen näky kiinnitti kuitenkin Glenarvanin joukon huomiota. Se sai nähdä erään niitä tavattoman suuria karjalaumoja, joita rohkeat yrittelijät kuljettavat idän vuorilta Victorian ja Etelä-Australian maakuntiin saakka.
Kello neljän aikaan iltapäivällä John Mangles huomasi viiden kilometrin päässä edessäpäin horisontissa kohoavan suunnattoman pölypilven. Mistä tämä ilmiö johtui? Sitä oli vaikea sanoa. Paganel oli taipuvainen olettamaan jotakin meteoria, jolle hänen vilkas mielikuvituksensa jo etsi luonnollista syytä. Mutta Ayrton lopetti hänen retkeilynsä arvailujen mailla ilmoittaen, että pölyn nouseminen johtui liikkeellä olevasta karjalaumasta.
Perämies ei erehtynytkään. Paksu pilvi läheni. Sen keskestä kuului loputonta määkinää, hirnuntaa ja mylvinää. Tähän karjan mölinään sekaantui ihmisääniäkin huutojen, vihellysten ja melun muodossa.
Metelöivästä pilvestä tuli esiin muuan mies. Hän oli tämän nelijalkaisten armeijan ylijohtaja. Glenarvan meni häntä vastaan, ja tuttavuutta tehtiin kursailuitta. Johtaja tai, käyttääksemme hänen oikeaa arvonimeään "stock-keeper", omisti itse osan karjaa. Hän oli nimeltään Sam Machell ja tuli todellakin itämaakunnista ja oli matkalla Portlandin lahtea kohti.
Hänen karjaansa kuului kaksitoistatuhatta seitsemänkymmentäviisi päätä eli tuhat nautaa, yksitoistatuhatta lammasta ja seitsemänkymmentäviisi hevosta. Kaikki nämä eläimet oli ostettu laihoina Sinivuorten tasangoilla ja vietiin lihotettaviksi Etelä-Australian reheville laitumille, missä ne taas myytäisiin suurella voitolla. Niinpä Sam Machell saattoi hyötyä seitsemäntuhatta viisisataa puntaa voittaessaan kaksi puntaa naudalta ja puoli puntaa lampaalta. Se oli suuri yritys. Mutta millaista kärsivällisyyttä, millaista tarmoa tarvittiinkaan tämän vastahakoisen lauman viemiseksi määräpaikkaan ja millaisia vaivoja pitikään kestää! Tästä ankarasta ammatista saatu voitto oli raskaasti ansaittu!
Sam Machell kertoi muutamalla sanalla tarinansa, karjan jatkaessa matkaansa mimoosametsiköiden välissä. Lady Helena, Mary Grant ja ratsastajat olivat laskeutuneet maahan ja kuuntelivat stock-keeperin kertomusta tuuhean kumipuun siimeksessä istuen.
Karjakauppias oli lähtenyt matkalle seitsemän kuukautta sitten. Hän pääsi noin viisitoista kilometriä päivässä, ja hänen pitkä matkansa kestäisi vielä kolme kuukautta. Hänellä oli mukanaan apureina tässä työläässä puuhassa kaksikymmentä koiraa ja kolmekymmentä miestä, joista viisi mustaa, erinomaisen taitavia löytämään eksyneiden eläinten jäljet. Kuudet vankkurit seurasivat armeijaa. Varustettuina "stock-whipeillä", ruoskilla, joiden varsi oli noin puolimetrinen ja siima kolme metriä pitkä, ajajat marssivat rivien välissä palauttaen usein häiriytyvän järjestyksen, koirien keveän ratsuväen kirmaillessa sivustoilla.
Matkustajat ihmettelivät karjassa aikaansaatua kuria. Eri rodut kulkivat erillään, sillä naudat ja villit lampaat eivät tule hyvin toimeen keskenään; edelliset eivät suostu milloinkaan laitumeen, jonka poikki jälkimmäiset ovat liikkuneet. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa naudat etupäähän, missä ne kulkivat kahteen pataljoonaan jaettuina. Niitä seurasi viisi rykmenttiä lampaita kahdenkymmenen ajajan komennossa, ja hevoskomppania oli jälkijoukkona.
Sam Machell selitti kuulijoilleen, että armeijan oppaina eivät olleet koirat eikä miehet, vaan sonnit, älykkäät "leaderit", joiden etevämmyyden niiden kumppanit tunnustivat. Ne marssivat eturivissä, juhlallisen arvokkaina, noudattaen vaistomaisesti oikeaa suuntaa, syvästi vakuuttuneina oikeudestaan kunnioittavaan kohteluun. Niitä kohdeltiin hellävaroen, sillä karja totteli näitä johtajia empimättä. Jos niiden päähän pälkähti pysähtyä, siihen oikkuun täytyi mukautua, ja turhaa olisi ollut yrittää liikkeelle levähdyksen jälkeen, elleivät ne itse antaneet lähtömerkkiä.
Muutamat stock-keeperin lisäämät yksityiskohdat täydensivät kertomusta tästä retkestä, joka olisi ansainnut olla itse Ksenofonin kuvaama, ellei suorastaan johtama. Niin kauan kuin armeija marssi tasangolla, oli kaikki hyvin. Vähän hankaluutta, vähän vaivaa. Eläimet söivät kulkiessaan, sammuttivat janonsa laidunten monista puroista, nukkuivat yön, marssivat päivän ja kokoontuivat kuuliaisesti koirien haukunnasta. Mutta mantereen suurissa metsissä, eukalyptus- ja mimoosametsiköiden kautta kuljettaessa vaikeudet lisääntyivät. Komppaniat, pataljoonat ja rykmentit sekaantuivat tai hajaantuivat, ja niiden uudelleenjärjestämiseen meni pitkä aika. Jos onnettomuudeksi joku "leader" sattui eksymään, se täytyi löytää kaikin mokomin yleisen hajaannuksen välttämiseksi, ja mustilta meni usein monta päivää näihin vaikeisiin etsiskelyihin. Jos sattui suuria sateita, laiskat eläimet heittäytyivät liikkumattomiksi, ja ankarat ukonilmat synnyttivät pelosta mielipuolten eläinten joukossa sekasortoista pakokauhua.
Tarmokkaalla toimellaan stock-keeper oli kuitenkin suoriutunut näistä yhä uusiutuvista vaikeuksista. Hän marssi; kilometri kilometriltä oli päästy eteenpäin; tasankoja, metsiä, vuoria oli jäänyt selän taakse. Mutta jokien yli mentäessä oli monen muun ominaisuuden lisäksi tarpeen se suuri ominaisuus, jota sanotaan mielenmaltiksi ja joka kestää kaikki koettelemukset, niin etteivät tunnit tai päivät eivätkä edes viikot saa sitä masentaa. Kerrankin oli stock-keeperin pysähdyttävä erään virran eteen, jonka yli ei suinkaan ollut mahdoton kulkea, vaikka ei ollut kuljettu. Este johtui yksinomaan karjan itsepäisyydestä; eläimet tekivät tenän. Sonnit haistelivat vettä ja kääntyivät takaisin. Lampaat pakenivat joka suuntaan, mutta eivät vain menneet veteen. Odotettiin yötä lauman ajamiseksi jokeen; se ei onnistunut. Heitettiin väkisin veteen karitsoita, mutta emät eivät uskaltaneet mennä perässä. Koetettiin houkutella laumaa kiusaamalla sitä janolla useita päiviä; karja oli juomatta, mutta ei hievahtanut. Vietiin karitsat toiselle rannalle toivossa, että emät tulisivat yli näiden määkynästä; karitsat määkyivät, mutta emät eivät lähteneet toiselta rannalta. Sitä kesti kuukauden päivät eikä stock-keeper enää tiennyt, mitä tehdä määkyvällä, hirnuvalla ja mylvivällä laumallaan. Silloin eräänä päivänä, ilman syytä, oikusta, ei tiedetä minkä vuoksi, meni eräs osasto joen yli, ja silloin syntyi uusi pulma estää laumaa syöksymästä siihen sikinsokin. Riveissä syntyi epäjärjestystä ja paljon eläimiä hukkui koskiseen virtaan.
Näin kertoili Sam Machell. Sillä välin oli suuri osa laumasta marssinut ohi hyvässä järjestyksessä. Hänen oli aika palata armeijansa kärkeen valitsemaan parhaita laidunmaita. Hän lausui siis jäähyväiset lordi Glenarvanille, nousi mainiolle maatiaisratsulleen, jota yksi hänen miehistään piteli suitsista, ja kätteli sydämellisesti kaikkia. Hetken kuluttua hän oli kadonnut pölypilveen.
Vankkurit jatkoivat päinvastaiseen suuntaan hetkeksi keskeytynyttä matkaansa ja pysähtyivät vasta illalla Talbot-vuoren juurelle.
Paganel huomautti nyt sopivasti, että oli 25. päivä joulukuuta, siis joulupäivä, jota englantilaisissa perheissä on tapana viettää niin juhlallisesti. Mutta muonamestari ei ollut sitä unohtanut, ja teltassa tarjottu runsas illallinen tuotti hänelle aterioitsijoiden vilpittömät kiitokset. Täytyykin sanoa, että Olbinett oli todella tehnyt ihmeitä. Hän oli loihtinut varastostaan esille erinäisiä eurooppalaisia ruokalajeja, joita harvoin tavataan Australian erämaissa. Poronsäärtä, suolattua naudanlihaa, savustettua lohta, ohra- ja kaurakakkuja, teetä mielin määrin, viskiä runsaasti ja muutamia pulloja portviiniä kuului tähän hämmästyttävään ateriaan. Olisi voinut luulla olevansa Malcolmin linnan suuressa ruokasalissa keskellä Skotlannin ylämaita.
Tästä juhlasta ei tosiaankaan puuttunut mitään, inkivääriliemestä jälkiruoan pikkutorttuihin saakka. Yhtäkaikki katsoi Paganel velvollisuudekseen liittää ateriaan lähistökumpujen rinteillä kasvavien villien appelsiinipuiden hedelmiä. Alkuasukkaiden kesken niillä on nimenä "moccady"; appelsiinit olivat jokseenkin mauttomia, mutta niiden siemenet purtuina kirpeitä kuin cayennen-pippuri. Rakkaudesta tieteeseen pureksi maantieteilijä niitä niin tunnollisesti, että hänen kitalakeaan alkoi polttaa eikä hän kyennyt vastaamaan majurin kysymyksiin australialaisten jälkiruokien erikoisominaisuuksista.
Seuraavana eli 26. päivänä joulukuuta ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Tavattiin Norton-puron ja vähää myöhemmin puoleksikuivuneen Mackenzie-joen lähteet. Sää oli edelleen poutainen ja lämpö varsin siedettävä; tuuli puhalsi etelästä ja vilvoitti ilmaa kuten pohjoistuuli olisi tehnyt pohjoisella pallonpuoliskolla, mistä Paganel huomautti ystävälleen Robert Grantille.
— Se on onnellinen seikka, hän lisäsi, — sillä keskilämpö on suurempi eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla.
— Minkä vuoksi? poika kysyi.
— Minkäkö vuoksi? Paganel vastasi. — Etkö sinä ole koskaan kuullut puhuttavan, että maa on talvella lähempänä aurinkoa?
— Olen, herra Paganel.
— Ja että talven kylmyys johtuu vain auringonsäteiden vinoudesta?
— Sen tiedän.
— No, poikani, juuri tästä syystä on eteläisellä pallonpuoliskolla lämpimämpää.
— Sitä minä en ymmärrä, Robert vastasi silmät suurina.
— Ajattelehan, Paganel selitti, — kun meillä on talvi Euroopassa, mikä vuodenaika on silloin täällä Australiassa, vastapuolella?
— Kesä, Robert vastasi.
— No, koska juuri tänä vuodenaikana maa on lähinnä aurinkoa … ymmärrätkö?
— Ymmärrän…
— Niin on eteläisten seutujen kesä tämän läheisyyden vuoksi kuumempi kuin pohjoisten seutujen kesä.
— Aivan oikein, herra Paganel.
— Niinpä kun sanotaan, että aurinko on lähinnä maata 'talvella', pitää se paikkansa vain meillä, jotka asumme pohjoisella pallonpuoliskolla.
— Sitä minä en ollut tullut ajatelleeksi, Robert myönsi.
— Mutta nyt, poikani, älä enää unohda sitä!
Robert otti kernaasti vastaan tämän pienen opetuksen maailmanrakenteesta ja sai sitten tietää, että keskilämpö Victorian maakunnassa on kaksikymmentäkolme astetta Celsiusta.
Illalla retkikunta majoittui kahdeksan kilometrin päähän
Lonsdale-järven rannalta, pohjoisessa kohoavan Drummont-vuoren ja
Dryden-vuoren välillä, jonka matalahko huippu kohosi eteläisellä
taivaanrannalla.
Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan vankkurit saapuivat
Wimerra-joen rannalle, 143. meridiaanin kohdalle.
Lähes kilometrin levyinen joki virtasi kirkaspintaisena korkeiden kumi- ja akaasiapuu-reunusten välissä. Muutamat komeat myrttipuut, muiden muassa Metrosideros speciosa, kohotti viiden metrin korkeuteen pitkiä ja riippuvia punaisilla kukilla koristettuja oksiaan. Tuhansia lintuja, keltasirkkuja, peipposia, kultasiipisiä kyyhkysiä, puhumattakaan puheliaista papukaijoista, pyrähteli vihreässä lehvistössä. Alhaalla vedenkalvossa uiskenteli joukko mustia joutsenia arkoina ja luoksepääsemättöminä. Tämä Australian jokien rara avis, harvinainen lintu, katosi pian Wimerran mutkiin, jotka oikullisina kostuttivat viehättävää seutua.
Vankkurit olivat pysähtyneet ruohikolle, jonka reunat riippuivat vilisevän veden yllä. Ei ollut lauttaa, ei siltaa. Täytyi kuitenkin päästä yli. Ayrton otti etsiäkseen sopivan kahlaamon. Puolta kilometriä ylempänä joki tuntui hänestä matalammalta, ja siltä kohtaa hän päätti mennä toiselle rannalle. Eri kohdilta tunnustellessa todettiin vain vajaa metri vettä. Vankkureilla saattoi siis ilman suurta vaaraa uskaltaa tähän syvyyteen.
— Eikö ole muuta keinoa päästä tämän joen poikki? Glenarvan kysyi perämieheltä.
— Ei, mylord, Ayrton vastasi, — mutta tämä kahlaamo ei minusta näytä vaaralliselta. Me suoriudumme siitä kyllä.
— Onko lady Glenarvanin ja neiti Grantin noustava pois vankkureista?
— Ei millään muotoa. Minun juhtani ovat tukevajalkaisia, ja minä otan pitääkseni ne oikeassa suunnassa.
— Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, — minä luotan teihin.
Ratsumiehet asettuivat raskaiden vaunujen ympärille, sitten ajettiin päättävästi jokeen. Tavallisesti tällaisten kahlaamoiden yli yritettäessä ympäröidään vankkurit tyhjillä tynnyreillä, jotka kannattavat niitä veden pinnalla. Mutta täällä ei ollut moista uimavyötä saatavissa; täytyi siis luottaa taitavan Ayrtonin ohjaamien juhtien älyyn. Kuskipenkillä istuen Ayrton ohjasi valjakkoa; majuri ja molemmat matruusit kahlasivat vuolaan virran yli muutamia metriä edellä. Glenarvan ja John Mangles pysyttelivät kahden puolen vankkureita valmiina auttamaan naisia; Paganel ja Robert olivat jälkijoukkona.
Kaikki kävi hyvin Wimerran keskikohdalle saakka. Mutta silloin vesi syveni ja nousi yli pyöränkehien. Juhdat joutuivat pois suunnasta, ja kun jalka ei enää tavoittaisi pohjaa, ne voisivat vetää kieppuvat ajoneuvot mukanaan. Ayrton uhrautui rohkeasti; hän heittäytyi veteen ja tarttuen juhtien sarviin sai eläimet jälleen oikeaan suuntaan.
Tällä hetkellä sattui muuan uhkaava vaara, jota oli mahdoton aavistaa; kuului rätinää, ja vankkurit kallistuivat huolestuttavalla tavalla; vesi ulottui jo naisten jalkoihin, ja koko laitos alkoi liukua sivulle huolimatta Glenarvanin ja John Manglesin yrityksistä tukea sitä. Se oli tuskallinen hetki.
Onneksi valjakon voimakas nykäisy sai vankkurit vastaisen rannan törmälle. Juhdat ja hevoset saivat kohoavasta rinteestä jälleen tukevan jalansijan, ja pian olivat ihmiset ja eläimet turvassa toisella rannalla yhtä tyytyväisinä kuin likomärkinäkin.
Mutta onnettomuudessa oli vankkurien etuosa murtunut, ja Glenarvanin hevonen oli menettänyt etujalkojensa kengät.
Tämä tapaturma vaati viipymätöntä korjausta. Matkailijat katselivat toisiaan neuvottomina, kunnes Ayrton tarjoutui lähtemään Black Pointin asemalle, neljääkymmentä kilometriä pohjoiseen, noutamaan seppää.
— Menkää, menkää, kunnon Ayrton, lordi Glenarvan sanoi hänelle. —
Paljonko aikaa tarvitsette päästäksenne sinne ja tullaksenne takaisin?
— Ehkä noin viisitoista tuntia, Ayrton vastasi, — mutta en enempää.
— Lähtekää siis, ja teidän paluutanne odottaessa me majoitumme
Wimerran rannalle.
Wilsonin hevosella ratsastaen katosi perämies tuuhean mimoosalehvistön taakse.