BURKE JA STUART.
Loppuosa päivää käytettiin keskusteluun ja kävelyihin. Jutellen ja ihmetellen kävelivät matkalaiset pitkin Wimerran rantoja. Tuhkanharmaita kurkia ja iibis-lintuja lähti käheästi kirkuen lentoon heidän lähestyessään. Satiinilintu piiloutui villin viikunapuun latvalehvistöön, kuhankeittäjät ja kärpässiepot pyrähtelivät liljakasvien uhkeiden varsien välissä, jäälinnut jättivät tavallisen kalastelunsa, kun taas koko papukaijojen sivistyneempi heimo, seitsemän värin koristama "blue-mountain", punapäinen, keltakurkkuinen pieni "roschill", ja puna- ja sinihöyheninen "lori" jatkoivat huumaavaa lörpöttelyään kukkivien kumipuiden latvoissa.
Milloin maaten nurmikolla solisevan veden rannalla, milloin umpimähkään kuljeksien mimoosapensaiden välissä ihailivat kävelijät tätä kaunista luontoa päivänlaskuun saakka. Lyhyen hämärän jälkeen heidät yllätti yö lähes kilometrin päässä majapaikasta. He palasivat sinne, mutta oppaana ei ollut Pohjantähti, jota eteläisellä pallonpuoliskolla ei näy, vaan Etelän Risti, joka loisti taivaanlaen ja horisontin puolivälissä.
Olbinett oli kattanut illallisen telttaan. Istuttiin pöytään. Aterian huippukohtana oli Wilsonin ovelasti tappamien papukaijojen lihasta valmistettu eräänlainen muhennos, jossa muonamestari oli osoittanut taitonsa.
Illallisen jälkeen nousi kysymys, kuka keksisi sopivan syyn, minkä vuoksi näin kauniin illan ensi tunteina ei mentäisi levolle. Lady Helena lausui julki kaikkien toivomuksen pyytäessään Paganelia kertomaan suurten Australian tutkijoiden historian, minkä hän jo kauan sitten oli luvannut tehdä.
Paganel suostui siihen mielellään. Hänen kuulijansa asettuivat uhkean banksian juurelle; sikarien savu kohosi pian pimeään peittyvään lehvistöön saakka, ja maantieteilijä ryhtyi viipymättä kertomaan tyhjentymättömään muistiinsa luottaen.
— Te muistatte, ystäväni, eikä ainakaan majuri liene sitä unohtanut, kerran Duncanilla esittämäni löytöretkeilijöiden luettelon. Kaikista niistä, jotka koettivat tunkeutua mantereen sisäosiin, onnistui vain neljän kulkea sen halki etelästä pohjoiseen tai pohjoisesta etelään. Ne ovat: Burke vuonna 1860 ja 1861; MacKinlay vuonna 1861 ja 1862; Ladsborough vuonna 1862 ja Stuart niin ikään vuonna 1862. MacKinlaysta ja Landsboroughista minulla ei ole paljon sanomista. Edellinen samosi Adelaidesta Carpentaria-lahdelle, jälkimmäinen Carpentaria-lahdelta Melbourneen, kumpikin australialaisten komiteoiden lähettämänä etsimään Burkea, joka oli jäänyt sille tielleen eikä koskaan palannutkaan.
Burke ja Stuart ovat ne kaksi rohkeaa löytöretkeilijää, joista aion teille puhua, ja nyt aloitankin ilman pitempiä esipuheita.
Melbournen kuninkaallisen seuran lähettämänä lähti eronsaanut irlantilainen upseeri, Castlemainen entinen poliisipäällikkö, nimeltä Robert O'Hara Burke, matkalle 20. päivänä elokuuta 1860. Hänellä oli mukanaan yksitoista miestä, William John Wills, nuori, etevä tähtitieteilijä, tohtori Beckler, kasvitieteilijä Gray, King, nuori sotilas Intian armeijasta, Landells, Brahe ja useita sepoy-sotamiehiä. Kaksikymmentäviisi hevosta ja kaksikymmentäviisi kamelia kuljetti retkeilijöitä, heidän tavaroitaan ja kahdeksaksitoista kuukaudeksi varattua muonaa. Retkikunnan oli määrä pyrkiä Carpentaria-lahdelle, pohjoisrannikolle, seuraten aluksi Cooper-jokea. Vaivattomasti se pääsi Murrayn ja Darlingin yli ja saapui Menindien asemalle, siirtoloiden rajalle.
Matkalla oli havaittu, että suuresta tavaramäärästä oli paljon haittaa. Tämä seikka sekä Burken jyrkkä luonne synnytti eripuraisuutta joukossa. Kamelien johtaja Landells erosi muutamien hindupalvelijoiden kanssa retkikunnasta ja palasi Darlingin rannoille. Burke jatkoi matkaansa eteenpäin. Milloin suurenmoisia, kosteita laidunmaita, milloin kivisiä, vedettömiä teitä hän taivalsi Cooper-jokea kohti. Marraskuun 20. päivänä, kolme kuukautta lähtönsä jälkeen, hän sijoitti ensimmäisen muonavaraston joen rannalle.
Tänne täytyi retkeilijöiden jäädä joksikin aikaa, kun ei löytynyt pohjoiseen päin sellaista kuljettavaa tietä, jonka varrella vedensaanti olisi ollut taattu. Suurten vaikeuksien jälkeen he saapuivat paikkaan, jolle annettiin nimeksi Fort Wills. Se oli puolitiessä Melbournesta Carpentaria-lahdelle, ja he pystyttivät siihen paaluaitauksen. Siellä Burke jakoi joukkonsa kahteen osaan. Toisen piti Brahen komentamana jäädä Fort Willsiin kolmeksi kuukaudeksi tai pitemmäksi aikaa, elleivät elintarvikkeet loppuisi, ja odottaa toisen paluuta. Jälkimmäiseen kuuluivat vain Burke, King, Gray ja Wills. He ottivat mukaansa kuusi kamelia ja ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi, nimittäin 150 kiloa jauhoja, 20 kiloa riisiä, 20 kiloa kaurajauhoja, 50 kiloa kuivattua hevosenlihaa, 50 kiloa suolattua sianlihaa ja silavaa ja 15 kiloa korppuja, kaikki yhteensä mennen tullen noin kahdentuhannen kuudensadan kilometrin matkaa varten.
Nämä neljä miestä lähtivät siis matkalle. Vaivalloisen retken jälkeen kivisen erämaan halki he saapuivat Eyre-joelle, kauimpana olevalle paikalle, minkä Sturt oli saavuttanut 1845, ja samosivat pohjoista kohti noudattaen sadattaneljättäkymmentä meridiaania niin tarkoin kuin mahdollista.
Tammikuun 7. päivänä he marssivat eteläisen kääntöpiirin poikki hehkuvassa auringonhelteessä, harhauttavien kangastusten eksyttäminä usein kärsien veden puutetta, joskus ankarien rajuilmojen virkistäminä, tavaten siellä täällä harhailevia alkuasukkaita, joista heillä ei ollut mitään valittamista; ylimalkaan oli verraten vähän haittaavia esteitä tiellä, jota eivät sulkeneet järvet, joet tai vuoret.
Tammikuun 12. päivänä näkyi pohjoisessa muutamia kukkuloita, muiden mukana Forbes-vuori, ja jono graniittiharjuja, joilla on englanninkielessä nimenä "range". Siellä matka kävi hankalaksi. Päästiin töin tuskin eteenpäin. Eläimet eivät suostuneet marssimaan: — Aina vain harjuja, kamelit hikoilevat pelosta, Burke kirjoitti päiväkirjaansa. Voimansa ponnistaen retkeilijät pääsivät kuitenkin Turner-joen rannalle ja sitten latvapuolelle Flinders-jokea, jonka Stokes oli nähnyt 1841 ja joka palmujen ja eukalyptusten reunustamana laskee Carpentaria-lahteen.
Valtameren läheisyyttä ilmaisi sarja suoperäisiä maita. Yksi kameleista hukkui niihin. Toiset kieltäytyivät kulkemasta pitemmälle. Kingin ja Grayn täytyi jäädä niiden luokse. Burke ja Wills jatkoivat matkaa pohjoiseen ja suurten vaikeuksien jälkeen, joista heidän muistiinpanoissaan on hyvin hämärästi mainittu, he saapuivat eräälle kohdalle, missä meren nousuvettä oli rämeillä, mutta eivät nähneet itse merta. Se tapahtui 11. päivänä helmikuuta 1861.
— Eivätkö nämä uljaat miehet siis päässeet pitemmälle? lady Glenarvan kysyi.
— Eivät hyvä rouva, Paganel vastasi. — Rämeet olivat kulkukelvottomia, ja heidän täytyi kääntyä paluumatkalle yhtyäkseen tovereihinsa Fort Willsissä. Surullinen paluu, sen saa sanoa! Heikkoina ja näännyksissä eteenpäin laahautuen Burke ja Wills pääsivät Greyn ja Kingin luo. Sitten he lähtivät nelisin, seuraten jo kulkemaansa tietä, etelään Cooper-jokea kohti.
Tämän matkan vastuksia, vaaroja ja kärsimyksiä emme tarkalleen tunne, sillä retkeilijöiden muistiinpanoissa ei niitä kuvata. Mutta niiden on täytynyt olla hirvittäviä.
Saavuttuaan huhtikuussa Cooper-joen laaksoon, heitä ei enää ollut kuin kolme. Gray oli kuollut uupumukseen. Neljä kamelia oli menehtynyt. Jos Burken kuitenkin olisi onnistunut päästä Fort Willsiin, missä Brahe häntä odotti muonavarastoineen, hän olisi tovereineen pelastunut. He panivat peliin kaiken voimansa, laahustivat eteenpäin vielä muutamia päiviä, ja 21. päivänä huhtikuuta he näkivät varuspaikan aitauksen, pääsivät perille…! Mutta juuri sinä päivänä oli, viisi kuukautta turhaan odotettuaan, Brahe lähtenyt.
— Lähtenyt! pikku Robert huudahti.
— Niin, lähtenyt! Vieläpä onnettoman sattuman oikusta juuri samana päivänä! Brahen jättämä kirje ei ollut seitsemää tuntia vanhempi. Mutta Burke ei voinut ajatellakaan hänen tavoittamistaan. Oman onnensa nojaan jääneet virkistivät itseänsä hiukan varaston ruokavaroilla. Mutta heillä ei ollut mitään kulkuneuvoja, ja Darling oli vielä kuudensadankuudenkymmenen kilometrin päässä.
Silloin Burke päätti vastoin Willsin neuvoa pyrkiä Hopeless-vuoren läheisiin australialaisiin siirtoloihin, noin kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Fort Willsistä. Lähdettiin matkalle. Kahdesta jäljellä olevasta kamelista toinen hukkui erääseen Cooper-joen mutaiseen lisäjokeen, toinen ei jaksanut kulkea enää askeltakaan; se täytyi tappaa ja sen lihat syödä. Pian olivat ruokavarat lopussa. Kolmen kovaonnisen miehen täytyi elättää itseään "nardulla", vesikasvilla, jonka siitepöly on syötävää. Kun heillä ei ollut vettä eikä keinoja kuljettaa sitä mukanaan, he eivät voineet jättää Cooperin rantoja. Tulipalo poltti heidän telttansa ja leiritavaransa. He olivat hukassa. Ei ollut edessä muuta kuin kuolema!
Burke kutsui luokseen Kingin: — Minä en elä enää kuin muutaman tunnin, hän sanoi tälle; — tässä on kelloni ja muistiinpanoni. Kun olen kuollut, pankaa oikeaan käteeni pistooli ja jättäkää minut paikalleni hautaamatta! Tämän jälkeen Burke ei enää puhunut; hän kuoli seuraavana aamuna kello kahdeksan.
Järkyttyneenä ja murheissaan King lähti etsimään jotakin australialaista heimoa. Kun hän palasi, oli Willskin kuollut. Kingin ottivat alkuasukkaat hoiviinsa, ja syyskuussa löysi hänet Howittin retkikunta, joka oli lähetetty etsimään Burkea samaan aikaan kuin MacKinlay ja Landsborough. Niinpä neljästä retkeilijästä tältä matkalta Australian mantereen poikki jäi yksi ainoa henkiin.
Paganelin kertomus oli tehnyt hänen kuulijoihinsa masentavan vaikutuksen. Kaikki ajattelivat kapteeni Grantia, joka kenties harhaili samoin kuin Burke tovereineen keskellä erämaata. Olivatko haaksirikkoiset pelastuneet niistä kärsimyksistä, joihin nämä uljaat retkeilijät olivat menehtyneet? Tämä ajatus oli niin luonnollinen, että kyyneleet kihosivat Mary Grantin silmiin.
— Isäni! Isäparkani! hän huokasi.
— Neiti Mary, tyyntykää! John Mangles lohdutti. — Joutuakseen
tällaisiin kärsimyksiin täytyy kaiken uhalla lähteä sisämaahan.
Kapteeni Grant on alkuasukkaiden käsissä, kuten King, ja pelastuu kuten
King. Hän ei ole milloinkaan joutunut niin surkeaan asemaan.
— Ei olekaan, Paganel vahvisti, — ja minä toistan teille, rakas neiti, että australialaiset ovat ystävällisiä.
— Jumala toteuttakoon sananne! neito vastasi.
— Entä Stuart? kysyi Glenarvan, joka tahtoi kääntää ajatukset pois surullisesta suunnasta.
— Stuartko? Paganel vastasi. — Oh, Stuart oli onnekkaampi, ja hänen nimensä on kuuluisa Australian aikakirjoissa. Vuodesta 1848 alkaen valmistautui John MacDougal Stuart, teidän maanmiehiämme, hyvät ystäväni, retkilleen, seuraten Sturtia matkoilla Adelaiden pohjoispuolisissa erämaissa. Vuonna 1860 hän yritti turhaan tunkeutua Australian sisämaahan vain kahden miehen seuraamana. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka masentuvat. Vuonna 1861, tammikuun 1. päivänä, hän lähti Chambers-joelta yhdentoista päättäväisen matkakumppanin etunenässä ja pääsi kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Carpentaria-lahdesta; mutta muonavarojen puutteen vuoksi hänen täytyi palata Adelaideen pääsemättä tämän hirvittävän mantereen halki. Mutta hän rohkeni koetella onnea vieläkin ja varustaa kolmannen retkikunnan, jonka tosiaan onnistui saavuttaa niin kiihkeästi tavoiteltu päämäärä.
Etelä-Australian eduskunta kannatti lämpimästi tätä uutta löytöretkeä ja myönsi sitä varten kahdentuhannen punnan avustuksen. Stuart ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, jotka kokemuksesta tiesi tarpeellisiksi. Hänen ystävänsä, luonnontutkija Waterhouse, vanhat kumppaninsa Thring ja Kekwick sekä lisäksi Woodforde ja Auld, kaikkiaan kymmenen miestä, liittyivät häneen. Hän otti mukaansa kaksikymmentä amerikkalaista nahkasäkkiä, joista kukin oli kolmenkymmenen litran vetoinen, ja 5. päivänä huhtikuuta 1862 retkikunta oli saavuttanut Newcastle Waterin alueen, kahdeksannentoista leveysasteen takana, yhtä kaukana pohjoisessa kuin kovaonninen Burke oli päässyt. Hänen reittinsä noudatti jokseenkin läheltä 131. meridiaania ja poikkesi niin ollen seitsemän astetta länteen Burken reitistä.
Newcastle Waterin alueen piti olla uusien löytöretkien lähtökohtana. Stuart, jota kaikkialla ympäröi tiheä metsä, koetti turhaan tunkeutua pohjoiseen ja koilliseen. Yritys samota länttä kohti Victoria-joelle ei myöskään onnistunut; läpipääsemättömät viidakot sulkivat tien.
Stuart päätti silloin muuttaa leiripaikkaa ja saikin sen siirretyksi vähän pohjoisemmaksi, Howerin rämeille. Sitten kulkiessaan itää kohti hän kohtasi keskellä ruohoisia tasankoja Daily-joen ja seurasi sitä noin viisikymmentä kilometriä.
Maaperä alkoi olla erinomaista; laitumet olisivat olleet squatterin ilona ja onnena; kumipuut kasvoivat sieilä tavattoman korkeiksi. Ihmeissään jatkoi Stuart matkaamista eteenpäin; hän saapui Strangeway-joen ja Leichardtin löytämän Roper-joen rannalle; niiden vedet virtasivat palmujen välitse, jotka olivat tämän trooppisen seudun arvoisia; siellä eli alkuasukasheimoja, jotka ottivat löytöretkeilijät ystävällisesti vastaan.
Sieltä retkikunta kääntyi pohjoisluoteeseen pitkin hiekkaista ja rautapitoisten kallioiden peittämää aluetta, etsien Van Diemenin lahteen laskevan Adelaide-joen lähteitä. Se kulki tällöin Arnhemin maan läpi, palmukaalien, bambujen ja pinjojen keskitse. Adelaide laajeni; sen rannat kävivät rämeisiksi; meri oli lähellä.
Tiistaina 22. päivänä heinäkuuta Stuart leiriytyi Fresh Waterin rämeille jouduttuaan vaikeuksiin lukemattomien purojen vuoksi, jotka katkaisivat hänen reittinsä. Hän lähetti kolme kumppaneistaan etsimään mahdollisia teitä; seuraavana päivänä hän saapui, milloin kierrettyään ylipääsemättömiä virranpoukamia, milloin rämmittyään upottavilla soilla, muutamille ruohoisille ylätasangoille, missä kasvoi kumipuurykelmiä ja kuitukuorisia puita; siellä lenteli parvittain hanhia, iibiksiä ja eräitä erikoisen kesyttömiä vesilintuja. Alkuasukkaita oli vähän tai ei laisinkaan. Vain siellä täällä savua kaukaisista leiripaikoista.
Heinäkuun 24. päivänä, yhdeksän kuukautta Adelaidesta lähtönsä jälkeen, Stuart lähti kahtakymmentä minuuttia yli kello kahdeksan aamulla liikkeelle pohjoista kohti; hän tahtoi vielä samana päivänä päästä meren rannalle. Rautamalmien ja vulkaanisten kallioiden peittämä maa kohosi hiljalleen; puut pienenivät ja alkoivat muistuttaa sellaisia, joita kasvaa merten rannoilla; eteen tuli laaja, metsän reunustama vesijättölaakso. Stuart kuuli selvästi murtuvien aaltojen kohinaa, mutta ei sanonut mitään kumppaneilleen. Vihdoin tultiin villien viiniköynnösten tukkimaan viidakkoon.
Stuart astui muutaman askeleen. Silloin hän oli Intian valtameren rannalla! — Meri! Meri! huudahti Thring hämmästyneenä. Toiset riensivät paikalle, ja kolme pitkää hurraahuutoa tervehti Intian merta.
Australian mantereen poikki oli päästy neljännellä kerralla!
Kuvernööri Richard Macdonnellille antamansa lupauksen mukaan Stuart pesi jalkansa, kasvonsa ja kätensä merivedessä. Sitten hän palasi laaksoon ja kaiversi erääseen puuhun nimensä alkukirjaimet J.M.D.S. Leiri pantiin kuntoon pienen solisevan puron rannalle.
Seuraavana päivänä Thring lähti tutkimaan, voisiko lounaaseen kulkemalla päästä Adelaide-joen suulle, mutta maaperä oli liian rämeistä hevosille, joten siitä täytyi luopua.
Silloin Stuart valitsi korkean puun eräällä aukealla paikalla. Hän katkaisi sen alemmat oksat ja kiinnitti latvaan Australian lipun. Puun kaarnaan piirrettiin seuraavat sanat: Kaiva maata puolen metrin päässä etelään.
Ja jos joku matkustaja kerran kaivaa maata siltä paikalta, hän löytää peltirasian ja siinä asiakirjan, jonka sanat ovat syöpyneet muistiini:
SUURI TUTKIMUSRETKI JA KULKU AUSTRALIAN HALKI ETELÄSTÄ POHJOISEEN.
John MacDougal Stuartin johtamat tutkimusretkeilijät saapuivat tänne 25. päivänä heinäkuuta 1862 kuljettuaan koko Australian halki Etelämereltä Intian valtameren rannalle, samoten keskeltä mannerta. He olivat lähteneet Adelaidesta 26. päivänä lokakuuta 1861 ja jättivät 21. päivänä tammikuuta 1862 taakseen viimeisen siirtolan pohjoisessa. Tämän onnellisen tapahtuman muistoksi he pystyttivät tähän Australian lipun, merkiten siihen retkikunnan johtajan nimen. Kaikki on hyvin. Jumala varjelkoon kuningatarta.
Alle on kirjoitettu Stuartin ja hänen seuralaistensa nimet.
Näin todettiin tämä suuri tapahtuma, joka herätti tavatonta huomiota koko maailmassa.
— Ja pääsivätkö kaikki nämä rohkeat retkeilijät takaisin ystäviensä luo etelään? lady Helena kysyi.
— Pääsivät, rouva, Paganel vastasi, — kaikki, mutta eivät ilman kovia koettelemuksia. Stuart kärsi kaikkein enimmin, hän oli pahasti sairastunut keripukkiin lähtiessään paluumatkalle Adelaidea kohti. Syyskuun alussa hänen tautinsa oli niin pahentunut, ettei hän uskonut enää näkevänsä asuttuja seutuja. Hän ei jaksanut enää istua satulassa, vaan kulki kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa maaten. Lokakuun lopulla hän joutui verensyöksyn takia viimeisilleen. Tapettiin hevonen, jotta hänelle saatiin keitetyksi lihalientä; 28. päivänä lokakuuta hän luuli kuolevansa, mutta onnellinen taudinkäänne pelasti hänet, ja 10. päivänä joulukuuta retkikunta saapui täysilukuisena ensimmäisille asutuksille.
Adelaideen Stuart saapui 17. päivänä joulukuuta asukkaiden riemuitessa. Mutta hänen vointinsa oli yhä huono, ja pian, saatuaan Maantieteellisen seuran suuren kultamitalin, hän astui Indus-laivaan matkustaakseen rakkaaseen Skotlantiinsa, isänmaahansa, missä palatessamme vielä hänet tapaamme.[6]
— Hän oli mies, joka oli erinomaisen tarmokas, Glenarvan sanoi, — ja se vielä enemmän kuin ruumiillinen voima auttoi häntä suurtekoihin. Skotlanti on syystä ylpeä saadessaan lukea hänet omiensa joukkoon.
— Eikö Stuartin jälkeen kukaan ole yrittänyt uusia löytöretkiä? lady
Helena kysyi.
— On kyllä, rouva, Paganel vastasi. — Minä olen usein maininnut teille Leichardtin. Tämä retkeilijä oli jo vuonna 1844 tehnyt huomattavan tutkimusretken Pohjois-Australiaan. Vuonna 1848 hän lähti toiselle matkalle koilliseen. Seitsemääntoista vuoteen ei hänestä sitten ole mitään kuulunut. Viime vuonna toimeenpani kuuluisa kasvitieteilijä, tohtori Muller Melbournesta rahankeräyksen retkikunnan kustantamista varten. Rahat saatiin helposti kokoon, ja joukko uljaita squattereita lähti älykkään ja rohkean MacIntyren johdolla 21. päivänä kesäkuuta 1864 Paroo-joen laidunmailta. Tällä hetkellä, jolloin teille puhun, se on Leichardtia etsiessään varmaankin tunkeutunut kauas mantereen sisäosiin. Onnistukoon sen ja onnistukoon meidän kuten senkin löytää etsityt rakkaat ystävät!
Tähän päättyi maantieteilijän kertomus. Oli jo myöhäinen ilta. Kiitettiin Paganelia, ja vähän ajan kuluttua nukkui itsekukin rauhallisesti, valkoisten kumipuiden lehdistössä piilevän kellolinnun raksuttaessa säännöllisesti tämän tyynen yön sekunteja.