RAUTATIE MELBOURNESTA SANDHURSTIIN.
Majuri oli ollut hieman levoton nähdessään Ayrtonin lähtevän Wimerran leiriltä etsimään hevosenkengittäjää Black Pointin asemalta. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan omista epäilyistään ja tyytyi vain pitämään silmällä joen ympäristöä. Näiden rauhallisten seutujen tyyneyttä ei millään tavoin häiritty, ja yön kestettyä muutamia tunteja aurinko nousi jälleen taivaalle.
Glenarvan puolestaan ei pelännyt muuta kuin että Ayrton tulisi takaisin yksin. Ellei saataisi seppää, vankkureilla ei päästäisi jatkamaan retkeä. Matka keskeytyisi ehkä useiksi päiviksi, ja Glenarvan, joka malttamattomana halusi pian päästä perille, ei suvainnut mitään viivytystä.
Onneksi Ayrton ei ollut hukannut aikaa eikä laiminlyönyt mitään. Hän palasi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Hänellä oli mukanaan mies, joka sanoi olevansa Black Pointin aseman seppä. Tämä oli suuri ja reipas miehenroikale, tympäisevän ja eläimellisen näköinen. Mutta vähät sillä, jos hän vain pystyisi tehtäväänsä. Hän oli muuten perin vähäpuheinen eikä kuluttanut suutaan tarpeettomiin sanoihin.
— Onko hän pystyvä työmies? John Mangles kysyi perämieheltä.
— Minä en häntä tunne enempää kuin te, kapteeni, Ayrton vastasi. —
Saadaan nähdä.
Seppä ryhtyi työhönsä. Hän oli ammattimies, sen näki kyllä siitä tavasta, kuinka hän korjasi vankkurien etuosan. Hän teki työtä taitavasti ja harvinaisen nopeasti. Majuri huomasi hänen ranteidensa pahasti runnellussa ihossa mustahkot, melkein verestävät raidat. Ne olivat vereksien haavojen jälkiä, joita huonon pellavapaidan hihat vain osaksi peittivät. MacNabbs teki sepälle näitä, vielä varmaankin perin kipeitä vioittumia koskevan kysymyksen. Mutta mies ei vastannut, vaan jatkoi työtään.
Kahden tunnin kuluttua oli vankkurit korjattu.
Mitä Glenarvanin hevoseen tuli, se oli pian kunnossa. Seppä oli ottanut mukaansa valmiita hevosenkenkiä; niissä oli muuan omituisuus, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta: etuosaan oli lyöty selvä ristiässän kuva. Majuri huomautti sitä Ayrtonille.
— Se on Black Pointin merkki, perämies vastasi. — Sen avulla voi seurata asemalta kadonneiden hevosten jälkiä sekoittamatta niitä muihin.
Kengät oli pian sovitettu hevosen kavioihin. Sen jälkeen seppä pyysi palkkaansa ja lähti tiehensä tuskin neljä sanaa sanottuaan.
Puoli tuntia myöhemmin olivat retkeilijät matkalla. Mimoosametsän takana levisi laajalti avoin tasanko, joka hyvin ansaitsi nimensä "open plain". Muutamia kvartsilohkareita ja rautapitoisia kiviä oli siellä täällä pensaiden, korkean ruohikon ja aitausten välissä, missä lukuisia karjalaumoja oli laitumella. Joitakin kilometrejä kauempana uursivat vankkurien pyörät syvälle vesiperäiseen maahan, jossa solisi säännöttömiä, jättiläiskaislikon puoleksi peittämiä puroja. Sitten kuljettiin pitkin laajojen, rehevöityvien suolapitoisten lampien reunoja. Matka sujui vaivattomasti ja, se täytyy sanoa, rattoisasti.
Lady Helena kutsui herroja käymään luonaan vuoron perään, sillä hänen salonkinsa oli kovin ahdas. Mutta näin sai kukin levähtää rasittavasta ratsastuksesta ja virkistää itseänsä keskustelulla viehättävien naisten kanssa. Neiti Maryn avustamana hän hoiti pyörivän talonsa emännyyttä mitä miellyttävimmin. John Manglesia ei näissä jokapäiväisissä kutsuissa unohdettu, eikä hänen hiukan juhlallista keskustelutapaansa pidetty ikävänä. Päinvastoin.
Näin kuljettiin kohtisuoraan poikki Growlandista Horshamiin johtavan postitien, pahasti pölyisen tien muuten, jota jalkamiehet eivät juuri käyttäneet. Talbotin kreivikunnan äärimmäisessä sopukassa sivuttiin ohimennen matalahkojen kunnaiden kukkuloita, ja illalla seurue saapui viiden kilometrin päähän Maryboroughin yläpuolelle. Satoi hienoa vihmaa, joka missä muussa maassa tahansa olisi liottanut kamaran, mutta täällä kosteus haihtui niin ihmeellisesti, että leiripaikalla ei ollut siitä mitään haittaa.
Seuraavana, 29. päivänä joulukuuta kulkua hidastutti jonkin verran jono vuorennyppylöitä, jotka muistuttivat jonkinlaista pienoiskokoista Sveitsiä. Tavan takaa piti nousta mäelle ja taas laskeutua, ja samalla kärsiä epämieluisaa keinahtelua. Matkustajat kävelivät osan matkaa jalkaisin eivätkä sitä pahoitelleet.
Kello yhdentoista aikaan saavuttiin Carlsbrookiin, joka on jokseenkin tärkeä kaupunki. Ayrton oli sitä mieltä, että olisi kierrettävä sen ympäri sinne poikkeamatta, ajan voittamiseksi, hän selitti. Glenarvan oli samaa mieltä, mutta aina utelias Paganel tahtoi käydä Carlsbrookissa. Hänen ehdotukseensa suostuttiin, ja vankkurit jatkoivat verkalleen kulkuaan.
Tapansa mukaan Paganel otti Robertin seurakseen. Hänen käyntinsä Carlsbrookissa oli hyvin lyhyt, mutta riitti antamaan hänelle tarkan yleiskuvan kaupungista. Siellä oli pankki, raatihuone, kauppatori, koulu, kirkko ja satakunta täysin samanlaista tiilitaloa, kaikki järjestettynä säännölliseksi, yhdensuuntaisten katujen leikkelemäksi suunnikkaaksi englantilaiseen tapaan. Ei mikään ole yksinkertaisempaa — eikä myöskään yksitoikkoisempaa. Kun kaupunki suurenee, pidennetään sen katuja kuten kasvavan pojan housuja, alkuperäistä sopusuhtaa millään tavoin rikkomatta.
Carlsbrook oli vilkas kaupunki, mikä on näiden vastaperustettujen kaupunkien huomattava ominaisuus. Australiassa näyttävät kaupungit kasvavan kuin puut auringon lämmössä. Kiireisiä ihmisiä kulki kaduilla, kullan välittäjiä tungeskeli tuontitoimistoissa, alkuasukkaisiin kuuluvan poliisimiehistön saattamana tuotiin kallista metallia Bendigon ja Mount Alexanderin kaivoksista. Kaikki nämä etujensa kannustamat ihmiset ajattelivat vain kauppojaan, eikä tämän ahertavan väestön joukossa muukalaisia huomattukaan.
Käytettyään tunnin ajan vaellukseen Carlsbrookissa molemmat palasivat toveriensa luo huolellisesti viljellyn peltomaan halki. Sitten tuli laajoja ruohikkoja, nimeltään "low level plains", ja niillä näkyi lukemattomia lammaslaumoja ja paimenhökkeleitä. Edempänä alkoi erämaa välittömästi, Australian luonnolle ominaisen äkkinäisesti. Simpsonin kukkulat ja Tarrangowerin vuori osoittivat Loddon piirin eteläistä kärkeä 144. pituusasteen kohdalla.
Tähän saakka ei kuitenkaan ollut tavattu yhtään alkuasukasheimoista, jotka elävät villissä tilassa. Glenarvan tuumiskeli, puuttuiko Australiasta australialaisia, kuten Argentiinan pampalta oli puuttunut intiaaneja. Mutta Paganel selitti hänelle, että tällä leveysasteella liikuskelivat villit enimmäkseen Murrayn tasangoilla puolentoistasataa kilometriä idempänä.
— Me lähestymme kultaseutua, hän sanoi. — Kahden päivän päästä kuljemme Mount Alexanderin rikkaan alueen läpi. Sinne ryntäsivät vuonna 1852 kullanetsijöiden laumat. Alkuasukkaiden täytyi paeta heidän tieltään erämaihin. Me olemme sivistyneessä maassa, vaikkei siltä näytä, ja ennen tämän päivän päättymistä olemme kulkeneet rautatien yli, joka yhdistää Murrayn ja meren. Tarvitseeko sanoakaan, ystäväni, rautatie Australiassa tuntuu minusta yllättävältä.
— Minkä vuoksi, Paganel? Glenarvan kysyi.
— Minkäkö vuoksi? Sen vuoksi, että se on ristiriitaista! Oh, minä tiedän kyllä, että te, jotka olette tottuneet asuttamaan kaukaisia alueita, te, joilla on sähkölennättimiä ja maailmannäyttelyitä Uudessa Seelannissa, pidätte sitä ihan luonnollisena! Mutta se sekoittaa minun kaltaiseni ranskalaisen mieltä ja kaikkia hänen mielikuviaan Australiasta.
— Kun te katsotte entisyyttä ettekä nykyisyyttä, John Mangles huomautti.
— Olkoon, Paganel vastasi, — mutta kun erämaiden halki kiitävät veturit, mimoosien ja kumipuiden oksiin kiertyvät höyrypilvet, pikajunien edestä pakenevat muurahaispiikkisiat, nokkaeläimet ja kasuaarit, ja villit nousevat kello puoli neljän junaan matkustaakseen Melbournesta Kynetoniin, Castlemaineen, Sandhurstiin tai Echucaan, hämmästyttää tuo kaikki jokaista muuta kuin englantilaista tai amerikkalaista. Teidän rautatienne hävittävät erämaiden runollisuuden.
— Mitäpä siitä, jos edistys tulee tilalle! majuri lausui.
Kimeä vihellys keskeytti puheen. Matkustajat olivat vain puolentoista kilometrin päässä rautatiestä. Muuan etelästä tuleva ja hiljaista vauhtia kulkeva veturi pysähtyi juuri rautatien ja vankkurien käyttämän maantien risteykseen. Tämä rautatie yhdisti, kuten Paganel oli sanonut, Victorian pääkaupungin Australian suurimpaan virtaan Murrayyn. Tämä valtava vesiuoma, jonka Sturt löysi vuonna 1828, alkaa Australian Alpeilta, saa lisävettä Lachlanista ja Darlingista, on Victorian maakunnan koko pohjoisrajana ja laskee Encounter-lahteen lähellä Adelaidea. Se ulottuu rikkaiden, hedelmällisten seutujen halki, ja squatter-asemat yhä lisääntyvät sen varsilla, kun näin on saatu mukava kulkuyhteys Melbourneen.
Tätä rautatietä oli siihen aikaan valmiina 168 kilometriä Melbournesta Sandhurstiin; samalla se välitti liikennettä Kynetoniin ja Castlemaineen. Parhaillaan rakennettiin sadankahdentoista kilometrin pituista jatkorataa Echucaan, juuri tänä vuonna Murrayn varsille perustetun Riverinen siirtokunnan pääkaupunkiin saakka.
37. leveysaste leikkasi rautatietä muutamia kilometrejä Castlemainen pohjoispuolella juuri sillä kohtaa, missä on Camden Bridge, Lutton-nimisen Murrayn lisäjoen yli rakennettu silta.
Sitä kohti Ayrton suuntasi vankkurinsa, ratsumiesten lähtiessä edeltä nelistämään Camden Bridgelle. Heitä kannusti siihen muuten kova uteliaisuus.
Rautatien siltaa kohti riensi näet suuri ihmisjoukko. Läheisten asemien asukkaat jättivät talonsa ja paimenet laumansa, tungeksien tiellä, niin että oli vaikea päästä eteenpäin. Joukosta kuului usein toistuvia huutoja:
— Rautatielle! Rautatielle!
Ilmeisesti oli sattunut jokin vakava tapahtuma, joka aiheutti kaiken tämän hälinän. Ehkäpä jokin suuri tapaturma.
Glenarvan lisäsi hevosensa vauhtia kumppaneidensa seuratessa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli Camden Bridgen luona. Siellä hän ymmärsi syyn ryntäykseen.
Oli tapahtunut hirvittävä onnettomuus, ei junien yhteentörmäys, vaan junan suistuminen radalta ja syöksyminen virtaan, mikä muistutti Amerikan suurimpia samantapaisia onnettomuuksia. Rautatien alitse kulkeva joki oli täynnä vaunuja ja veturin pirstaleita. Joko oli silta murtunut junan painosta tai juna joutunut pois raiteilta: viisi vaunua kuudesta oli suistunut Luttonin uomaan veturin perässä. Ainoastaan viimeinen vaunu pelastui kuin ihmeen kautta, sen kytkyt kun oli katkennut, ja seisoi radalla metrin päässä kuilun partaalta. Alhaalla oli vain hirvittävä kasa mustuneita ja katkenneita akseleita, murskautuneita vaunuja, vääntyneitä kiskoja, hiiltyneitä ratapölkkyjä. Tärähdyksestä räjähtänyt höyrypannu oli lennättänyt metallikuoren sirpaleita pitkän matkan päähän. Tästä muodottomien esineiden rykelmästä nousi vielä muutamia liekkejä ja höyryä mustan savun keskeltä. Hirveän syöksyn jälkeen vielä hirveämpi tulipalo! Suuria verilätäköitä, irrallisia jäseniä, hiiltyneiden ruumiiden tynkiä näkyi siellä täällä eikä kukaan uskaltanut ajatella näiden pirstaleiden alle hautautuneiden uhrien lukumäärää.
Glenarvan, Paganel, majuri ja Mangles kuuntelivat joukon keskellä miehestä mieheen kulkevia puheita. Pelastustöissä puuhaillessaan kukin koetti selittää tapaturmaa.
— Silta on murtunut, joku sanoi.
— Murtunutko! toinen vastasi. — Se on yhtä hyvässä kunnossa kuin se on aina ollut, mutta on unohdettu kääntää paikalleen junan tullessa. Siinä kaikki.
Siinä olikin kääntösilta, joka avattiin laivaa varten. Oliko siis anteeksiantamattoman huolimaton vartija unohtanut sulkea sen, niin että täyttä vauhtia kulkeva juna tyhjän päälle jouduttuaan, oli näin syöksynyt Luttonin veteen? Tämä olettamus tuntui hyvin todennäköiseltä. Vaikka toinen puoli siltaa oli murskana vaunujen pirstaleiden alla, riippui toinen, vastapäiselle rannalle käännetty puoli vielä ehjänä kannattimillaan. Ei ollut epäilystäkään! Vartijan huolimattomuus oli aiheuttanut tapaturman.
Se oli sattunut yöllä junalle n:o 37, joka oli lähtenyt Melbournesta neljännestä vaille kaksitoista illalla. Kello oli varmaankin ollut neljännestä yli kolme aamulla, kun juna kaksikymmentäviisi minuuttia Castlemainen asemalta lähdön jälkeen saapui Camden Bridgelle ja kohtasi siinä tuhonsa. Viimeisen vaunun matkustajat ja virkailijat ryhtyivät heti etsimään apua, mutta sähkölennätin, jonka pylväät olivat kaatuneet maahan, ei enää toiminut. Kului kolme tuntia, kunnes Castlemainen viranomaiset ehtivät saapua onnettomuuspaikalle. Kello oli siis kuusi aamulla, kun pelastustyö saatiin järjestetyksi siirtokunnan ylivalvojan Mitchellin toimesta ja erään poliisiupseerin komentaman poliisiosaston avulla. Squatterit ja heidän väkensä olivat tulleet myös auttamaan ja ryhtyivät ensin sammuttamaan tulipaloa, joka hurjan kiihkeänä riehui pirstaleiden keskellä.
Muutamia ruumiita, joita oli mahdoton tunnistaa, oli nostettu ratavallille. Ei voinut ajatellakaan, että kukaan selviytyisi elävänä tästä palavasta pätsistä. Tuli oli nopeasti täydentänyt hävityksen. Junan matkustajista, joiden lukumäärää ei tiedetty, oli jäänyt eloon ainoastaan kymmenen, viimeisessä vaunussa olleet. Rautatien hallinto oli lähettänyt apuveturin noutamaan heitä Castlemaineen.
Tällä välin lordi Glenarvan, joka oli esitellyt itsensä, keskusteli ylivalvojan ja poliisiupseerin kanssa. Jälkimmäinen oli kookas ja laiha mies, järkähtämättömän kylmäverinen, joka ei ainakaan antanut tunteidensa näkyä värähtämättömillä kasvoillaan. Hän katseli tätä hirvittävää tuhoa kuin matemaatikko laskutehtävää: hän yritti ratkaista sitä ja saada selville tuntemattoman tekijän. Niinpä kun Glenarvan lausui: — Tämä on suuri onnettomuus, hän vastasi tyynesti:
— Vielä pahempaa, mylord.
— Vielä pahempaa! Glenarvan huudahti tuosta lausunnosta loukkaantuneena. — Mitä tässä on 'pahempaa' kuin onnettomuus?
— Rikos! poliisiupseeri vastasi tyynesti.
Takertumatta tällaiseen sopimattomaan puheeseen Glenarvan kääntyi herra
Mitchellin puoleen, luoden häneen kysyvän katseen.
— Niin, mylord, ylivalvoja vastasi, — tutkimuksemme on saanut meidät varmistumaan, että tämä on rikoksen tulos.
Viimeinen tavaravaunu on ryöstetty. Eloon jääneiden matkustajien kimppuun oli hyökännyt viisi tai kuusi miestä käsittävä rosvojoukko. Silta on jätetty auki tahallisesti eikä epähuomiossa, ja jos tämän seikan yhteydessä otetaan huomioon vartijan katoaminen, niin täytyy päätellä, että se roisto on ollut rosvojen liittolaisena.
Poliisiupseeri pudisti päätään tälle ylivalvojan päätelmälle.
— Ettekö te ole samaa mieltä? herra Mitchell kysyi häneltä.
— En, mitä vartijan osallisuuteen tulee.
— Mutta vain olettamalla sellaista tapahtuneen, ylivalvoja huomautti, — voimme katsoa rikoksen Murrayn varsilla liikkuvien villien tekemäksi. Ilman vartijan apua villit eivät olisi voineet avata kääntösiltaa, jonka rakenne on heille tuntematon.
— Aivan niin, poliisiupseeri vastasi.
— No, herra Mitchell lisäsi, — se laivuri, jonka alus kulki Camden Bridgen läpi kello kymmenen neljäkymmentä illalla, on todistanut, että silta hänen päästyään läpi suljettiin säädetyllä tavalla.
— Niin oikein.
— Niinpä siis vartijan osallisuus rikokseen näyttää minusta olevan ratkaisevasti todistettu.
Poliisiupseeri pudisteli yhä päätään.
— Ettekö siis te, herra, Glenarvan kysyi häneltä, — katso rikosta villien tekemäksi?
— En ensinkään.
— Kenen sitten?
Tällä hetkellä kuului joen yläjuoksun puolelta noin puolen kilometrin päästä jokseenkin suurta melua. Sinne oli kerääntynyt väkijoukko, joka ripeästi suureni ja sitten pian saapui asemalle. Joukon keskellä kantoi kaksi miestä ruumista. Se oli vartijan jo kylmennyt ruumis. Häntä oli isketty tikarilla sydämeen. Kantamalla hänen ruumiinsa kauas Camden Bridgen luota olivat murhaajat ilmeisesti halunneet johtaa poliisin epäluulot harhaan ensimmäisten etsiskelyjen aikana. Niinpä tämä löytö vahvisti täydellisesti upseerin arvelun. Villeiliä ei ollut mitään osuutta tässä rikoksessa.
— Tuon iskun antajat, hän sanoi, — ovat tämän pikkukojeen käyttöön tottuneita.
Ja näin sanoessaan hän näytti eräänlaisia lukolla varustettuja, kaksiosaisesta renkaasta tehtyjä käsirautoja.
— Ennen pitkää, hän lisäsi, — saanen ilon antaa heille tämän rannerenkaan uudenvuodenlahjaksi.
— Epäilettekö siis…?
— Niitä, jotka 'ovat matkustaneet vapaalipulla hänen majesteettinsa laivoilla'.
— Mitä! Karkotettuja vankejako! huudahti Paganel, joka tunsi tämän
Australian siirtokunnissa käytetyn sanontatavan.
— Minä luulin, Glenarvan huomautti, — että karkotusvangeilla ei ollut oleskeluoikeutta Victorian maakunnassa.
— Mitä vielä, poliisiupseeri vastasi, — jos ei heillä sitä oikeutta ole, niin he ottavat sen itselleen. Joskus karkotusvankien onnistuu livahtaa pakoon, ja suuresti erehtyisin, elleivät nämä tule suoraa päätä Perthistä. No, he palaavat sinne myös, voitte uskoa minua.
Herra Mitchell vahvisti poliisiupseerin sanat nyökkäämällä. Tällä hetkellä saapuivat vankkurit rautatiesillan kohdalle. Glenarvan tahtoi estää naisia näkemästä Camden Bridgen hirveää näytelmää. Hän sanoi hyvästit ylivalvojalle ja antoi ystävilleen merkin tulla mukaan.
— Tämän vuoksi ei ole syytä keskeyttää matkaamme, hän sanoi.
Tultuaan vankkurien luo Glenarvan kertoi lady Helenalle vain, että oli tapahtunut rautatieonnettomuus, mainitsematta, mitä osuutta rikoksella oli ollut tähän tapahtumaan; niin ikään hän jätti ilmaisematta, että seudulla liikkui karkotusvankeja, päättäen puhua siitä Ayrtonille erikseen. Sitten seurue ylitti rautatien muutamien satojen metrien päästä sillasta ja jatkoi matkaansa itäänpäin, kuten ennenkin.