ENSIMMÄINEN PALKINTO MAANTIETEESSÄ.
Näkyviin kohosi muutamia leveähköjä kukkuloita, joihin tasanko päättyi noin kolmen kilometrin päässä rautatiestä. Pian vankkurit vierivät ahtaissa ja oikullisesti mutkittelevissa solissa. Mutta nämä veivät kauniille seudulle, jossa kasvoi kauniita puita, ei metsinä, vaan erillisiksi ryhmiksi järjestyneinä ja kerrassaan trooppisen rehevinä. Kaikkein komeimpia olivat "casuarinat", jotka näyttivät lainanneen tammelta runkonsa lujan rakenteen, akaasialta tuoksuvat siemenkotansa ja männyltä sinivihreään vivahtavien lehtiensä karheuden. Niiden oksien välistä näkyi "banksia latifolian" omituisia latvoja, joiden suippous, on niin erinomaisen viehättävä. Suuret, riippaoksaiset puut näyttivät metsiköissä liian täysistä altaista valuvalta vihreältä vedeltä. Katse epäröi kaikkien näiden luonnonihmeiden keskellä eikä tiennyt, mihin kohdistaa ihailunsa.
Matkaseurue oli hetkeksi pysähtynyt. Ayrton oli lady Helenan käskystä seisauttanut valjakkonsa. Vankkurien suuret pyörät lakkasivat narisemasta kvartsipitoisella hiekalla. Puuryhmien alla levisi pitkiä vihreitä nurmikoita; muutamat säännöllisen muotoiset maaperän kohopaikat jakoivat ne vielä aivan selvästi huomattaviin ruutuihin kuin suuren sakkilaudan.
Paganel ei erehtynyt nähdessään nämä vihannoivat, ikään kuin ikuista lepoa varten runollisesti järjestetyt erilliset kohdat. Hän tunsi nämä hautausneliöt, joiden viimeiset jäljet ruoho nyt hävittää ja joita matkamies niin harvoin tapaa Australiassa.
— Tuonen viidat, hän sanoi.
Hänen silmiensä edessä oli todellakin alkuasukkaiden hautausmaa, mutta niin raikas, niin siimekäs, lintujen hilpeän lentelyn elävöittämä, niin puoleensavetävä, että se ei herättänyt ainoatakaan surullista ajatusta. Sitä olisi hyvin voinut pitää jonakin Eedenin puutarhana siltä ajalta, jolloin kuolemaa ei ollut maan päällä. Se näytti olevan luotu eläviä varten. Mutta nämä haudat, joita villi hoitaa niin hartaan huolellisesti, hävisivät jo vihannuuden tulvan alle. Valtaus oli karkottanut australialaisen kauas seudulta, missä hänen esi-isänsä lepäsivät, ja siirtolaisuus riensi pian muuttamaan nämä kuolonkentät karjan laidunmaiksi. Niinpä ovat nämä tuonen viidat käyneet harvinaisiksi; kuinka monia, jotka peittävät hiljattain haudatun miespolven, tallaakaan jo välinpitämättömän matkailijan jalka!
Paganel ja Robert, jotka olivat kiirehtineet kumppaniensa edelle, kiertelivät pienillä varjoisilla käytävillä kumpujen välissä. He puhelivat ja opettivat toinen toistaan, sillä maantieteilijä väitti oppivansa paljon nuoren Grantin mielipiteistä. Mutta he eivät olleet ratsastaneet puolta kilometriä, kun lordi Glenarvan näki heidän pysähtyvän, laskeutuvan ratsailta ja sitten kumartuvan maata kohti. He näyttivät tutkivan hyvin mielenkiintoista esinettä heidän ilmeikkäistä eleistään päätellen.
Ayrton hoputti valjakkoaan, ja vankkurit olivat pian tavoittaneet molemmat ystävykset. Syy heidän pysähdykseensä ja hämmästykseensä kävi kohta ilmi. Muuan alkuasukaslapsi, pieni kahdeksanvuotias poika eurooppalaisissa pukimissa, nukkui rauhallista unta mahtavan banksian siimeksessä. Hänen rotupiirteistään ei olisi voinut erehtyä: kiharat hiukset, melkein musta iho, litteä nenä, paksut huulet ja käsivarsien tavaton pituus osoittivat heti hänen kuuluvan sisämaan alkuasukkaisiin. Mutta hänellä oli älykkäät kasvot, ja varmaan kasvatus oli jo kohottanut tämän pikku villin alhaiselta alkutasoltaan.
Lady Helena astui maahan perin uteliaana katselemaan häntä, ja pian koko seurue ympäröi pienen alkuasukkaan, joka nukkui sikeästi.
— Lapsiparka, Mary Grant sanoi, — onko hän joutunut eksyksiin tässä erämaassa?
— Minä luulen, lady Helena vastasi, — että hän on tullut kaukaa käydäkseen näissä kuoleman lehdoissa! Täällä lepää varmaankin hänen rakkaimpiaan!
— Mutta häntä ei voi jättää tänne! Robert sanoi. — Hän on yksin ja…
Robertin lauseen keskeytti nuoren australialaisen liikahdus; poika käännähti kuitenkaan heräämättä. Mutta silloin nousi kaikkien hämmästys huippuunsa. Pojan selässä oli kirjoitus ja siinä luki:
TOLINE, TO BE CONDUCTED TO ECHUCA, CARE OF JEFFRIES SMITH, RAILWAY PORTER, PREPAID[7]
— Aito englantilaista! Paganel huudahti. — Lähettävät lapsen kuin tavaramytyn! Kirjoittavat osoitteen kuin pakettiin! Minulle oli kyllä siitä puhuttu, mutta en tahtonut uskoa sitä.
— Lapsiparka! lady Helena lausui. — Oliko hän Camden Bridgeltä suistuneessa junassa? Ehkä hänen vanhempansa ovat saaneet surmansa, ja hän on nyt yksin maailmassa!
— Sitä en usko, rouva, John Mangles vastasi. — Tämä kirjoitus osoittaa päinvastoin, että hän matkusti yksin.
— Hän herää, Mary Grant sanoi.
Lapsi todellakin heräsi. Hänen silmänsä avautuivat vähitellen, mutta sulkeutuivat heti taas päivän häikäiseminä. Mutta lady Helena tarttui hänen käteensä; poika nousi ja katseli kummastuneena matkailijajoukkoa.
Pelon tunne värähdytti aluksi hänen piirteitään, mutta lady Glenarvanin läsnäolo rauhoitti häntä.
— Ymmärrätkö englannin kieltä, ystäväni? tämä kysyi häneltä.
— Ymmärrän ja puhunkin, lapsi vastasi matkustajien kielellä, mutta hyvin huomattavasti murtaen.
Hänen ääntämisensä muistutti ranskalaisten tapaa, kun nämä puhuvat englannin kieltä.
— Mikä sinun nimesi on? lady Helena kysyi.
— Toline, pikku australialainen vastasi.
— Ah, Toline! Paganel huudahti. — Ellen erehdy, se sana merkitsee australian kielellä kaarnaa?
Toline nyökkäsi myöntävästi ja katsoi jälleen naisiin.
— Mistä sinä tulet, ystäväni? lady Helena kysyi.
— Melbournesta, Sandhurstin junalla.
— Olitko sinä siinä junassa, joka suistui radalta Camdenin sillalla?
Glenarvan kysyi.
— Olin, herra, Toline vastasi, — mutta Raamatun Jumala suojeli minua.
— Matkustitko yksin?
— Yksin. Pastori Paxton oli uskonut minut Jeffries Smithin huostaan.
Onnettomuudeksi se miesparka sai surmansa!
— Etkö tuntenut ketään muuta junassa?
— En ketään, herra, mutta Jumala pitää huolta lapsista eikä hylkää heitä milloinkaan!
Toline lausui nämä sanat lempeällä äänellä, joka koski sydämeen. Kun hän puhui Jumalasta, hänen äänensä kävi vakavammaksi, hänen silmänsä sädehtivät, ja kuulija tunsi tässä nuoressa sielussa asuvan suuren hartauden.
Tämä uskonnollinen innostus näin nuoressa iässä on helposti selitettävissä. Lapsi oli englantilaisten lähetyssaarnaajien kastamia ja metodistiuskonnon ankariin menoihin totuttamia nuoria alkuasukkaita. Hänen tyynet vastauksensa, siisti käytöksensä ja musta pukunsa muistuttivat jo pikku pappia.
Mutta minne hän oli menossa näin autioiden seutujen halki ja miksi hän oli lähtenyt Camden Bridgen luota? Lady Helena kysyi sitä häneltä.
— Minä palaan heimoni luo Lachlaniin, hän vastasi. — Minä haluan nähdä jälleen omaiseni.
— Ovatko he australialaisia? John Mangles kysyi.
— Ovat, Lachlanin australialaisia, Toline vastasi.
— Ja onko sinulla isä ja äiti? Robert Grant kysyi.
— On, veljeni, Toline vastasi tarjoten kätensä pikku Robertille, jota tämä veljen nimi liikutti syvästi. Hän syleili pientä australialaispoikaa eikä enempää tarvittu tekemään heistä ystävyksiä.
Tällä välin olivat matkustajat nuoren villin vastauksia tarkkaavaisesti seuraten vähitellen istuutuneet hänen ympärilleen ja kuuntelivat hänen puhettaan. Aurinko laski jo suurten puiden taakse. Ja kun paikka näytti sopivalta pysähdykseen eikä ollut suurta väliä, kuljettiinko vielä muutama kilometri ennen yön tuloa, antoi Glenarvan leiriytymiskäskyn. Ayrton riisui juhdat, pani ne Mulradyn ja Wilsonin avulla liekaan ja jätti ne syömään mielin määrin. Teltta pystytettiin. Olbinett valmisti aterian. Toline suostui nauttimaan siitä osansa, ensin hiukan esteltyään, vaikka hänen oli nälkä. Istuttiin siis pöytään, molemmat lapset vierekkäin. Robert valitsi parhaat palat uudelle kumppanilleen, ja Toline otti ne vastaan arastelevan ja viehättävän kiitollisena.
Juttelu ei sillä välin keskeytynyt. Jokaista kiinnosti tämä lapsi, ja kaikki tekivät hänelle kysymyksiä. Haluttiin kuulla hänen elämäntarinansa. Se oli hyvin yksinkertainen ja samanlainen kuin yleensä niiden köyhien alkuasukaslasten, jotka jonkin siirtokunnan naapuriheimot jo pieninä uskovat hyväntekeväisyysyhdistysten huostaan. Australialaisilla on lempeät tavat. He eivät osoita maahansa tunkeutuvia kohtaan sitä hurjaa vihaa, joka on ominainen Uuden Seelannin asukkaille ja kenties muutamille Pohjois-Australian heimoille. Heitä näkee käyvän suurissa kaupungeissa, Adelaidessa, Sydneyssä ja Melbournessa, vieläpä kävelevän siellä hyvin alkuperäisissä pukimissa. He käyvät siellä kauppaa teollisuutensa pikku esineillä, metsästys- tai kalastusvehkeillä ja aseilla, ja monet heimopäälliköt antavat mielellään, epäilemättä taloudellisista syistä, lastensa hyötyä englantilaisen kasvatuksen eduista.
Näin tekivät myös Tolinen vanhemmat, jotka olivat todellisia villejä Lachlanista, laajalta Murrayn takaiselta seudulta. Viiteen vuoteen, jotka lapsi oli viettänyt Melbournessa, hän ei ollut nähnyt ketään omaisistaan. Ja kuitenkin hänen sydämessään yhä eli katoamaton sukuvaisto, ja hän oli lähtenyt vaivalloiselle erämaamatkalle etsimään ehkä jo hajautunutta heimoaan ja epäilemättä harvennutta kotiperhettään.
— Ja kun olet tavannut vanhempasi, palaatko taas Melbourneen, lapseni? lady Glenarvan kysyi häneltä.
— Palaan, rouva, Toline vastasi luoden häneen harrasta hellyyttä osoittavan katseen.
— Ja miksi sinä kerran aiot?
— Tahdon pelastaa veljeni köyhyydestä ja tietämättömyydestä! Tahdon opettaa heitä, saattaa heidät tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä! Aion pyrkiä lähetyssaarnaajaksi!
Nämä sanat, jotka kahdeksanvuotias lapsi lausui innostuneena, olisivat voineet naurattaa kevytmielisiä ja pilkallisia ihmisiä, mutta nämä vakavat skotlantilaiset ymmärsivät ne ja antoivat niille arvoa; he ihmettelivät tämän nuoren, jo taisteluun valmiin opetuslapsen uskonvoimaa. Paganel oli liikuttunut sydänjuuriaan myöten ja tunsi vilpitöntä myötätuntoa pientä australialaista kohtaan.
Mutta totta puhuaksemme tämä eurooppalaispukuinen villi ei aluksi ollut häntä juuri miellyttänyt. Hän ei tullut Australiaan nähdäkseen australialaisia herrasvaatteissa! Hän tahtoi nähdä heitä vain tatuoituina. Tämä "säädyllinen" puku häiritsi hänen mielikuviaan. Mutta siitä hetkestä, kun Toline oli puhunut niin palavasti, hän muutti mielensä ja selitti olevansa hänen ihailijansa. Keskustelun loppuosa oli muuten omiaan tekemään kunnon maantieteilijästä pikku australialaisen parhaan ystävän.
Erääseen lady Helenan kysymykseen Toline vastasi näet käyvänsä pastori
Paxtonin johtamaa "normaalikoulua" Melbournessa.
— Ja mitä siinä koulussa sinulle opetetaan? lady Glenarvan kysyi.
— Uskontoa, laskentoa, maantiedettä…
— Ah, maantiedettä! Paganel huudahti. Toline oli osunut hänen herkimpään kohtaansa.
— Niin, herra, Toline vastasi. — Olen saanut ensimmäisen palkinnon maantieteessä ennen tammikuun lomaa.
— Onko sinulla palkinto maantieteessä, poikani?
— Tässä se on, herra, Toline sanoi ottaen taskustaan esiin erään kirjan.
Se oli hyvin sidottu taskukokoinen Raamattu. Ensimmäisen lehden taakse oli kirjoitettu: Melbournen normaalikoulu, I palkinto maantieteessä, Toline Lachlanista.
Paganel oli haltioissaan! Australialainen, joka tunsi maantiedettä, ihastutti häntä ja hän suuteli Tolinea molemmille poskille yhtä hartaasti kuin jos olisi itse ollut pastori Paxton palkintojen jakopäivänä; Paganelin olisi kuitenkin pitänyt tietää, että tällainen tapaus ei ole harvinainen australialaisissa kouluissa. Nuoret villit käsittävät varsin helposti maantieteellisiä seikkoja, mutta ovat sitä vastoin kovin vastahakoisia laskennossa.
Toline ei ollut ollenkaan ymmärtänyt tiedemiehen äkillistä hyväilyä. Lady Helenan täytyi selittää hänelle, että Paganel oli kuuluisa maantieteilijä ja tarpeen tullessa etevä opettaja.
— Maantieteen opettaja! Toline vastasi. — No, herra, kyselkää minulta!
— Kyselisinkö sinulta, poikaseni? Paganel sanoi. — Enhän parempaa pyydä! Aioin tehdä niin ilman sinun lupaasikin. Tahdonkin mielelläni nähdä, kuinka maantiedettä opetetaan Melbournen normaalikoulussa!
— Entäpä jos muna opettaisikin kanaa, Paganel! MacNabbs lausui.
— Mitä hittoa! maantieteilijä huudahti. — Opettaa Ranskan
Maantieteellisen seuran sihteeriä!
Sitten asettaen silmälasit nenälleen, oikaisten pitkän vartalonsa ja ottaen juhlallisen äänen kuten opettajan tulee hän aloitti kyselynsä.
— Oppilas Toline, hän sanoi, — nouskaa seisomaan.
Toline, joka oli seisaallaan, ei voinut nousta lisää. Hän odotti siis vaatimattomassa asennossa maantieteilijän kysymyksiä.
— Oppilas Toline, Paganel jatkoi, — mitkä ovat viisi maanosaa?
— Oseania, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Eurooppa, Toline vastasi.
— Oikein. Puhukaamme ensiksi Oseaniasta, koska olemme tällä hetkellä siellä. Mitkä ovat sen pääosat?
— Polynesia, Malaijien maa, Mikronesia ja Megalesia. Sen pääsaaret ovat Australia, joka kuuluu englantilaisille, Uusi Seelanti, joka kuuluu englantilaisille, Tasmania, joka kuuluu englantilaisille, Chatham, Auckland, Macquarie, Kermadec, Makin, Maraki ynnä muut saaret, jotka kuuluvat englantilaisille.
— Hyvä, Paganel sanoi, — entä Uusi Kaledonia, Sandwich-, Mendana- ja
Pomotu-saaret?
— Ne ovat Ison Britannian suojeluksessa.
— Mitä! Ison Britannian suojeluksessa! Paganel huudahti. — Mutta minun tietääkseni on päinvastoin Ranska…
— Ranska! pikku poika matki hämmästyneen näköisenä.
— Kas, kas! Paganel sanoi. — Niinkö teille opetetaan Melbournen normaalikoulussa?
— Niin, herra opettaja, eikö se ole oikein?
— On, on! Aivan oikein, Paganel vastasi. — Koko Oseania kuuluu englantilaisille. Se on sovittu asia! Jatkakaamme.
Majurin riemuksi Paganel oli puoleksi suuttuneen, puoleksi ällistyneen näköinen. Kyselyä jatkettiin.
— Menkäämme Aasiaan, maantieteilijä sanoi.
— Aasia, Toline vastasi, — on suunnattoman suuri alue. Pääkaupunki:
Kalkutta. Suurimmat kaupungit: Bombay, Madras, Kalikut, Aden, Malakka,
Singapore, Pegu, Colombo; saaria ovat Lakkadiivit, Malediivit, Chagos
sekä monet muut; kuuluvat englantilaisille.
— Hyvä, hyvä, oppilas Toline! Entä Afrikka?
— Afrikka käsittää kaksi pääsiirtokuntaa: etelässä on Kapmaa, pääkaupunkina Kapkaupunki, ja lännessä englantilaiset alusmaat, tärkein kaupunki Sierra Leone.
— Oikein vastattu! lausui Paganel, joka alkoi oivaltaa tätä englantilaista maantiedettä. — Hyvin opetettu. Mitä Algeriaan, Marokkoon ja Egyptiin tulee … niin ne on pyyhitty pois brittiläisistä kartoista. Minä haluaisin nyt mielelläni puhua hiukan Amerikasta!
— Se jaetaan, Toline jatkoi, — Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.
Edellinen kuuluu englantilaisille Kanadan, Uuden Braunschweigin, Uuden
Skotlannin ja kuvernööri Johnsonin hallinnon alaisten Yhdysvaltain
kautta.
— Kuvernööri Johnson! Paganel huudahti. — Hullun orjuusintoilijan murhaaman, suuren ja hyvän Lincolnin seuraaja! Oikein! Sen paremmin ei voi! Ja mitä Etelä-Amerikkaan tulee, niin Guyanan, Malvinas-saarten, Shetlandin saariston, Georgian, Jamaikan, Trinidadin ja muiden kautta kuuluu sekin englantilaisille! Minä en väitä sitä vastaan. Mutta, Toline, tahtoisinpa kernaasti kuulla sinun tai paremmin sanoen sinun opettajiesi ajatuksen Euroopasta.
— Euroopastako? kysyi Toline, joka ei ymmärtänyt mitään maantieteilijän kiintymyksestä.
— Niin, Euroopasta! Kenelle kuuluu Eurooppa?
— Tottahan Eurooppa kuuluu englantilaisille, lapsi vastasi vakaumusta kuvastavalla äänellä.
— Sitä minä vähän epäilen, Paganel lausui. — Mutta millä tavalla? Sen minä tahtoisin tietää.
— Englannin, Skotlannin, Irlannin, Maltan, Jerseyn ja Guernseyn saarten kautta, ja sitten vielä Joonian saarten, Hebridien, Shetlandin, Orkneyn…
— Hyvä, hyvä, Toline! Mutta siellä on toisia valtakuntia, joita et muista mainita, poikani.
— Mitä sitten, herra? tiedusti lapsi, joka ei antanut hämmentää itseään.
— Espanja, Venäjä, Itävalta, Preussi, Ranska!
— Ne ovat maakuntia eikä valtakuntia, Toline sanoi.
— Hemmetti, Paganel huudahti tempaisten lasit silmiltään.
— Epäilemättä. Espanja, pääkaupunki Gibraltar.
— Mainiota! Verratonta! Suurenmoista! Entä Ranska, sillä minä olen ranskalainen eikä olisi haitaksi saada tietää, kenelle kuulun!
— Ranska, Toline vastasi tyynesti, — on Englannin maakunta, pääkaupunki Calais.
— Calais! Paganel huudahti. — Mitä! Luuletko sinä, että Calais kuuluu vielä Englannille?
— Epäilemättä.
— Ja että se on Ranskan pääkaupunki?
— Niin, herra, ja siellä asuu kuvernööri, lordi Napoleon…
Näistä viimeisistä sanoista Paganel purskahti nauruun. Toline ei tiennyt mitä ajatella. Häneltä oli kysytty, ja hän oli vastannut parhaansa mukaan. Mutta hänen vastaustensa omituisuutta ei voitu lukea hänen syykseen; hänellä ei ollut siitä edes aavistusta. Oli kuinka hyvänsä, hän ei näyttänyt hämmentyvän, vaan odotti vakavana tämän käsittämättömän hilpeydenpuuskan päättymistä.
— Siinä nyt näette, majuri sanoi nauraen Paganelille. — Enkö ollut oikeassa väittäessäni, että oppilas Toline antaisi teille uutta oppia?
— Olitte, ystäväni, maantieteilijä vastasi. — Vai niinkö maantiedettä opetetaan Melbournessa! Normaalikoulun opettajat hoitavat asiansa hyvin! Eurooppa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Oseania, koko maailma, kaikki on englantilaisten! Totisesti, tämä nerokas kasvatus tekee ymmärrettäväksi, että alkuasukkaat alistuvat. No, Toline poikaseni, entäs kuu, onko sekin englantilaisten!
— Tulee olemaan, nuori villi vastasi vakavasti.
Silloin Paganel ei voinut enää pysyä paikallaan. Hänen täytyi nauraa kyllikseen eikä hän saanut naurunpuuskaansa hillityksi ennen kuin viidenkymmenen metrin päässä leiristä.
Tällä välin oli Glenarvan käynyt etsimässä pienen kirjan matkakirjastosta. Se oli Samuel Richardsonin Englannissa yleisesti käytettävä Maantiedon oppikirja, joka pysyi paremmin totuutta vastaavalla kannalla kuin opettajat Melbournessa.
— Kuulepas, lapseni, hän sanoi Tolinelle, — ota tämä kirja ja pidä se. Sinulla on maantieteessä erinäisiä vääriä mielikuvia, jotka on hyvä oikaista. Minä annan sen sinulle muistoksi tästä kohtaamisestamme.
Toline otti kirjan mitään vastaamatta; hän katseli sitä tarkkaavasti pudistellen päätään epäilevän näköisenä eikä osannut päättää, pannako sen taskuunsa.
Tällöin oli jo tullut pimeä. Kello oli kymmenen illalla. Täytyi ajatella nukkumaanmenoa, jotta päivänkoitteessa voitaisiin nousta liikkeelle. Robert tarjosi ystävälleen Tolinelle puolet makuupaikastaan.
Pikku australialainen suostui siihen. Lady Helena ja Mary Grant nousivat vankkureihin, matkamiehet menivät telttaan Paganelin naurunpurskahdusten sekoittuessa villien harakkain hiljaiseen räkätykseen.
Mutta kun aurinko seuraavana aamuna kello kuuden aikaan herätti nukkujat, he etsivät turhaan australialaista lasta. Toline oli kadonnut. Tahtoiko hän viivyttelyittä ehtiä Lachlanin seuduille, vai oliko Paganelin nauru häntä loukannut? Sitä ei tiedetty.
Mutta kun lady Helena heräsi, hän huomasi povellaan viuhkan koruttomia mimoosankukkia ja Paganel taas taskussaan Samuel Richardsonin Maantiedon.