MOUNT ALEXANDERIN KAIVOKSET.
Vuonna 1844 sir Roderick Impey Murchison, Lontoon Kuninkaallisen maantieteellisen seuran nykyinen esimies, havaitsi vertailuja maan muodostumisesta tehdessään huomattavaa yhtäläisyyttä Ural-vuorten ja sen vuoriharjanteen välillä, joka läheltä Etelä-Australian rannikkoa kulkee pohjoisesta etelään.
Kun Ural-vuoret ovat kultapitoisia, oppinut geologi arveli, että tätä kallisarvoista metallia pitäisi löytyä myös australialaisessa vuorijonossa. Eikä hän siinä erehtynytkään.
Kaksi vuotta myöhemmin lähetettiin hänelle todella muutamia kultanäytteitä Uudesta Etelä-Walesista, ja hän päätti toimittaa suuren joukon työmiehiä Cornwallista siirtolaisiksi Uuden Hollannin kultamaille.
Ensimmäiset kultanäytteet oli Etelä-Australiasta löytänyt herra Francis Dutton. Sitten löysivät herrat Forbes ja Smith Uuden Walesin ensimmäiset kultakentät.
Heti tiedon tästä levittyä kullankaivajia saapui maapallon kaikilta kulmilta, englantilaisia, amerikkalaisia, italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, kiinalaisia. Mutta vasta 3. päivänä huhtikuuta 1851 löysi herra Hargraves erityisen rikkaita kultakerroksia ja tarjoutui ilmoittamaan niiden paikan Sydneyn siirtokunnan kuvernöörille, sir Ch. Fitz-Roylle, vaatimattomasta viidensadan punnan hinnasta.
Hänen tarjoustaan ei hyväksytty, mutta huhu hänen löydöstään oli levinnyt. Kullanetsijöitä lähti samoamaan Summerhilliä ja Leni's Pondia kohti. Perustettiin Ophirin kaupunki, joka kultasaaliinsa runsauden vuoksi osoitti pian ansaitsevansa raamatullisen nimensä.
Siihen saakka ei ollut puhettakaan Victorian maakunnasta, joka kuitenkin sitten vei muista voiton kultaesiintymien runsaudessa.
Muutamia kuukausia myöhemmin, elokuussa 1851, kaivettiin näet tässä maakunnassa esille ensimmäiset kultajyväset, ja pian oli neljällä alueella käynnissä laajat etsinnöt. Nämä neljä olivat Ballarat, Owens, Bendigo ja Mount Alexander, kaikki hyvin rikkaita; mutta Owens-joella vedenpaljous vaikeutti työtä; Ballaratissa tuotti kultaesiintymien epätasaisuus kaivajille usein pettymyksiä; Bendigossa ei maaperä vastannut kaivajien vaatimuksia. Mount Alexanderin säännöllisessä maaperässä olivat mukana kaikki menestyksen edellytykset, ja tämä kallisarvoinen metalli, jonka arvo oli jopa 1441 frangia naulalta, saavutti korkeimman kurssin maailman kaikilla markkinoilla.
Juuri tälle tuhoisia pettymyksiä ja odottamattomia onnensattumia niin usein aiheuttaneelle paikalle johdatti 37. leveysasteen reitti kapteeni Harry Grantin etsijät.
Kuljettuaan koko 31. päivän joulukuuta hyvin epätasaista maastoa, joka väsytti hevosia ja juhtia, he näkivät Mount Alexanderin pyöristyneet kukkulat. Leiriydyttiin erääseen tämän lyhyen vuorijonon kapeaan solaan, ja eläinten annettiin lieka jalassa etsiä ruokaansa maassa lojuvien kvartsilohkareiden välistä. Tämä ei ollut vielä kaivosaluetta. Seuraavana päivänä, vuoden 1865 ensimmäisenä, uursivat vankkurien pyörät jälkensä tämän mineraalirikkaan seudun teihin.
Jacques Paganel ja hänen toverinsa olivat ihastuneita nähdessään ohimennenkin tämän kuuluisan vuoren, jota australiaksi sanotaan Gebooriksi. Sinne teki rynnäkön koko seikkailijoiden lauma, varkaita ja kunniallista väkeä, hirttäjiä ja hirtettäviä. Ensimmäisen huhun levitessä tästä suuresta löydöstä kultavuonna 1851 asukkaat, squatterit ja merimiehet jättivät kaupunkinsa, peltonsa ja laivansa. Kultakuume muuttui kulkutaudiksi, tarttuvaksi kuin rutto, ja monet kuolivat siihen luullessaan jo löytäneensä onnen. Luonto oli tuhlaavaisesti kylvänyt miljoonia, sanottiin, 25. asteen alueelle tässä ihmeellisessä Australiassa. Nyt oli elonkorjuunaika ja nämä uudet niittomiehet riensivät saamaan osansa. "Diggerin" kullankaivajan, ammatti oli arvokkaampi kuin kaikki muut, ja vaikka monet menehtyivät, oli kuitenkin muutamia, jotka tulivat rikkaiksi yhdellä ainoalla kuokaniskulla. Perikadosta ei puhuttu, rikastumisesta levenneltiin. Näiden onnenpotkujen kaiku kuului viidessä maanosassa. Pian tulvi kaikensäätyisiä onnenonkijoita Australiaan, ja vuoden 1852 neljänä viimeisenä kuukautena saapui yksin Melbourneen viidenkymmenenneljän tuhannen suuruinen siirtolaisarmeija, mutta ilman päällikköä ja kuria, vielä saavuttamattoman voiton jälkeisen päivän armeija, sanalla sanoen neljäkymmentäneljä tuhatta pahimmanlaatuista rosvoilevaa pahantekijää.
Tämän hullun kiihkon ensimmäisinä vuosina vallitsi sanoinkuvaamaton sekasorto. Tavallisella tarmollaan pääsivät englantilaiset kuitenkin tilanteen herroiksi. Poliisit ja kotimaiset santarmit luopuivat varkaiden puolelta ja muuttuivat kunnon ihmisiksi. Tapahtui täydellinen muutos. Niinpä Glenarvan ei saanutkaan nähdä mitään vuoden 1852 väkivaltaisista näytelmistä. Kolmetoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, ja nyt kultaa etsittiin näillä seuduilla järjestelmällisesti, ankarien sääntöjen mukaan.
Muuten alkoivat kaivokset jo ehtyä. Oli kaivettu jo pohjaan saakka. Kuinkapa ei olisikaan tyhjennetty näitä luonnon aarteita, kun kullankaivajat olivat Victorian maakunnasta vuosina 1852-1858 kaivaneet 63.107.478 puntaa? Siirtolaisten lukumäärä onkin tuntuvasti vähentynyt, ja he ovat siirtyneet vielä koskemattomille seuduille. Niinpä Uuden Seelannin Otagossa ja Marlboroughissa äskettäin löydetyt kultakentät, ovat nykyään tuhansien kaksijalkaisten siivettömien muurahaisten kaivettavina.[8]
Kello yhdentoista tienoilla saavuttiin kaivosalueen keskustaan. Siellä kohosi todellinen kaupunki tehtaineen, pankkeineen, kirkkoineen, kasarmeineen, vuokrataloineen ja sanomalehden toimituksineen. Hotelleja, maataloja, huviloita ei myöskään puuttunut. Olipa teatterikin, yleisön suosima, vaikka paikka maksoi kymmenen sillingiä. Esitettiin suurella menestyksellä paikallista kappaletta Francis Obadiah eli onnellinen kullankaivaja. Kun näytelmän sankari epäioivon vallassa iskee kuokkansa maahan viimeistä kertaa, se lohkaisee irti uskomattoman suuren kultalohkareen.
Glenarvan oli utelias näkemään Mount Alexanderin laajat kultakaivokset ja antoi vankkurien lähteä edellä Ayrtonin ja Mulradyn johtamina. Hän yhtyisi seuraan muutamaa tuntia myöhemmin. Paganel oli ihastunut tästä päätöksestä ja asettui tapansa mukaan pikku ryhmän oppaaksi.
Hänen neuvonsa mukaan mentiin ensin pankkiin. Kadut olivat leveät, kivetyt ja huolellisesti astellut. Sen tapaiset toimistot kuin Golden Company Ltd, Digger's General Office, Nugget's Union vetivät jättiläisilmoituksilla katseet puoleensa. Työvoiman ja pääoman yhtymä oli asettunut yksinäisen kullankaivajan tilalle. Kaikkialta kuului hiekkaa huuhtovien tai kallisarvoisten kvartsia murentavien koneiden meteliä.
Asuntojen takana alkoivat kultakentät, laajat kaivausalueet. Siellä kuokkivat yhtiöiden runsaasti palkkaamat kullankaivajat.
Silmin ei olisi voinut laskea maahan puhkaistujen reikien lukua.
Rautalapiot välkähtelivät auringonpaisteessa yhtenä säihkynänä.
Kaivajien joukossa oli kaikkia kansallisuuksia. He eivät kinastelleet,
vaan tekivät työtään äänettömästi, kuten ainakin palkatut miehet.
— Ei sovi sentään luulla, Paganel sanoi, — ettei Australiassa enää olisi lainkaan niitä kuumeisia etsijöitä, jotka koettavat onneaan kullankaivamisen arpapelissä. Tiedän kyllä, että useimmat myyvät työvoimansa yhtiöille pakostakin, kun kaikki kultapitoiset alueet ovat hallituksen myymiä tai vuokraamia. Mutta sillä, jolla ei ole mitään, joka ei voi vuokrata eikä ostaa, on jäljellä vielä yksi keino rikastua.
— Mikä? lady Helena kysyi.
— 'Jumpingin' mahdollisuus, Paganel vastasi. — Sen avulla me, joilla ei ole mitään oikeutta näihin kaivoksiin, voimme kuitenkin — jos käy oikein hyvä onni, tietenkin — ansaita omaisuuden.
— Mutta kuinka? majuri kysyi.
— Jumpingin avulla, kuten minulla oli kunnia teille sanoa.
— Mitä se jumping on? majuri kysyi jälleen.
— Se on kullankaivajien välinen sopimus, joka usein aiheuttaa tappelua ja epäjärjestystä, mutta jota viranomaiset eivät ole voineet poistaa.
— Selittäkää tarkemmin, Paganel, sanoi taas majuri, — tehän saatte veden herahtamaan kielellemme.
— No niin, on sovittu, että kaikki se kaivosalueen keskellä oleva maa, joka on vuorokaudeksi, suuria juhlia lukuunottamatta, jätetty silleen, niin ettei sitä kaiveta, joutuu yhteisomaisuudeksi. Kuka tahansa saa sen vallata, kaivaa sitä ja rikastua, jos onni on hänelle suotuisa. Niinpä, Robert, poikaseni, koeta keksiä jokin hylätty kuoppa, ja se on sinun!
— Herra Paganel, Mary Grant sanoi, — älkää panko veljeni päähän sellaista!
— Minä lasken leikkiä, neiti kulta, Paganel vastasi, — ja Robert tietää sen hyvin. Hänkö kullankaivajaksi? Ei ikinä! Kaivaa maata, kääntää sitä taas, muokata ja sitten kylvää siihen ja vaatia siltä satoa vaivoistaan, se kyllä sopii! Mutta sen tonkiminen sokean myyrän tavalla, jotta kouraan ehkä sattuisi siru kultaa, se on surkea ammatti, johon antautuakseen täytyy olla Jumalan ja ihmisten hylkäämä!
Käytyään pääkaivoksen luona ja asteltuaan pitkin tannerta, joka oli suureksi osaksi kallioiden särkemisestä syntyneitä kvartsinsiruja, liuskeita ja soraa, saapuivat retkeilijät pankkiin.
Se oli laaja rakennus, katolla kansallislippu. Lordi Glenarvanin vastaanotti ylitarkastaja, joka esitteli hänelle johtamaansa laitosta. Sinne sijoittavat yhtiöt kuittia vastaan maasta kaivamansa kullan. Siitä oli jo kauan aikaa, kun siirtokunnan kauppiaat olivat nylkeneet alkuaikojen kullankaivajaa. He maksoivat hänelle kaivospaikalla viisikymmentäkolme sillingiä unssilta ja sitten Melbournessa myivät kuudestakymmenestäviidestä! Tosin kauppiaalla oli kuljetuksen riski; kun valtatiellä vilisi kulkureita, ei kulta aina saapunut perille.
Vieraille näytettiin mielenkiintoisia kultanäytteitä, ja ylitarkastaja teki selkoa, eri menettelytavoista tämän metallin kaivamiseksi.
Sitä esiintyy yleensä kahdessa muodossa, vyörykultana ja rapautuneena, joko malmina lietteen seassa tai kvartsisuonessa. Sen irrottamiseksi käytetäänkin maan laadun mukaan pinta- tai syvyyskaivamista.
Vyörykulta piilee jokien, laaksojen ja vesiuurrosten pohjalla suuruutensa mukaan sijoittuneena, ensin rakeet, sitten levyt ja vihdoin hileet.
Jos se sitä vastoin on rapautumakultaa, jonka suonen ilman vaikutus on hajoittanut, se on keskittynyt yhteen paikkaan, kasoiksi, joita kullankaivajat sanovat "taskuiksi". Jotkut näistä taskuista sisältävät suuren omaisuuden.
Mount Alexanderin alueella tavataan kultaa varsinkin savimaakerroksissa ja liuskemaisten kallioiden lomissa. Siellä ovat kultarakeiden pesät, siellä on onnekkaan kaivajan käteen usein sattunut kulta-arpajaisten päävoitto.
Kun vierailijat olivat tarkastelleet eri kultanäytteitä, he kävivät pankin mineralogisessa museossa. Siellä he näkivät kaikkia niitä tuotteita, joista Australian maaperä on muodostunut, luokiteltuina ja nimilipuilla varustettuina. Kulta ei ole sen ainoa rikkaus; sitä voi syystäkin pitää suunnattomana arkkuna, jossa luonto säilyttää kalleuksiaan. Lasilevyjen alla kiilsi valkoinen topaasi, joka kilpailee Brasilian topaasien kanssa, tummanvihreä granaatti, epidootti, eräänlainen kauniin vihreä silikaatti, vaaleanpunainen rubiini, jota edustivat helakanpunaiset spinellat ja eräs tavattoman kaunis ruusunpunainen muunnos, vaalean- ja tummansinisiä safiireja, kuten esimerkiksi korundi, ja yhtä haluttuja kuin Malabarin ja Tiibetin safiirit, punahohtoisia timantteja ja vihdoin Turonin rannoilta löydetty pieni timanttikristalli. Mitään ei puuttunut tästä jalokivien loistavasta kokoelmasta eikä tarvinnut mennä kauas etsimään tarpeellista kultaa, johon ne voisi upottaa. Ellei tahtonut nähdä niitä koruiksi valmistettuina, ei saattanut pyytää enempää.
Glenarvan lausui jäähyväiset pankin tarkastajalle kiittäen häntä kohteliaisuudesta, jota vierailijat olivat käyttäneet runsaasti hyväkseen. Sitten palattiin kultakentille.
Niin vähän kuin Paganel välittikin tämän maailman mammonasta, hän ei astunut askeltakaan tarkastamatta katseellaan tätä maaperää. Halu siihen oli ylivoimainen, eikä hänen kumppaniensa leikinlasku voinut sille mitään. Yhtä mittaa hän kumartui, poimi maasta jonkin kivensirun, malminkappaleen tai kvartsihileen, tarkasteli niitä yksityiskohtaisesti ja heitti ne pian taas halveksien menemään. Tätä kesti koko matkan.
— Kuulkaas, Paganel, majuri lausui, — oletteko hukannut jotakin?
— Aivan varmasti, Paganel vastasi, — tässä kullan ja kalliiden kivien maassa on hukannut sen mitä ei ole löytänyt. En tiedä, miksi mieleni tekisi saada mukaani muutaman unssin painoinen rae tai vaikkapa isompikin.
— Ja mitä te sillä tekisitte, kelpo ystäväni? Glenarvan kysyi.
— Oh, se on kyllä selvillä, Paganel vastasi. — Lahjoittaisin sen maalleni. Sijoittaisin sen Ranskan pankkiin…
— Joka ottaisi sen vastaan?
— Epäilemättä, rautatieosakkeiden muodossa.
Paganelia onniteltiin tavasta, kuinka hän aikoi tarjota kullan "maallensa", ja lady Helena toivoi hänen löytävän maailman suurimman kimpaleen.
Leikkiä laskien retkeilijät tarkastelivat näin suurinta osaa kaivosaluetta. Kaikkialla tehtiin työtä säännöllisesti, koneellisesti, mutta ilman innostusta.
Kahden tunnin kävelyn jälkeen Paganel huomasi hyvin siistin ravintolan, jossa hän ehdotti istuttavaksi, kunnes olisi aika palata vankkurien luokse. Lady Helena suostui siihen, ja kun ravintolasta ei ole mihinkään ilman virvokkeita, Paganel käski ravintoloitsijaa tarjoamaan jotakin paikkakunnan juomaa.
Itsekullekin tuotiin niin sanottu "nobler". Tuollainen nobler on yksinkertaisesti grogi, mutta nurinpäinen grogi. Sen sijaan, että pantaisiin pieni lasillinen viinaa isoon lasiin vettä, pannaan pieni lasillinen vettä isoon lasiin viinaa, sokeroidaan ja juodaan. Se oli hieman liiaksi australialaista, ja ravintoloitsijan suureksi kummaksi muutettiin nobler ison vesikarahvin avulla brittiläiseksi grogiksi.
Sitten puhuttiin kultakaivoksista ja kaivajista. Tässähän oli sen paikka, jos missään.
Paganel oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä, mutta myönsi kuitenkin, että olojen oli täytynyt ennen, Mount Alexanderin kaivauksen ensimmäisinä vuosina, olla vielä mielenkiintoisempia.
— Maa, hän sanoi, — oli silloin täynnä reikiä ja tulvillaan työmyyriä, mutta minkälaisia myyriä! Kaikilla siirtolaisilla oli myyrän into, mutta ei sen ymmärrystä! Kultaa tuhlattiin mielettömästi. Se juotiin ja pelattiin, ja tämä ravintola, jossa olemme, oli helvetti, kuten silloin sanottiin. Rahapelejä seurasivat puukoniskut. Poliisi ei mahtanut mitään, ja monta kertaa oli siirtokunnan kuvernöörin pakko marssittaa sotaväkeä rauhoittamaan metelöiviä kullankaivajia. Mutta lopulta hän sai heidät järkiinsä, määräsi kaivamisoikeudesta veron, sai sen kannetuksi, vaikkakaan ei vaivattomasti, ja ylimalkaan olivat rikkomukset täällä vähäisempiä kuin Kaliforniassa.
— Saako siis, lady Helena kysyi, — kuka tahansa harjoittaa kullankaivajan ammattia?
— Saa, rouva. Sitä varten ei tarvitse suorittaa tutkintoa. Hyvät käsivarret riittävät. Kurjuuden ajamina seikkailijat saapuivat kulta-alueille enimmäkseen rahattomina, rikkailla kuokka, köyhillä vain puukko, mutta kaikilla tähän työhön into, jota he eivät olisi osoittaneet missään oikeassa ammatissa. Oli omituista nähdä näitä kultamaita. Maa oli täynnä telttoja, öljvkankaita ja mullasta, laudoista tai oksista kyhättyjä hökkeleitä ja vajoja. Niiden keskellä kohosi Englannin lipulla varustettu hallituksen katos, sen asiamiesten sinisestä patjakankaasta tehtyjä telttoja, rahanvaihtajien, kultakauppiaiden ja muiden, tässä rikkauden ja köyhyyden heilurissa kalastelevien liikemiesten kojuja. Nämä rikastuivat varmasti. Ja näkemisen arvoisia olivat vedessä ja liejussa elävät pitkäpartaiset ja punapaitaiset diggerit. Ilma oli täynnä kuokkien yhtämittaista kalahtelua ja maassa mädäntyvien eläinraatojen löyhkää. Tukahduttava pöly peitti nuo onnettomat, jotka kohottivat kuolleisuuden tavattoman suureksi, ja epäilemättä epäterveellisemmässä maassa olisi lavantauti tuhonnut melkein koko väestön. Ja jospa sitten kaikki nämä seikkailijat olisivat onnistuneet! Mutta paljon kärsimystä jäi korvauksetta, ja lähemmin tarkastaessa saataisiin nähdä, että yhtä rikastunutta kullankaivajaa kohti sata, kaksisataa, ehkäpä tuhat on kuollut köyhänä ja epätoivoisena.
— Voisitteko selittää meille, Paganel, Glenarvan kysyi, — miten kulta kaivettiin ylös?
— Ei mikään ollut yksinkertaisempaa, Paganel vastasi. — Ensimmäiset kullanetsijät huuhtoivat sitä, kuten muutamilla Sevennien seuduilla Ranskassa vieläkin tehdään. Nykyään yhtiöt menettelevät toisin; he kaivautuvat siihen lähteeseen asti, josta hileet, levyt ja rakeet tulevat. Mutta huuhtojat tyytyivät vain pesemään kultapitoisen hiekan, siinä kaikki. He kaivoivat maata, paljastivat ne kerrostumat, jotka heistä näyttivät kultapitoisilta, ja valelivat niitä vedellä erottaakseen siitä kallisarvoisen malmin. Tämä huuhtelu tapahtui amerikkalaista alkuperää olevan kehdoksi nimitetyn laitteen avulla. Se oli viiden tai kuuden jalan mittainen laatikko, eräänlaatuinen avoin, kahteen osastoon jaettu ruuhi. Ensimmäisessä osassa oli harva seula ja sen alapuolella toisia tiuhempia seuloja; toinen osa oli alapäästään suippeneva. Hiekka kasattiin toisessa päässä olevaan seulaan, kaadettiin vettä päälle, ja laitetta liikuteltiin tai oikeammin keinuteltiin käsin. Kivet jäivät ensimmäiseen seulaan, malmi ja hieno hiekka toisiin aina karheutensa mukaan, ja lionnut muta valui veden mukana pois toisesta päästä. Se oli tavallisimmin käytetty laite.
— Mutta sellainen piti sentään olla, John Mangles huomautti.
— Se ostettiin rikastuneilta tai rappiolle joutuneilta kaivajilta, kuinka sattui, Paganel vastasi, — tai tultiin toimeen ilman sitä.
— Kuinka se kävi laatuun? Mary Grant kysyi.
— Oli vain levy, rakas Mary, tavallinen peltilevy; heitettiin ilmaan maata niin kuin viljaa; viljajyvien sijasta saatiin joskus kultajyviä. Ensimmäisenä vuonna ansaitsi moni kullankaivaja omaisuuden ilman muita apuvälineitä. Nähkääs, ystäväni, se oli hyvää aikaa, vaikka saappaat maksoivat sataviisikymmentä frangia pari ja lasillisesta limonadia piti maksaa kaksitoista frangia! Ensiksi tulleilla on aina paras onni. Kultaa oli kaikkialla runsaasti maan pinnalla; purot virtasivat metallipohjalla; sitä tavattiin Melbournen kaduiltakin; katuja kovetettiin kultasoralla. Niinpä sen kullan arvo, joka tammikuun seitsemässä viikossa alkupuolella vuotta 1852 hallituksen suojeluksen alaisena tuotiin Mount Alexanderista Melbourneen, olikin kahdeksan miljoonaa kaksisataa kolmekymmentäkahdeksan tuhatta seitsemänsataaviisikymmentä frangia. Se tekee keskimäärin satakuusikymmentäneljä tuhatta frangia päivää kohti.
— Melkein yhtä paljon kuin Venäjän keisarin pankkitilillä, Glenarvan sanoi.
— Mies-parka! majuri lausui.
— Tunnetaanko erikoisia onnenpotkuja? lady Helena kysyi.
— Muutamia kyllä, rouva.
— Tiedättekö nekin? Glenarvan kysyi.
— Tottakai! Paganel vastasi. — Vuonna 1852 löydettiin Ballaratista kimpale, joka painoi viisisataaseitsemänkymmentäkolme unssia, Gippslandissa toinen, jonka paino oli seitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi unssia, ja vuonna 1861 kahdeksansadankolmenkymmenenneljän unssin painoinen harkko. Vihdoin, taas Ballaratista, eräs kaivaja löysi tavattoman kimpaleen, joka painoi kuusikymmentäviisi kiloa, mikä kolmentuhannen neljänsadan frangin mukaan kilolta tekee kaksisataaviisikymmentäviisi tuhatta frangia. Kuokanisku, joka tuottaa kymmenentuhannen frangin korot, on jo aikamoinen!
— Missä määrin kullantuotanto lisääntyi näiden kaivosten löytämisen jälkeen? John Mangles kysyi.
— Suunnattomasti, rakas John. Kullantuotanto ei tämän vuosisadan alussa ollut kuin neljäkymmentäseitsemän miljoonaa vuodessa, mutta nyt, Euroopan, Aasian ja Amerikan kaivosten tuotanto mukaan luettuna, se tekee yhdeksänsataa miljoonaa, toisin sanoen lähes miljardin.
— Niinpä, herra Paganel, on ehkä paljonkin kultaa sillä paikalla, missä nyt olemme, meidän jalkojemme alla? pikku Robert kysyi.
— On, poikani, miljoonia. Me tallaamme sitä. Mutta me tallaamme sitä sen vuoksi, että halveksimme sitä!
— Eikö Australia kuitenkin ole hyvin onnellinen maa?
— Ei, Robert, maantieteilijä vastasi. — Kultapitoiset maat eivät ole onnellisia. Ne synnyttävät vain heikkoa väestöä, mutta eivät milloinkaan voimakasta ja työteliästä. Katso Brasiliaa, Meksikoa, Kaliforniaa, Australiaa! Mitä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla? Oikein onnellinen maa, poikani, ei ole kulta-, vaan rautapitoinen maa!