AUSTRALIAN JA UUDEN SEELANNIN UUTISET.
Tammikuun 2. päivänä auringon noustessa matkustajat ylittivät kulta-alueen ja Talbotin piirikunnan rajan. Heidän hevosensa kaviot polkivat silloin Dalhousien piirikunnan pölyisiä teitä. Muutamia tunteja myöhemmin he kahlasivat Colban- ja Campaspe-jokien yli 144° 35' ja 144° 45' pituusasteen välillä. Puolet matkasta oli tehty. Vielä viisitoista päivää yhtä onnellista kulkua, ja matkue saapuisi Twofold-lahden rannoille.
Muuten olivat kaikki hyvissä voimissa. Paganelin väite tämän ilmaston terveellisyydestä piti paikkansa. Kosteutta vähän tai ei ollenkaan, ja varsin siedettävä lämpötila. Se ei rasittanut hevosia eikä juhtia. Ei liioin ihmisiäkään.
Yksi ainoa muutos marssijärjestykseen oli tehty Camden Bridgeltä lähdettyä. Kun Ayrton sai tietää rautatieonnettomuuden johtuneen rikoksesta, hän neuvoi noudattamaan erinäisiä siihen saakka tarpeettomina pidettyjä varotoimia. Ratsastajat eivät saaneet jättää vankkureita näkyvistään. Lepohetkinä jäi aina yksi heistä vahtiin. Aamuin ja illoin pantiin uudet nallit pyssyihin. Oli varmaa, että rikollisjoukkue liikkui maassa, ja vaikkei mitään suoranaista pelkoa herättävää sattunut, piti olla valmiina kaiken varalta.
Tarpeetonta on lisätä, että näihin varotoimiin ryhdyttiin lady Helenan ja Mary Grantin tietämättä, joita Glenarvan ei tahtonut säikäyttää.
Oikeastaan olikin syytä menetellä näin. Varomattomuus tai vain laiminlyöntikin saattoi käydä kalliiksi. Glenarvan ei muuten ollut ainoa, joka huolehti asioista tällä tavoin. Yksinäisillä tiloilla ja asemilla varustautuivat asukkaat ja squatterit mahdollista hyökkäystä tai yllätystä vastaan. Talot suljettiin pimeän tullen. Koirat laskettiin irti aitauksiin ja alkoivat haukkua vähänkin lähestyttäessä. Ei yksikään paimen, joka illalla ratsain kokosi suurta laumaansa kotiinpaluuta varten, liikkunut ilman satulannuppiin kiinnitettyä pyssyä. Uutinen Camdenin sillalla tapahtuneesta rikoksesta oli syynä tähän poikkeukselliseen varovaisuuteen, ja moni siirtolainen, joka tähän saakka oli nukkunut ikkunat ja ovet avoinna, sulki ne nyt huolellisesti.
Maakunnan hallituskin osoitti suurta intoa ja varovaisuutta. Kotimaisia santarmiosastoja lähetettiin pitkin maata. Postinkuljetusta suojattiin erityisin toimenpitein. Tätä ennen oli posti kulkenut valtateillä ilman vartiostoa. Niinpä tänään, juuri kun Glenarvanin matkue oli menossa Kilmoresta Heathcoteen ulottuvan tien poikki, kiiti posti ohitse niin kiivasta vauhtia kuin hevoset suinkin pääsivät, jättäen suuren pölypilven jälkeensä. Mutta niin nopeasti kuin se ohittikin, Glenarvan oli kuitenkin nähnyt sen rinnalla ratsastavien poliisien pyssyjen välkähtävän. Olisi luullut elettävän jälleen sitä hirvittävää aikaa, jolloin ensimmäisten kultakenttien löytyminen ajoi Australian mantereelle Euroopan kansakuntien kuonan.
Pari kilometriä Kilmoren maantien yli ehdittyään saapuivat vankkurit jättiläispuiden sekaan, ja ensimmäistä kertaa Kap Bernouillista lähdettyään matkustajat joutuivat laajaan, useiden asteiden yli ulottuvaan metsään.
Ihmetyksen huudahdus pääsi matkustajilta, kun he näkivät yli puolen sadan metrin korkuisia kumipuita, joiden sienimäinen kaarna oli jopa yli kymmenen sentin paksuinen. Kuusi ja puoli metriä ympärysmitaltaan olevat rungot, joiden kuoressa oli hyvänhajuista pihkaa sisältäviä uurteita, kohosivat viidenkymmenen metrin korkeuteen ainoankaan haaran tai oksan tai edes satunnaisen silmun ja pahkuran häiritsemättä niiden pintaa. Sileämpiä ne eivät olisi voineet olla sorvarin kädestä lähtiessään.
Siinä oli sadoittain toistensa kaltaisia pylväitä. Ne levittivät tavattoman korkealla käyriä oksiaan, joiden päissä oli sikermä lehtiä; lehtihangoissa riippui yksinäisiä kukkia, joiden terät olivat kuin ylösalaisin käännetty uurna.
Tämän ikivihreän katoksen alla kierteli ilma vapaasti; alituinen ilmanvaihto vei kosteuden maasta; hevoset, härkävaljakko ja vankkurit saattoivat mukavasti liikkua näiden harvassa seisovien puiden välissä, jotka olivat järjestyneet kuin hakkuun merkkipaalut. Siellä ei ollut pensasrykelmiin sulloutuneita puuryhmiä, ei kaatuneiden runkojen ja läpipääsemättömien liaanien aarniometsää, missä vain rauta ja tuli voivat raivata tietä uudisviljelijöille. Vihreä nurmi puiden juurella, vihreä varjostin niiden latvoissa, pitkät valtavien pylväiden rivit, vähän varjoa, ylimalkaan vähän raikkautta, omituinen valaistus, joka muistutti ohuen kankaan läpi tunkevaa valoa, säännölliset heijastukset, tarkkapiirteiset kuviot maassa, kaikki tämä tarjosi eriskummaisen ja uusista vaikutelmista runsaan näytelmän. Oseaanian mantereen metsä ei muistuta ensinkään uuden maailman metsiä, ja kumipuu, alkuasukkaiden "tara", joka kuuluu miltei lukemattomia lajeja käsittävään myrttien heimoon, on Australian kasviston huomattavin edustaja.
Ettei näiden vihreiden holvien alla ole varjoisampaa ja pimeämpää, se riippuu siitä, että puiden lehtien asento on erikoinen. Lehtien lapa ei ole näet kääntynyt aurinkoa kohti, vaan niiden terävä reuna. Silmä ei tästä omituisesta lehvistöstä näe muuta kuin syrjät. Niinpä auringon säteetkin pääsevät maahan asti ikään kuin sälekaihtimen rakosista.
Jokainen huomasi tämän ja näytti hämmästyneen. Mistä tämä omituinen järjestely? Se kysymys tehtiin tietenkin Paganelille. Hän vastasi kuten ainakin mies, joka ei joudu mistään hämilleen.
— Luonnon eriskuinmaisuus, hän sanoi, — ei hämmästytä minua täällä. Se tietää kyllä mitä tekee, mutta kasvitieteilijät eivät aina tiedä, mitä sanovat. Luonto ei ole erehtynyt antaessaan näille puille tämän erikoisen lehvistön, mutta ihmiset ovat hairahtuneet, kun niille on annettu nimi eukalyptus.
— Mitä se sana merkitsee? Mary Grant kysyi.
— Se tulee kreikan kielen sanoista eu kalypto ja merkitsee hyvin peitän. Varovasti kyllä erehdys on tehty kreikaksi, jottei sitä huomattaisi, mutta selväähän on, että tuo puu peittää huonosti.
— Myönnetään, rakas Paganel, Glenarvan vastasi, — mutta selittäkää meille nyt, minkä vuoksi lehdet ovat tuossa asennossa.
— Pelkästä ulkonaisesta ja helposti ymmärrettävästä syystä, ystäväni, Paganel vastasi. — Tällä seudulla, missä ilma on kuiva, missä sateet ovat harvinaisia, missä maaperä on kuivunut, eivät puut tarvitse tuulta eikä aurinkoa. Kun ei ole kosteutta, ei ole myöskään mäihää. Siksi kumipuulla on kapeat lehdet, jotka koettavat suojautua aurinkoa ja liian suurta haihtumista vastaan. Siinä syy, miksi ne kääntävät reunansa eivätkä lapaansa auringonsäteille. Ei ole mitään älykkäämpää kuin lehti.
— Eikä mitään itsekkäämpää! majuri lisäsi. — Nuokin ovat ajatelleet vain itseään eivätkä ensinkään matkustajia.
Jokainen oli hiukan samaa mieltä kuin MacNabbs, paitsi Paganel, joka otsaansa kuivaten onnitteli itseään, että sai kulkea varjottomien puiden alla. Tämä lehtijärjestelmä oli sittenkin ikävä, kun matka näiden metsien läpi on usein varsin pitkä ja niin ollen kiusallinen, sillä mikään ei suojaa matkustajaa päivän hellettä vastaan.
Koko päivän vierivät vankkurit näitä loppumattomia kumipuukujia pitkin. Ei tavattu nelijalkaisia eläimiä eikä alkuasukkaita. Eräänlaisia papukaijoja asusti puiden latvoissa, mutta niin korkealta niitä tuskin erotti, ja niiden pärpätys kuului vain epäselvänä sorinana. Joskus lensi parvi pikku papukaijoja jonkun kaukaisen kujanteen poikki ja vilkastutti sitä äkillisellä, monivärisellä väikkeellä. Mutta yleensä vallitsi tässä laajassa vehreässä pylvästössä syvä hiljaisuus, ja vain hevosten astunta, muutamat silloin tällöin vaihdetut sanat, vankkurien pyörien kitinä ja Ayrtonin huudahdus hänen hoputtaessaan hidasta valjakkoaan häiritsivät avaraa autiutta.
Illan tullen leiriydyttiin kumipuiden juurelle, joissa näkyi jälkiä jokseenkin hiljan palaneesta tulesta. Ne olivat kuin korkeita tehtaanpiippuja, sillä liekki oli kolonut ne sisäpuolelta pitkin koko niiden pituutta. Ne seisoivat aika tukevasti vain tyhjän kuorensa varassa. Moinen squatterien tai alkuasukkaiden paha tapa hävittää kuitenkin lopulta nämä suurenmoiset puut, ja ne kuolevat sukupuuttoon niin kuin Libanonin nelisatavuotiset seetrit, jotka on poltettu taitamattomilla nuotiotulilla. Paganelin neuvoa seuraten Olbinett sytytti illallistulen yhteen näistä runkoputkista; heti syntyi tuntuva veto, ja savu haihtui lehvistön tummaan katokseen. Yöksi ryhdyttiin määrättyihin varotoimiin, ja Ayrton, Mulrady, Wilson ja John Mangles pitivät vahtia vuorotellen päivännousuun saakka.
Pitkin tammikuun 3. päivää lisääntyivät vain loputtoman metsän sopusuhtaiset kujanteet. Tuntui kuin kumipuista ei koskaan tulisi loppua. Mutta iltaan mennessä harvenivat jonot, ja muutamien kilometrien päässä näkyi joukko säännöllisiä taloja pienellä aukealla.
— Seymour! Paganel huudahti. — Se on Victorian maakunnan viimeinen kaupunki.
— Onko se suurikin? lady Helena kysyi.
— Rouva, Paganel vastasi, — se on tavallinen kylä, joka on saamassa kaupunkioikeudet.
— Onkohan siellä sopivaa majataloa? Glenarvan kysyi.
— Toivottavasti, maantieteilijä vastasi.
— Niinpä menkäämme kaupunkiin, sillä reippaat naiskumppanimme eivät luullakseni pane pahakseen, jos saavat levähtää siellä yhden yön.
— Rakas Edward, lady Helena vastasi, — Mary ja minä suostumme siihen sillä ehdolla, että se ei aiheuta hankaluutta eikä viivytystä.
— Ei vähimmässäkään määrin, lordi Glenarvan vastasi, — valjakkomme on väsynyt, ja sitä paitsi me jatkamme matkaa huomenna päivän koitteessa.
Kello oli silloin yhdeksän. Kuu läheni jo taivaanrantaa ja heitti enää vain vinoja, sumuun haihtuvia säteitä. Vähitellen tuli pimeä. Matkue kulki pitkin Seymourin leveitä katuja Paganelin johdolla, hän kun aina näkyi tuntevan täysin tuntemattomankin paikkakunnan. Mutta hän kulki vaistonsa mukaan, ja hän saapui suoraan Campbell's North British nimiseen hotelliin.
Hevoset ja härät vietiin talliin, vankkurit vajaan, ja matkustajat ohjattiin varsin mukaviin huoneisiin. Kello kymmenen aikaan istuttiin pöytään, jonka ruokia Olbinett oli tarkastanut asiantuntijan silmällä. Paganel oli käynyt kaupungilla Robertin kanssa ja kertoi iltavaikutelmistaan perin lyhyesti. Hän ei ollut nähnyt kerrassaan mitään.
Vähemmän hajamielinen mies olisi kuitenkin huomannut Seymourin kaduilla erikoista liikettä: siellä täällä kerääntyi ihmisiä joukkoihin, jotka vähitellen suurenivat; puheltiin talojen porteilla; ihmiset kyselivät toisiltaan jotakin ilmeisen levottomina; päivän sanomalehtiä luettiin ääneen, niiden uutisista puhuttiin ja keskusteltiin. Nämä oireet eivät olisi voineet jäädä vähänkään valppaalta tarkkailijalta huomaamatta. Mutta Paganel ei ollut epäillyt mitään.
Majuri sitä vastoin, vaikkei käynyt niin kaukana, eipä edes poistunut hotellista, otti selvän huolestumisesta ja pikku kaupungissa parhaillaan vallitsevasta levottomuudesta. Keskusteltuaan kymmenen minuuttia hotellin puheliaan isännän, Dicksonin kanssa hän tiesi, mistä oli kysymys.
Mutta hän ei hiiskunut siitä sanaakaan. Vasta illallisen jälkeen, kun lady Glenarvan, Mary ja Robert Grant olivat menneet huoneisiinsa, majuri pyysi kumppaneitaan jäämään ja sanoi heille:
— Sandhurstin rautatiellä tapahtuneen rikoksen tekijät on tunnistettu.
— Onko heidät vangittu? Ayrton kysyi vilkkaasti.
— Ei, MacNabbs vastasi näyttämättä kiinnittävän huomiota perämiehen intoon, joka näissä oloissa muuten oli varsin ymmärrettävä.
— Sen pahempi, Ayrton lisäsi.
— No, Glenarvan kysyi, — kenen syyksi sitä rikosta luullaan?
— Lukekaa, majuri vastasi antaen Glenarvanille numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, — niin saatte nähdä, että poliisipäällikkö ei erehtynyt.
Glenarvan luki ääneen seuraavan uutisen:
Sydney, 2. p. tammikuuta 1865. — Kuten muistetaan, tapahtui Camden Bridgellä, kahdeksan kilometrin päässä Castlemainen asemalta, Melbournesta Sandhurstiin johtavalla rautatiellä, viime joulukuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä rautatieonnettomuus. Klo 11.45 lähtevä yöjuna syöksyi täydessä vauhdissa Lutton-jokeen.
Camdenin silta oli jätetty auki junan kulkiessa.
Useat onnettomuuden jälkeen tapahtuneet varkaudet ja kilometrin päässä Camden Bridgeltä löydetty sillanvartijan ruumis osoittivat, että tämä onnettomuus oli johtunut rikoksesta.
Viranomaisten tutkimuksista onkin käynyt selville, että rikoksen on tehnyt joukko karkotusvankeja, jotka kuusi kuukautta sitten olivat päässeet karkuun Perthin työvankilasta Länsi-Australiassa juuri kun heidät piti siirtää Norfolkin saarelle.[9]
Näitä karkotusvankeja on kaksikymmentäyhdeksän; heitä johtaa eräs Ben Joyce, mitä vaarallisin rikollinen, joka muutamia kuukausia sitten on saapunut Australiaan tuntemattomalla laivalla ja jota oikeudenpalvelijoiden ei ole onnistunut tavoittaa.
Kaupunkien asukkaita, uudisviljelijöitä ja asemien squattereita kehotetaan olemaan varuillaan ja antamaan ylitarkastajalle tietoja, jotka ovat avuksi etsinnöissä.
J.P. MITCHELL,
ylitarkastaja.
Kun Glenarvan oli lopettanut tämän uutisen lukemisen, MacNabbs kääntyi maantieteilijän puoleen ja sanoi hänelle:
— Näette nyt, Paganel, että Australiassa saattaa olla karkotusvankeja.
— Karkureita kyllä! Paganel vastasi. — Mutta ei karkotettuja, joilla olisi siihen laillinen lupa. Noilla miehillä ei ole oikeutta oleskella täällä.
— Täällä he nyt kuitenkin ovat, Glenarvan sanoi, — mutta käsittääkseni meidän ei pitäisi heidän tähtensä muuttaa suunnitelmiamme tai keskeyttää matkaamme. Mitä sinä siitä ajattelet, John?
John Mangles ei vastannut heti; yhtäältä suru, jonka aloitetun etsinnän lopettaminen tuottaisi molemmille lapsille, ja toisaalta se pelko, että retkikunta joutuisi vaaraan, sai hänet epäröimään.
— Jos lady Glenarvan ja miss Grant eivät olisi mukana, hän sanoi sitten, — niin välittäisin vähät tuosta roistojoukosta.
Glenarvan ymmärsi ja lisäsi:
— Sanomattakin on selvää, että yrityksestämme luopuminen ei tule kysymykseenkään; mutta kenties olisi matkaseuramme vuoksi varovinta, tavoittaa Duncan Melbournessa ja sitten idästä käsin palata Harry Grantin jäljille. Mitä te, MacNabbs, siitä ajattelette?
— Ennen kuin sanon sen, majuri vastasi, — haluaisin kuulla Ayrtonin mielipiteen.
Perämies, jonka mieltä nimenomaan kysyttiin, katsahti Glenarvaniin.
— Minä ajattelen, hän sanoi, — että me olemme yli kolmensadan kilometrin päässä Melbournesta ja että vaara, jos sitä on, voi olla yhtä suuri matkalla etelään kuin itäänkin. Kummallakaan suunnalla ei paljon kuljeta, ne ovat samanlaisia molemmat. Muuten en luule, että kolmisenkymmentä rikollista voisi pelottaa kahdeksaa hyvin aseistautunutta ja päättäväistä miestä. Niinpä minä melkein katsoisin parhaaksi lähteä eteenpäin.
— Hyvin puhuttu, Ayrton, Paganel lausui. — Matkaa jatkamalla voimme päästä kapteeni Grantin jäljille. Palaamalla etelään päinvastoin loittonemme niistä. Minä ajattelen siis samoin kuin tekin ja välitän vähät noista Perthin karkureista, joita rohkean miehen ei tulisi ajatellakaan!
Tämän jälkeen äänestettiin ehdotuksesta, ettei matkasuunnitelmaa millään tavoin muutettaisi, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.
— Yksi huomautus kuitenkin, mylord, Ayrton sanoi juuri kun piti erota.
— Puhukaa, Ayrton.
— Eikö olisi hyvä lähettää Duncanille käsky jälleen lähestyä rannikkoa?
— Mitä varten? John Mangles vastasi. — Kun olemme saapuneet Twofold-lahdelle, on aika sen käskyn lähettämiseen. Jos jokin odottamaton sattuma pakottaisi meidät pyrkimään Melbourneen, voisimme katua, ettemme siellä tapaisikaan Duncania. Muuten sen vauriota ei luultavasti vielä ole korjattu. Näistä eri syistä olisi minun mielestäni parasta odottaa.
— Hyvä, Ayrton vastasi olematta itsepäinen.
Seuraavana päivänä lähti retkikunta Seymourista aseissa ja valmiina kaiken varalta. Puolta tuntia myöhemmin se oli jälleen kumipuumetsässä, jota taas jatkui itäänpäin. Glenarvan olisi mieluummin kulkenut avoimessa maastossa. Silloin on vähemmän vaaraa väijytyksistä ja salahyökkäyksistä kuin tiheässä metsässä. Mutta ei ollut valinnanvaraa, ja vankkurit etenivät koko päivän suurten yksitoikkoisten puiden välissä. Kuljettuaan pitkin Angleseyn piirikunnan pohjoisrajaa ne leikkasivat illalla 146. meridiaanin, ja sitten leiriydyttiin Murrayn piirin rajalla.