MAJURI VÄITTÄÄ ALKUASUKKAITA APINOIKSI.
Seuraavana aamuna, 5. päivänä tammikuuta, saapuivat matkalaiset Murrayn laajalle alueelle. Tämä epämääräinen ja autio piirikunta ulottuu Australian alppien korkeaan vuorijonoon saakka. Sitä ei sivistys vielä ole jakanut eri hallintopiireihin. Se on maakunnan vähän tunnettu osa, jossa harvoin käydään. Uudisasukkaiden kirves kaataa kerran sen metsät, karjankasvattajien karja ottaa valtaansa sen laitumet; mutta vielä se on koskematonta maata jollaisena se nousi Intian valtamerestä; se on suorastaan erämaata.
Englantilaisilla kartoilla on näille alueille annettu kuvaava yhteinen nimi: Reserve for the blacks, s.o. mustille varattu alue. Sinne ovat siirtolaiset häikäilemättä työntäneet alkuasukkaat. Siellä kaukaisilla tasangoilla, aarniometsissä, on näille jätetty erinäisiä määrättyjä alueita, joilla alkuperäinen rotu vähitellen häviää. Kuka hyvänsä valkoinen mies, uudisasukas, siirtolainen, squatter, bushmanni, saa mennä näiden varattujen alueiden ulkopuolelle. Mutta mustaihoinen yksin ei milloinkaan pääse sieltä pois.
Eteenpäin ratsastettaessa Paganel otti puheeksi tämän vakavan alkuasukkaita koskevan kysymyksen. Eikä oltu kuin yhtä mieltä siitä, että Britannian menetelmä tarkoitti voitettujen väestöjen näännyttämistä, niiden juurittamista pois seuduilta, missä heidän esivanhempansa elivät. Tämä tuhoamistarkoitus tuli esille kaikkialla, mutta Australiassa selvemmin kuin muualla.
Siirtolaisuuden ensi aikoina kohtelivat karkotusvangit, jopa uudisasukkaatkin mustia kuin villejä eläimiä. Metsästivät ja kaatoivat heitä pyssyillänsä. Vedottiin vielä, kun heitä teurastettiin, lainoppineihin sen todistamiseksi, että australialainen muka oli luonnonlakien ulkopuolinen olio, jonka tappaminen ei ollut mikään rikos. Esittivätpä Sydneyn sanomalehdet tehokasta keinoa Hunter-järven heimojen hävittämiseksi: niiden joukkomyrkytystä.
Englantilaiset ottivat, kuten näkyy, asutuksensa ensi avustajaksi murhan. Heidän julmuutensa oli hirvittävä. He menettelivät Australiassa samoin kuin Intiassa, missä viisi miljoonaa intialaista on kadonnut; samoin kuin Kap-maassa, missä miljoonan suuruinen hottentottiväestö on vähentynyt sataantuhanteen. Niinpä alkuperäinen väestö onkin huonon kohtelun ja väkijuomien näännyttämänä katoamassa tältä mantereelta murhaavan sivistyksen tieltä. Tosin muutamat kuvernöörit antoivat julistuksia uudisasukkaiden verenhimoa vastaan. Uhkasivat muutamilla ruoskaniskuilla rangaista valkoista, joka leikkasi nenän tai korvat mustalta tai katkaisi häneltä pikkusormen "käyttääkseen sitä piipputupakan tiivistäjänä". Turhia uhkauksia. Murhia tehtiin laajassa mittakaavassa, ja kokonaisia heimoja hävisi. Mainitkaamme vain, että Van Diemenin saarella vuosisadan alussa oli viisituhatta alkuasukasta, mutta vuonna 1863 ainoastaan seitsemän henkeä! Ja äskettäin saattoi Mercure ilmoittaa viimeisen tasmanialaisen saapuneen Hobart-Towniin.
Ei Glenarvan, ei majuri eikä John Mangles väittänyt Paganelia vastaan. Ja vaikka he olisivat olleet englantilaisia, he eivät olisi puolustaneet maanmiehiään. Tosiasiat puhuivat selvää, kiistatonta kieltä.
— Viisikymmentä vuotta sitten, Paganel jatkoi, — olisimme jo matkallamme tavanneet monta alkuasukasheimoa, mutta nyt emme ole nähneet ensimmäistäkään. Sadan vuoden päästä on musta rotu tältä mantereelta tyyten loppunut.
Mustille varattu alue tuntui todellakin olevan täysin asumaton. Ei jälkeäkään majapaikoista tai hökkeleistä. Aukeiden jälkeen tuli taas suuria metsiä, ja vähitellen muuttui seutu yhä selvemmin erämaaksi. Näyttipä siltä ettei näillä syrjäseuduilla ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmistä enempää kuin eläintä, kun Robert pysähtyi erään kumipuurykelmän eteen ja huudahti:
— Apina! Täällä on apina!
Ja hän viittasi suureen mustaan olentoon, joka hypellen oksalta oksalle hämmästyttävän vikkelästi siirtyi puun latvasta toiseen, ikään kuin näkymätön köysi olisi pitänyt sitä ilmassa. Lensivätkö siis apinat tässä kummallisessa maassa kuten eräät ketut, joille luonto on antanut yölepakon siivet.
Vankkurit olivat pysähtyneet ja kukin tarkkaili eläintä, joka vähitellen katosi kumipuiden latvuksiin. Pian sen nähtiin nopeana kuin salama laskeutuvan, juoksevan maata pitkin tehden senkin seitsemän mutkaa ja sitten tarttuvan pitkin käsivarsin suuren kumipuun sileään runkoon. Kummasteltiin, kuinka se pääsisi ylös tätä suoraa ja liukasta puuta myöten, jonka ympäri se ei ylettynyt. Mutta apina iski kirveentapaisella puunkuorta, saaden aikaan säännöllisten välimatkain päähän pieniä pykäliä, joiden avulla se kiipesi kumipuun haarukkaan. Muutamassa sekunnissa se katosi lehvistön peittoon.
— Mikä ihmeen apina tuo on? majuri kysyi.
— Tuoko apina? Paganel vastasi. — Se on puhdasverinen australialainen.
Maantieteilijän kumppanit eivät ehtineet edes kohauttaa olkapäitään, kun ihan lähellä kuului huutoja: — ku-ii! ku-ii! Ayrton hoputti juhtiaan, ja sadan askelen päässä kohtasivat matkustajat odottamatta alkuasukasleirin.
Mikä surkea näky! Kymmenkunta telttaa paljaalla maalla. Nämä tiilien tapaan päällekkäin ladotuista kaarnan kappaleista tehdyt "gunyot" eivät suojanneet kurjia asukkaitaan kuin yhdeltä puolen. Ja asukkaat itse oli puute painanut tympäiseviksi. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä, miehiä, naisia ja lapsia, pukunaan kengurunnahkoja, jotka oli leikelty kaistaleiksi. Vankkurien lähetessä he ensin aikoivat paeta. Mutta jotkut Ayrtonin sanat, jotka hän lausui käsittämättömällä murteella, näyttivät rauhoittavan heitä. Niinpä he palasivat puoliksi luottavaisina, puoliksi pelokkaina, kuten eläimet, joille tarjotaan herkkupalaa.
Näillä alkuasukkailla, joiden pituus vaihteli 160 sentistä 170 senttiin, oli nokimainen iho, ei suorastaan musta, vaan vanhan noen värinen, villava tukka, pitkät käsivarret, ulkoneva vatsa, karvapeitteinen ruumis täynnä tatuointien ja hautajaistilaisuuksissa leikattujen haavojen arpia. Oli hirvittävää katsella heidän muodottomia kasvojaan, suunnatonta suutaan, litteätä ja poskille painunutta nenäänsä, ulkonevaa alaleukaansa, josta valkoiset eteenpäin työntyvät hampaat pistivät esiin. Milloinkaan ei ollut nähty näin eläinten näköisiä ihmisolentoja.
— Robert ei erehtynyt, majuri sanoi, — ne ovat apinoita, — puhdasverisiä, olkoon niin, — mutta apinoita kuitenkin.
— MacNabbs, lady Helena huomautti, — myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa, jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.
— Ihmisiäkö! MacNabbs huudahti. — Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!
MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra de Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi", siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi.
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylipääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. Pascal on sanonut aivan oikein, että ihminen ei missään ole eläin. Tosin hän yhtä viisaasti lisää: — eikä enkelikään.
Tällä kertaa kuitenkin lady Helena ja Mary Grant kumosivat jälkimmäisen puolen suuren ajattelijan väittämästä. Molemmat laupiaat naiset olivat astuneet maahan vankkureista; he ojensivat hyväätarkoittavaa kättä näille kurjille olennoille; tarjosivat heille ruokaa, jota villit ahmivat inhottavan ahnaasti. Alkuasukkaat taisivat sitäkin enemmän luulla lady Helenaa joksikin jumalaksi, kun heidän uskontonsa mukaan valkoiset ovat entisiä mustia, kuolemansa jälkeen valkoisiksi muuttuneita.
Naiset varsinkin herättivät lady Helenan ja Mary Grantin sääliä. Mikään ei ole verrattavissa australialaisnaisen oloon; tyly luonto ei ole antanut hänelle vähäisintäkään viehkeyden vivahdusta; hän on väkisin viety orjatar, joka ei ole saanut muuta häälahjaa kuin "waddien", isäntänsä kädessä aina pysyvän kepin iskuja. Siitä hetkestä alkaen, ennenaikaisesti ja äkkiä vanhentuneena, hänen taakkanaan on kaikki kulkurielämän raskaat vaivat: hänen on kannettava kaislakääröön kiedottujen lapsiensa ohella kalastus- ja metsästysvälineitä ynnä "phormium tenax"-varastoja, josta hän valmistaa verkkoja. Hänen täytyy hankkia elintarvikkeet perheelleen; hän metsästää sisiliskoja, pussirottia ja käärmeitä puiden latvoihin saakka; hän pienii polttopuut; hän kiskoo tuohta telttaan; hän on sanalla sanoen työjuhta, joka ei tunne lepoa, ja syö vasta isäntänsä jälkeen niitä huonoja jätteitä, joita tämä ei enää huoli.
Muutamat näistä raukoista, jotka kenties eivät pitkään aikaan olleet saaneet ravintoa, koettivat juuri houkutella luokseen lintuja tarjoamalla niille jyviä.
He makasivat polttavassa maassa pitkällään liikkumattomina, kuin kuolleina, tuntikausia odotellen, että joku ymmärtämätön lintu tulisi heidän kätensä ulottuville! Pitemmälle heidän kekseliäisyytensä ei ansapyynnin alalla ulottunut, ja täytyy olla australialainen lintu joutuakseen mokomaan ansaan.
Matkustajien anteliaisuuden kesyttäminä villit kerääntyivät vähitellen heidän ympärilleen, ja silloin täytyi pitää varansa heidän ilmeistä varasteluhaluaan vastaan. He puhuivat viheltelevää, kieltä maiskuttelevaa murretta. Se muistutti eläinten ääntelyä. Kuitenkin heidän äänessään oli usein myös hellästi hyväileviä äänteitä; sana "noki, noki" toistui tuon tuostakin, ja eleet tekivät sen helposti ymmärrettäväksi. Se merkitsi "antakaa" ja kohdistui matkustajien pienimpiinkin esineihin. Olbinettilla oli täysi työ puolustaessaan tavaravarastoa ja varsinkin retkikunnan ruokavaroja.
Nälkiintyneet raukat loivat vankkureihin huolestuttavia katseita ja näyttivät teräviä hampaitaan, jotka kukaties olivat pureksineet ihmislihaa. Useimmat australialaiset heimot eivät tosin ole ihmissyöjiä rauhan aikana, mutta vain muutamat villit kieltäytyvät ahmimasta voitetun vihollisen lihaa.
Helenan pyynnöstä Glenarvan käski kuitenkin jaella jonkin verran ruokavaroja. Villit ymmärsivät hänen aikomuksensa ja riemastuivat tavalla, joka olisi liikuttanut tunteettomintakin sydäntä. He kiljahtelivat niin kuin villipedot, kun vartija tuo niille jokapäiväistä annosta. Myöntämättä majurin olevan oikeassa ei kuitenkaan voinut kieltää, että tämä rotu oli lähellä eläintä.
Olbinett oli kohteliaana miehenä luullut olevan oikein ensin antaa naisille. Mutta nämä olentoraukat eivät uskaltaneet syödä ennen pelottavia isäntiään, jotka syöksyivät korppujen ja kuivatun lihan kimppuun kuin saaliin ikään.
Ajatellessaan isänsä olevan yhtä raakojen villien vankina Mary Grant tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän kuvitteli, kuinka suuresti Harry Grantin kaltaisen miehen täytyi kärsiä näiden vaeltavien heimojen orjana, puutteen, nälän ja huonon kohtelun uhrina.
John Mangles, joka levottomana tarkkaili häntä, arvasi, mitä ajatuksia hänen sydämensä oli täynnä, ja ehätti ennen pyyntöä puhuttelemaan Britannian perämiestä.
— Ayrton, hän sanoi, — tällaistenko villien kynsistä te pääsitte pakenemaan?
— Niin, kapteeni, Ayrton vastasi. — Kaikki sisämaan heimot ovat samanlaisia. Mutta täällä te näette vain kourallisen heitä, kun sitä vastoin Darlingin rannoilla on väkirikkaita heimoja, joiden päälliköillä on pelottava valta.
— Mutta, John Mangles kysyi, — mitä eurooppalainen voi tehdä näiden villien keskuudessa?
— Mitä minäkin tein, Ayrton vastasi, — hän metsästää, kalastaa heidän kanssaan, ottaa osaa heidän taisteluihinsa; kuten jo olen teille sanonut, häntä kohdellaan sen mukaan mitä hän tekee, ja jos hän on älykäs ja uskalias mies, hän saa heimossa huomattavan aseman.
— Mutta joutuuko hän olemaan vankina? Mary Grant kysyi.
— Joutuu, ja vartioituna, Ayrton vahvisti, — vieläpä sillä tavoin, ettei hän voi astua askeltakaan yöllä eikä päivällä.
— Mutta teidän kumminkin onnistui karata, Ayrton, lausui majuri, joka tuli mukaan keskusteluun.
— Niin onnistui, herra MacNabbs, kun sattui taistelu minun heimoni ja erään naapuriheimon välillä. Minä onnistuin. Hyvä juttu, enkä sitä pahoittele. Mutta jos se täytyisi tehdä uudelleen, niin luulenpa, että valitsisin ikuisen orjuuden ennen kuin ne kärsimykset, joita minun täytyi kestää samotessani sisämaan erämaiden halki. Jumala varjelkoon kapteeni Grantia yrittämästä sellaista pelastusta!
— Niin tosiaan, John Mangles vastasi, — toivokaamme, miss Mary, että isänne on pysynyt alkuasukasheimon luona. Silloin löydämme hänen jälkensä helpommin kuin jos hän harhailisi mantereen metsissä.
— Toivotteko te siis yhä? neito kysyi.
— Toivon toki, neiti Mary, näkeväni teidät kerran onnellisena Jumalan avulla.
Mary Grant saattoi kiittää nuorta kapteenia vain kyyneleisellä katseellaan.
Tämän keskustelun aikana oli villien kesken syntynyt tavatonta liikettä; he kiljahtelivat hirvittävästi, juoksivat eri suuntiin, huitoivat käsiänsä ja näyttivät olevan hurjan raivon vallassa.
Glenarvan ei tiennyt, mitä he tarkoittivat, kun majuri kysyi
Ayrtonilta:
— Kun te olette kauan aikaa elänyt australialaisten parissa, niin ymmärrätte varmaan näidenkin kieltä?
— Enpä juuri, perämies vastasi, — sillä murteita on yhtä monta kuin heimojakin. Mutta arvelisin, että nämä villit haluavat kiitollisuuden osoitukseksi esittää taistelunäytöksen hänen jalosukuisuudelleen.
Se oli todellakin tämän metelin syynä. Ilman enempiä valmisteluja villit hyökkäsivät toistensa kimppuun näköjään niin raivokkaasti, että ellei asiaa ennakolta olisi tiedetty, olisi kamppailua voinut luulla todelliseksi. Mutta australialaiset ovatkin tutkimusmatkailijoiden kertoman mukaan mainioita näyttelijöitä, ja ainakin tässä tilaisuudessa he osoittivat erinomaista taitoa.
Heidän hyökkäys- ja puolustusaseinaan oli eräänlainen puinen sotanuija, jolla voi puhkaista paksummankin kallon, omalaatuinen tomahawk, hyvin kova teräväksi hiottu kivi, sitkeällä kumilla kahden kepin väliin kiinnitetty. Tässä kirveessä on kolmimetrinen varsi; kamala sota-ase samalla kuin hyödyllinen työkalu, jolla voi lyödä poikki oksia tai päitä, iskeä miestä tai puuta, aina tarpeen mukaan.
Näitä aseita heristeltiin hurjasti käsissä, kauheasti kiljuen taistelijat syöksyivät toistensa niskaan; toisia kaatui kuolleina maahan, toisten hihkuessa voitonhuutoja. Kuin pahanhengen riivaamina kannustivat naiset, varsinkin vanhemmat, miehiä taisteluun, syöksyivät muka kuolleina makaavien kimppuun ja olivat raatelevinaan niitä niin hurjasti, ettei se olisi ollut raakamaisempaa todellisuudessakaan. Joka hetki lady Helena pelkäsi leikin muuttuvan todelliseksi taisteluksi. Lapset, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, jatkoivatkin sitä täydellä todella. Pikku pojat ja tytöt, joista varsinkin jälkimmäiset olivat raivokkaita, mukiloivat toisiaan aika lailla.
Taistelunäytöstä oli kestänyt jo kymmenen minuuttia, kun taistelijat äkkiä pysähtyivät. Aseet putosivat heidän käsistään. Syvä hiljaisuus seurasi rajua meteliä. Villit jäivät liikkumattomiksi viimeisiin asentoihinsa kuin kuvaelmanäytöksen henkilöt.
Olisi voinut luulla heidän kivettyneen.
Mikä oli tämän muutoksen syy, ja mistä äkkiä johtui tämä jähmettyminen paikalleen? Se saatiin pian tietää.
Tällä hetkellä tuli näkyviin parvi papukaijoja kumipuiden latvojen tasalla. Linnut täyttivät ilman kirkunallaan ja näyttivät monikirjavine höyhenineen lentävältä taivaankaarelta. Tämä kirkas lintupilvi oli keskeyttänyt taistelun. Sitä seurasi sotaa hyödyllisempi linnustus.
Eräs villeistä otti punaiseksi maalatun, omituisen muotoisen aseen, jätti yhä liikkumattomina pysyvät toverinsa ja hiipi puiden ja pensaiden välitse lintuparvea kohti. Ei kuulunut pienintäkään ääntä hänen ryömiessään, hän ei kahauttanut lehteä, ei kolauttanut kiveä. Hän liikkui kuin varjo.
Kun villi oli saapunut sopivan välimatkan päähän, hän heitti aseensa vaakasuoraan, vain puoli metriä maasta. Ase lensi reilut kymmenen metriä; sitten se äkkiä, mihinkään koskettamatta, kohosi suorassa kulmassa kolmenkymmenen metrin korkeuteen, tappoi kymmenkunta lintua, käännähti ja palasi heittäjänsä jalkoihin. Glenarvan ja hänen kumppaninsa hämmästyivät; he eivät olleet uskoa silmiään.
— Se on bumerangi! Ayrton sanoi.
— Bumerangi, Paganel huudahti, — australialainen bumerangi!
Ja niin kuin lapsi hän juoksi sieppaamaan tuon kummallisen aseen, — nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Olisi tosiaan voinut luulla, että jokin laite sen sisällä, äkkiä lauennut jousi, muutti sen suuntaa. Mutta niin ei ollut laita!
Bumerangi oli yksinkertaisesti 75-100 senttimetrin pituinen, käyristetty, kova puunkappale. Se oli keskeltä noin 7,5 sentin paksuinen ja molemmista päistä terävä. Sen kovera puoli oli painettu noin sentin verran sisäänpäin, ja kuperalla puolella oli kaksi hyvin terävää reunaa. Se oli yhtä yksinkertaista kuin käsittämätöntä.
— Tämä siis nyt on se kuuluisa bumerangi! Paganel sanoi tutkittuaan tarkasti omituista asetta. — Puunkappale, ei muuta. Minkä vuoksi se vaakasuoraan kulkiessaan nousee tietyllä hetkellä ilmaan ja palaa sieltä heittäjänsä käteen? Sitä ongelmaa eivät matkamiehet ja tietoviisaat ole kyenneet selittämään.
— Eiköhän syy ole sama, minkä vuoksi vanne määrätyllä tavalla heitettynä tulee takaisin lähtökohtaansa? John Mangles arveli.
— Tai pikemminkin, Glenarvan lisäsi, — sellainen takaisinpäin suuntautuva ponnahdus kuin iskettäessä biljardipalloa määrättyyn kohtaan?
— Ei laisinkaan, Paganel vastasi. — Niissä molemmissa tapauksissa on jokin kohta, joka muuttaa liikkeen suunnan; vanteelle maa, biljardipallolle valli. Mutta tässä ei sellaista ole, bumerangi ei koske maahan, mutta ponnahtaa kuitenkin aika korkealle!
— No, kuinka te sen selitätte, herra Paganel? lady Helena kysyi.
— Selittää en osaa, rouva, minä vain totean sen vielä kerran; vaikutus johtuu ilmeisesti siitä tavasta, kuinka bumerangia heitetään, ja itse esineen erikoisesta muodosta. Mutta tuo heittotapa on vielä australilaisten salaisuus.
— Joka tapauksessa se on hyvin nerokasta … apinoiden keksimäksi, lady Helena lisäsi katsahtaen majuriin, joka pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.
Mutta aika kului, ja Glenarvan arveli, ettei sopinut enää viivyttää matkaa itäänpäin; hän aikoi siis pyytää matkalaisia nousemaan jälleen vankkureihin, kun eräs villi saapui juoksujalkaa ja sanoi muutamia sanoja kovin kiihtyneenä.
— Ah, Ayrton ilmoitti, — he ovat nähneet kasuaareja!
— Mitä, onko puhe niiden pyydystämisestä? Glenarvan kysyi.
— Se pitää nähdä, Paganel huudahti. — Se on varmaankin mielenkiintoista! Ehkäpä bumerangia jälleen käytetään.
— Mitä te arvelette, Ayrton?
— Ei se kauan kestä, mylord, perämies vastasi.
Villit eivät olleet hukanneet sekuntiakaan. Tilaisuus metsästää kasuaareja on heille onnenpotku. Heimon ruokavarat olisi siten taattu moneksi päiväksi. Niinpä pyydystäjät käyttävätkin kaiken taitonsa saadakseen sellaisen saaliikseen. Mutta kuinka he ilman pyssyä osuvat ja ilman koiria tavoittavat niin nopean eläimen? Se oli hyvin jännittävä seikka Paganelin haluamassa näytelmässä.
Emu, eli kypärätön kasuaari, eräs strutsilaji, villien kielellä "murök", alkaa jo olla harvinainen eläin Australian tasangoilla. Tämän kookkaan, metrin korkuisen linnun liha on valkoista, ja muistuttaa suuresti kalkkunan lihaa; sen päässä on sarveismainen levy; silmät ovat kirkkaan ruskeat, nokka musta ja ylhäältä alas kaareva; varpaissa sillä on valtavat kynnet; siivet tai oikeammin siiventyngät eivät voi nostaa sitä lentoon; höyhenet, jotka ovat melkein kuin turkispeite, ovat tummemmat kaulan ja rinnan kohdalla. Mutta vaikkei se lennä, se osaa juosta ja voittaisi kilparadalla nopeimmankin hevosen. Sitä ei siis voi saavuttaa muutoin kuin viekkaudella, ja silloin saakin olla erittäin viekas.
Niinpä villien päällikön käskystä kymmenkunta miestä asettui riviin kuin sotilasosasto. Pyyntialueena oli kaunis tasanko, jossa villinä kasvava indigo teki maan siniseksi kukkasillaan. Matkalaiset pysähtyivät katselemaan mimoosametsikön reunaan.
Villien lähestyessä kasuaarit, joita oli kuusi, lähtivät pakoon ja pysähtyivät vasta noin kilometrin päässä levolle. Kun heimon johtaja oli pannut merkille niiden aseman, hän antoi tovereilleen merkin jäädä paikalleen. Nämä heittäytyivät pitkäkseen maahan, mutta johtaja otti laukustaan kaksi taitavasti ommeltua kasuaarinnahkaa ja pukeutui niihin. Hän piti oikeaa kättä päänsä yläpuolella ja matki eleillään ravintoa etsivän kasuaarin liikkeitä.
Pyydystäjä hiipi lintuparvea kohti; joskus hän pysähtyi ollen poimivinaan joitakin jyväsiä; joskus kaapi maata jaloillaan nostaen ympärilleen pölypilven. Kaikki nämä temput suoritettiin mainiosti. Ei mikään voinut olla täydellisempää kuin tämä kasuaarin matkiminen. Mies päästi ilmoille karkeita äännähdyksiä, jotka olisivat pettäneet itse lintuakin. Ja lopulta niin kävikin. Villi oli pian huolettoman parven keskellä. Äkkiä hänen käsivartensa heilautteli nuijaa, ja viisi kasuaaria kuudesta kaatui hänen ympärilleen.
Metsästäjä oli onnistunut; pyynti oli päättynyt.
Nyt Glenarvan, naiset ja muu matkaseura sanoivat jäähyväiset australialaisille. Nämä eivät näyttäneet tätä eroa pahoittelevan. Ehkä oli kasuaarimetsästyksen onnistuminen saanut heidät unohtamaan nälkänsä tyydyttämisen. Heillä ei ollut edes vatsan kiitollisuutta, joka raakalaisissa ja eläimissä on suurempi kuin sydämen.
Oli miten tahansa, muutamissa suhteissa ei voinut olla ihmettelemättä heidän älyään ja taitavuuttaan.
— Nyt, rakas MacNabbs, lady Helena sanoi, — te kai sentään myöntänette, että australialaiset eivät ole apinoita?
— Senkö vuoksi, että he taitavasti matkivat eläinten eleitä? majuri vastasi. — Sehän päinvastoin vahvistaisi minun olettamustani.
— Leikinlasku ei ole vastaus, lady Helena sanoi. — Minä vaadin, majuri, teitä peruuttamaan väitteenne.
— No niin, hyvä serkku, pitänee myöntää tai oikeammin kieltää.
Australialaiset eivät ole apinoita, mutta apinat ovat australialaisia.
— Mitä ihmettä!
— Niin, muistakaa mitä neekerit väittävät mielenkiintoisesta orangutangien rodusta.
— Mitä he väittävät? lady Helena kysyi.
— He väittävät, majuri vastasi, — että apinat ovat mustia kuten hekin, mutta ilkeämpiä: — Se ei puhu, ettei tarvitsisi tehdä työtä, sanoi kateellinen neekeri kesystä orangutangista, jota hänen isäntänsä elätti ilman aikojaan.