UPPORIKKAAT KARJANOMISTAJAT.
Vietettyään rauhallisen yön 146° 15' pituusasteen kohdalla matkailijat jatkoivat 6. päivänä tammikuuta kello seitsemän aamulla retkeään laajan pirikunnan poikki. He kulkivat yhä auringonnousua kohti, ja heidän askeltensa jäljet ulottuivat suorana viivana lakeudella. Kaksi kertaa he tapasivat pohjoiseen kulkeneiden karjankasvattajien jälkiä, ja silloin nämä eri jäljet olisivat sekaantuneet, ellei Glenarvanin hevonen olisi jättänyt maahan kahdesta apilastaan tunnettua Black Pointin merkkiä.
Tasankoa uursivat siellä täällä mutkittelevat, puksipensaiden reunustamat joet, joissa oli toisinaan vettä mutta ei aina. Ne alkoivat Buffalo Ranges-nimisen horisontin reunaan aaltomaisena piirtyvän keskikorkean vuorijonon rinteiltä.
Illalla päätettiin yöpyä sinne. Ayrton hoputti valjakkoaan, ja juhdat olivat silloin hiukan väsyneitä noin viidenkymmenen kilometrin päivämatkan jälkeen. Teltta pystytettiin suurten puiden alle; kun oli jo hyvin myöhä, illallinen syötiin nopeasti. Sellaisen päivämatkan jälkeen ajateltiin enemmän nukkumista kuin syömistä.
Paganel, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ei pannut maata, vaan paremmin valveilla pysyäkseen käveli pyssy olalla edestakaisin pitkin leiriä.
Vaikka ei ollut kuutamoa, yö oli melkein valoisa etelän tähtisikermien tuikkeesta. Tiedemies luki mielihyvin tätä taivaan aina avointa, suurta ja sen tuntevalle niin mielenkiintoista kirjaa. Uinuvan luonnon syvää hiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin hevosten jalkoihin sidottujen liekojen rahina.
Paganel antautui siis tähtitieteellisiin mietteisiinsä ja oli enemmän kiinnostunut taivaan kuin maan asioista, kun kaukainen ääni herätti hänet ajatuksistaan.
Hän kuunteli tarkasti ja oli suureksi hämmästyksekseen kuulevinaan pianonsoittoa. Muutamat korkeat ja matalat soinnut väreilivät hänen korvaansa saakka.
Hän ei voinut erehtyä.
— Piano erämaassa! Paganel mutisi. — Sitä en ikinä myönnä todeksi.
Se oli todella kovin outoa ja Paganel uskoi mieluummin, että jokin omituinen Australian lintu jäljitteli Pleyel- tai Erard-pianon sointuja kuten toiset jäljittelevät kellon raksutusta ja tahkon sihinää.
Mutta silloin kuului ilmassa puhdas ääni. Pianonsoittajaan yhtyi laulaja. Paganel kuunteli tahtomatta uskoa korviaan. Mutta muutaman sekunnin kuluttua hänen oli pakko myöntää, että hänen korviinsa kuului ihana sävelmä. Se oli "Il mio tesoro tanto", oopperasta Don Juan.
— Hemmetti! ajatteli Paganel, — niin merkillisiä kuin Australian linnut ovatkin ja vaikka ne olisivat maailman musikaalisimpia papukaijoja, eivät ne voi laulaa Mozartia!
Sitten hän kuunteli loppuun saakka mestarin suurenmoisen sävellyksen. Tämän sulavan, kuulakkaassa yössä kaikuvan sävelmän vaikutus oli sanoin kuvaamaton. Paganel oli kauan aikaa sanomattoman hurmion vallassa; sitten ääni vaikeni, ja kaikki oli jälleen hiljaa.
Kun Wilson tuli vapauttamaan Paganelia, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vaipuneena. Paganel ei sanonut mitään matruusille; hän päätti ilmoittaa merkillisen havaintonsa vasta huomenna Glenarvanille ja meni telttaan nukkumaan.
Seuraavana aamuna odottamaton koirien haukunta herätti koko seurueen. Glenarvan nousi heti. Kaksi komeaa, korkeajalkaista pointteria, englantilaisen lintukoirarodun verratonta edustajaa, juoksenteli metsikön reunassa. Matkalaisten lähestyessä ne peräytyivät puiden suojaan haukkuen kiivaammin.
— Tässä erämaassa on siis jokin siirtola, Glenarvan sanoi, — ja metsästäjiä, sillä nämähän ovat jahtikoiria.
Paganel avasi jo suunsa kertoakseen viimeöiset havaintonsa, kun paikalle ilmestyi kaksi nuorta miestä ratsastaen kahdella komealla rotuhevosella, todellisilla "huntereilla".
Molemmat siroa metsästyspukua käyttävät herrat pysähtyivät nähdessään pienen, mustalaistapaan leiriytyneen joukkion. He näyttivät aprikoivan, mitä aseellisten miesten läsnäolo tällä paikkakunnalla oikeastaan merkitsi, kun huomasivat vankkureista juuri nousevat naiset.
Silloin he astuivat ratsailta alas ja tulivat näitä kohti lakki kourassa.
Lordi Glenarvan meni heitä vastaan ja ilmoitti vieraana nimensä ja arvonsa. Nuoret miehet kumarsivat, ja heistä vanhempi sanoi:
— Mylord, nämä naiset, teidän seuralaisenne ja te, tahdotteko suoda meille sen kunnian, että levähtäisitte meidän asunnossamme?
— Hyvät herrat…? Glenarvan sanoi.
— Michel ja Sandy Patterson, Hottam-aseman omistajat. Te olette jo talon tiluksilla eikä sinne ole edes puolen kilometrin matkaa.
— Hyvät herrat, Glenarvan vastasi, — en tahtoisi väärinkäyttää niin kohteliaasti tarjoamaanne vieraanvaraisuutta…
— Mylord, Michel Patterson huomautti, — suostumalla saatatte vain kiitollisuudenvelkaan erakkoparat, jotka olisivat perin onnellisia saadessaan tarjota teille, mitä erämaassa on mahdollista.
Glenarvan kumarsi suostumuksen merkiksi.
— Hyvä herra, Paganel sanoi silloin kääntyen Michel Pattersonin puoleen, — olenko liian utelias, jos kysyn, tekö eilen illalla lauloitte jumalaisen Mozartin aarian?
— Minä, hyvä herra, vastaus kuului, — ja veljeni Sandy säesti minua.
— Jaha, Paganel jatkoi, — ottakaa siinä tapauksessa vastaan vilpitön kiitos ranskalaiselta, tämän musiikin innokkaalta ihailijalta.
Paganel ojensi kätensä nuorelle herrasmiehelle, joka tarttui siihen erittäin herttaisesti. Sitten Michel Patterson osoitti oikeanpuolista tietä, jota myöten oli mentävä. Hevoset jätettiin Ayrtonin ja matruusien hoitoon.
Molempien nuorten miesten opastamina matkailijat lähtivät puhellen ja ihmetellen Hottam-aseman kartanoon.
Se oli tosiaan suurenmoinen tila, englantilaisten puistojen ankaraan tyyliin järjestetty. Suunnattomia, aidattuja niittyjä aukeni silmänkantamattomiin. Siellä oli laitumella tuhansia nautoja, miljoonia lampaita. Suuri joukko paimenia ja vielä enemmän koiria oli tätä meluavaa armeijaa vartioimassa. Mylvinään ja määkynään sekaantui koirien haukunta ja ruoskien äänekästä mäiskettä.
Idässä katse pysähtyi myrtti- ja kumipuu-rajaan, jota hallitsi Hottam-vuoren valtava huippu yli kahdentuhannen metrin korkuisena. Pitkiä, ikivihreiden puiden reunustamia kujia ulottui säteittäin joka suuntaan. Siellä täällä oli tiheitä "grass-tree"-rykelmiä, kolmen metrin korkuisia kääpiöpalmuja muistuttavia pensaita, jotka peittyivät kapeiden ja pitkien lehtiensä verhoon. Ilma oli täynnä laakeriminttujen, joiden valkoiset kukkakimput juuri olivat parhaassa kukoistuksessaan, mitä hienointa tuoksua.
Näiden kotimaisten puiden viehättäviin ryhmiin liittyi eurooppalaisesta ilmastosta tänne siirrettyjä kasveja. Persikka-, päärynä-, omena-, viikuna- ja appelsiinipuita, jopa tammiakin, saivat matkalaiset täällä mielikseen katsella; jos he eivät vielä kovin kummastelleet, että olivat joutuneet kotimaansa puiden siimekseen, he ällistyivät ainakin nähdessään oksien lomissa lenteleviä lintuja, silkkihöyhenisiä atlaslintuja ja muita ikään kuin puoliksi kultaan, puoliksi mustaan samettiin puettuja siivekkäitä.
Muiden muassa he nyt saivat ensimmäistä kertaa ihailla "menurea". Se on lyyralintu, jonka pyrstö muistuttaa Orfeuksen kaunista soitinta. Se pakeni puumaisten sanajalkojen väliin, ja kun sen pyrstö kosketti oksia, teki melkein mieli kummastella, ettei kuulunut niitä sulosointuja, joista Amfion innostui rakentamaan uudelleen Theban muurit. Paganel olisi tahtonut soitella sillä.
Mutta lordi Glenarvan ei tyytynyt vain ihailemaan tämän Australian erämaahan loihditun keitaan lumoavia ihmeitä. Hän kuunteli nuorten herrojen kertomusta. Englannissa, sen sivistyneellä maaseudulla, olisi taloon astunut vieras heti aluksi ilmoittanut isännälleen, mistä oli tulossa ja minne menossa. Mutta täällä katsoivat Michel ja Sandy Patterson herkän hienotunteisina velvollisuudekseen ilmoittaa matkalaisille, keiden vieraina he olivat. Niinpä he kertoivat tarinansa.
Se oli sama kuin kaikkien niiden nuorten, älykkäiden ja yritteliäiden englantilaisten, jotka eivät katso rikkauden vapauttavan työnteosta. Michel ja Sandy Patterson olivat lontoolaisen pankkiirin poikia. Kun he olivat tulleet parinkymmenen vuoden ikään, perheen päämies oli sanonut heille: — Tässä on miljoonia, nuoret miehet. Menkää johonkin kaukaiseen siirtokuntaan; perustakaa siellä jokin hyödyllinen yritys; oppikaa työssä tuntemaan elämää. Jos onnistutte, sen parempi. Jos yrityksenne ei menesty, ei ole väliä. Me emme sure miljoonia, jotka ovat tehneet teistä miehiä. Nuoret miehet tottelivat. He valitsivat australialaisen Victorian maakunnan kylvääkseen sinne isän antamat rahat, eikä heidän tarvinnut sitä katua. Kolmen vuoden kuluttua oli maatila kukoistavassa kunnossa.
Victorian, Uuden Etelä-Walesin ja Etelä-Australian maakunnissa lasketaan olevan yli kolmetuhatta asemaa; toisia näistä johtavat karjaa kasvattavat squatterit, toisia muut uudisviljelijät, joiden pääelinkeinona on maanviljelys. Näiden nuorten englantilaisten tuloon saakka oli suurin tämänlaatuisista tiloista erään Jamesonin. Sen pinta-ala oli sata neliökilometriä kahdenkymmenenviiden kilometrin matkalla Darlingin lisäjoen Paroon rannalla.
Nyt oli Hottamin asema ylittänyt sen sekä laajuuden että tuotannon puolesta. Sen isännät olivat samalla kertaa sekä karjanhoitajia että maanviljelijöitä. He hoitivat valtavaa tilaansa harvinaisen taitavasti ja, mikä vielä vaikeampaa, tavattoman tarmokkaasti.
Tämä asema sijaitsi pitkän matkan päässä kaupungeista, Murrayn melkein asumattomien erämaiden keskellä. Se täytti 146° 48' ja 147° välisen alueen, toisin sanoen kahdenkymmenenkahden kilometrin pituisen ja levyisen alan Buffalo Rangesin ja Mount Hottamin välillä. Tämän laajan neliön pohjoiskulmissa kohosi vasemmalla Mount Aberdeen ja oikealla High-Barvenin kukkula. Kauniita ja kiemurtelevia puroja ei puuttunut: ne olivat Murrayhin pohjoisessa yhtyvän Owenin joen lisäjokia ja poukamia. Niinpä täällä menestyivät karjanhoito ja maanviljelys yhtälailla. Neljätuhatta hehtaaria järkiperäiseen vuoroviljelykseen palstoitettua maata antoi ulkomaisten tuotteiden ohella kotimaista satoa, ja miljoonittain eläimiä oli lihomassa vihannilla laitumilla. Hottam-aseman tuotteet olivatkin korkeassa kurssissa Castlemainen ja Melbournen markkinoilla.
Kun Michel ja Sandy Patterson olivat saaneet kerrotuksi nämä piirteet yritteliäästä toiminnastaan, näkyi asuinrakennus erään casuarina-kujan päässä.
Se oli viehättävä, puusta ja tiilistä rakennettu talo emerophilis-puistikon keskellä, siroa sveitsiläistä huvilatyyliä ja kiinalaisin lyhdyin koristettu kuistikko ympäröi koko rakennusta kuin muinaisajan impluvium. Ikkunoiden edessä oli monivärisiä, ikään kuin kukkivia kaihtimia. Ei mikään voisi olla viehkeämmän ja houkuttelevamman näköistä, mutta ei myöskään mukavampaa. Nurmikoilla ja metsiköissä lähistöllä nähtiin pronssisia kynttilänjalkoja, joissa oli sirot lyhdyt; illan tullessa valaistiin koko puisto valkoisella kaasuliekillä pienestä säiliöstä, joka oli tuuheiden puumaisten saniaisten peitossa.
Muuten ei näkynyt ulkohuoneita, talleja tai vajoja, ei mitään maanviljelykseen viittaavaa. Kaikki nämä lisärakennukset — kokonainen kylä, jossa oli yli kaksikymmentä vajaa ja taloa — sijaitsivat puolen kilometrin päässä, pienen laakson pohjalla. Sähkölangat pitivät yllä jatkuvaa yhteyttä tämän kylän ja isäntien asunnon välillä. Kaukana kaikesta melusta jälkimmäinen peittyi ulkomaisten puiden metsikköön.
Pian oltiin casuarina-kujan päässä. Pieni, solisevan puron yli rakennettu, siro rautasilta lisäsi eristetyn puiston vaikutelmaa. Astuttiin toiselle puolelle. Juhlallisen näköinen vouti saapui tulijoita vastaan; talon ovet avattiin, ja Hottam-aseman vieraat astuivat tiili- ja kukkakuoren alaisiin komeisiin huoneisiin.
Taiteellisen ja uhkean elämän koko loisto avautui heidän silmiensä eteen. Eteisestä, jonka koristeiden aiheet oli otettu kilparata- ja metsästysaloilta, tultiin suureen, viisi-ikkunaiseen saliin. Piano, jonka kansi oli täynnä klassisia ja uusia nuotteja, taulutelineet alulle pantuine maalauksineen, marmoriveistokset jalustoineen, flaamilaisten mestarien taulut seinillä, upeat matot, jalalle niin suloiset kuin paksu ruoho, hilpeät gobeliinit viehkeistä mytologisista aiheista, antiikkinen lamppu katossa, kallisarvoiset fajanssiesineet, hienot ja aistikkaat korut, tuhannet arvokkaat pikkuesineet, joita oli hämmästyttävä nähdä australialaisessa asunnossa, olivat todistamassa taiteiden ja mukavuudenhalun onnistuneinta yhtymää. Kaikkea, mikä saattoi lieventää vapaaehtoisen maanpaon vaivoja, kaikkea, mikä oli omiaan palauttamaan mieleen eurooppalaisten olojen muiston, oli tässä tarumaisessa salissa. Olisi luullut olevansa jossakin Ranskan tai Englannin linnassa.
Viiden ikkunan kaihtimet päästivät hienon kudoksen läpi kuistikon puolihämärän jo vaimentamaa valoa. Lady Helena ihastui astuessaan tähän huoneeseen. Tältä puolelta rakennusta oli näköala laajaan laäksoon, joka ulottui idässä kohoavien vuorten juurelle saakka. Niittyjen ja metsiköiden vuorottelu, siellä täällä laajoja lakeuksia, sirosti pyöristyneiden kukkuloiden kokonaisuus, maaperän vaihteleva korkeus tarjosi sanoin kuvaamattoman kauniin näkymän.
Mitään muuta seutua ei olisi voinut verrata siihen, ei edes kuuluisaa
Paratiisilaaksoa Telemarkin Norjanpuoleisella rajalla.
Tämä laaja, suuriin varjo- ja valoläikkiin jaettu näköala muutti joka hetki muotoaan auringon oikkujen mukaan. Mielikuvitus ei voinut keksiä mitään enempää, ja ihana näky tyydytti katseen kaikki mielihalut.
Tällä välin talon vouti oli Sandy Pattersonin käskystä valmistanut aamiaisen, ja ennen kuin neljännestunti oli kulunut heidän saapumisestaan, istuivat matkalaiset uhkeasti katetun pöydän ympärillä. Ruokien ja viinien laatu oli verraton; mutta eniten miellytti kaiken tämän ylenpalttisuuden keskellä nuorten karjankasvattajien ilo siitä, että saivat kattonsa alla tarjota tätä loistavaa vieraanvaraisuutta.
He saivat pian tietää retkikunnan tarkoituksen ja kuuntelivat hartaasti kertomusta Glenarvanin etsiskelystä, antoivatpa vielä hyviä toiveita kapteeni Grantin lapsille.
— Harry Grant, Michel sanoi, — on ilmeisesti joutunut alkuasukkaiden käsiin, koska häntä ei ole näkynyt rannikon asutuksilla. Hän tiesi tarkasti asemansa, kuten asiakirja todistaa, ja kun hän ei ole saapunut mihinkään englantilaiseen siirtolaan, hänen on täytynyt heti maihin päästessään joutua villien vangiksi.
— Juuri niin tapahtui hänen perämiehelleen Ayrtonille, John Mangles sanoi.
— Mutta te, herrat, lady Helena kysyi, — ettekö te ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Britannian haaksirikosta?
— Emme milloinkaan, rouva, Michel vastasi.
— Minkälaisen kohtelun on kapteeni Grant teidän luullaksenne saanut australialaisten vankina?
— Australialaiset eivät ole julmia, rouva, nuori karjankasvattaja vastasi, — ja neiti Grant voi olla huoleton siinä suhteessa. Heidän luonteensa lempeydestä on useita esimerkkejä, ja moni eurooppalainen on kauan aikaa asunut heidän parissaan voimatta milloinkaan valittaa heidän julmuuttaan.
— King muiden muassa, Paganel sanoi, — ainoa Burken retkikunnasta eloonjäänyt.
— Ei ainoastaan se rohkea retkeilijä, Sandy huomautti, — vaan myös eräs englantilainen sotamies, nimeltään Buckley, joka karattuaan vuonna 1803 Port Philipin rannikolle joutui alkuasukkaiden vangiksi ja eli kolmekymmentäkolme vuotta heidän parissaan.
— Ja sittemmin, Michel Patterson lisäsi, — eräs Ausiralasianin viimeisiä numeroita kertoo, että muuan Morrill on äskettäin palannut maanmiestensä pariin kuusitoista vuotta kestäneen orjuuden jälkeen. Kapteenin on luultavasti käynyt samoin kuin hänen, sillä hän joutui Peruviennen haaksirikon johdosta 1846 alkuasukkaiden vangiksi, ja he veivät hänet sisämaahan. Niinpä luulen, että voitte olla hyvässä toivossa.
Nämä sanat herättivät suurta iloa nuoren karjankasvattajan kuulijoissa. Ne sopivat yhteen Paganelin ja Ayrtonin jo ennen antamien tietojen kanssa.
Kun naiset olivat nousseet pöydästä, puheltiin karanneista rikollisista. Squatterit tunsivat Camden-sillan tapahtuman, mutta karkulaisjoukko ei herättänyt heissä levottomuutta, sillä sellaiset pahantekijät eivät uskaltaisi hyökätä aseman kimppuun, jonka henkilökuntaan kuului toista sataa miestä. Sitä paitsi oli luultavaa, että he eivät painuisi Murrayn erämaihin, missä heillä ei ollut mitään tekemistä, eikä Uuden Etelä-Walesin puolelle, jonka tiet ovat hyvin vartioituja. Se oli myös Ayrtonin mielipide.
Lordi Glenarvan ei voinut kieltäytyä viipymästä koko tätä päivää rakastettavien isäntiensä vieraana Hottam-asemalla. Se oli kahdentoista tunnin viivytys, josta aiheutui kahdentoista tunnin lepo; hevoset ja juhdat saivat omaksi edukseen virkistyä aseman mukavissa talleissa.
Niinpä asia oli sovittu, ja molemmat nuoret miehet laativat vierailleen päivän ohjelman, johon innostuneina suostuttiin.
Puolenpäivän aikaan tömisteli seitsemän voimakasta metsästyshevosta päärakennuksen portilla. Naisille varattu siro "break", jonka eteen oli valjastettu neljä hevosta, antoi ajajalle tilaisuuden näyttää taitoaan nelivaljakon ohjauksessa. Erinomaisilla metsästyspyssyillä varustettuina nousivat herrat satulaan, palvelijoiden ratsastaessa edellä, ja nelistivät vaunujen vierellä, pointterijoukon hilpeästi haukahdellessa pitkin pensaikkoja.
Neljän tunnin ajan samosi ratsuseurue pitkin käytäviä ja teitä tässä puistossa, joka oli suuri kuin joku Saksan pikku ruhtinaskunta. Reuss-Schleitz tai Saksi-Koburg-Gotha olisivat mahtuneet sinne kokonaan. Vaikka ei tavattu juurikaan asukkaita, siellä vilisi sen sijaan lampaita. Mitä riistaan tuli, niin kokonainen ajomiesarmeija ei olisi voinut ajaa sitä enempää metsästäjien pyssynkantaman päähän. Pian kuuluikin sarja metsien ja laitumien rauhallisia vieraita pelottelevia paukauksia. Nuori Robert teki ihmeitä majuri MacNabbsin rinnalla. Rohkea poika oli aina etunenässä ja ensimmäisenä tulessa, sisarensa varoitteluista huolimatta.
Mutta John Mangles otti hänet valvontaansa, ja Mary Grant rauhoittui jälleen.
Tämän metsästyksen aikana kaadettiin useita tälle maalle tyypillisiä eläimiä, joita Paganel siihen saakka tunsi vain nimeltä: muiden muassa "wombat" ja "bandicoot".
Wombat on ruohonsyöjä, joka kaivaa käytäviä niin kuin mäyrä; se on lampaan kokoinen, ja sen liha on erinomaista.
Bandicoot on eräänlainen pussieläin, joka voisi kilpailla eurooppalaisen ketun kanssa ja antaa sille opetusta kanatarhojen ryöstössä. Tämän ulkomuodoltaan jokseenkin epämiellyttävän, puolimetrisen eläimen ampui Paganel, joka metsästäjän itserakkautta tuntien piti sitä viehättävänä. — Ihastuttava eläin, hän sanoi.
Muiden huomattavien eläinten joukossa oli Robertin taitavasti ampuma "dasyure", eräänlainen pieni kettu, jonka valkopilkkuinen musta turkki on näädännahan veroinen, sekä pari pussirottaa, jotka piileksivät suurten puiden tiheässä lehvistössä.
Mutta mielenkiintoisin kaikista näistä urotöistä oli kieltämättä kengurun metsästys. Kello neljän tienoilla alkoivat koirat ahdistaa näiden ihmeellisten pussieläinten laumaa. Poikaset pakenivat kiireesti emänsä pussiin, ja koko joukko lähti jonossa pakoon. Kummallista oli nähdä kengurujen tavattomia loikkauksia, jolloin etujalkoja kahta vertaa pitemmät takajalat ponnahtelivat kuin jouset. Pakenevan lauman kärjessä loikki puolentoista metrin korkuinen koiras, suurenmoinen "macropus giganteus"-lajin edustaja, "vanha mies", kuten uudisasukkaat sanovat.
Takaa-ajoa jatkettiin innokkaasti seitsemän tai kahdeksan kilometriä. Kengurut eivät väsyneet, ja koirat, jotka syystä pelkäsivät niiden voimakasta, teräväkyntistä käpälää, eivät uskaltaneet lähestyä niitä. Vihdoin juoksu alkoi kuitenkin rasittaa, lauma pysähtyi, ja "vanha mies" nojautui puunrunkoa vasten valmiina puolustautumaan. Eräs liikaa innostunut koira sattui kompastumaan sen lähellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi onneton pointteri ilmaan ja putosi maahan maha revittynä. Koko koiraparvi ei olisi kyennyt pitämään puoliaan näitä voimakkaita pussielämiä vastaan. Tarvittiin siis lopuksi pyssynlaukauksia, ja vain luodit saattoivat kaataa tämän jyhkeän eläimen.
Tällä hetkellä Robert oli vähällä joutua varomattomuutensa uhriksi. Päästäkseen varmaan tähtäyspaikkaan hän lähestyi kengurua niin lähelle, että se hyppäsi vastaan.
Robert kaatui; kajahti huuto. Ajoneuvoilla seisten Mary Grant ojensi käsiään veljeään kohti kauhistuksesta mykistyneenä ja miltei sokaistuneena. Ei kukaan uskaltanut ampua eläintä, sillä luoti olisi voinut osua myös lapseen.
Mutta metsästyspuukko kourassa John Mangles syöksyi äkkiä kengurua kohti omaa henkeään ajattelematta ja iski eläintä sydämeen. Kenguru kaatui, ja Robert nousi maasta haavoittumattomana. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli sisarensa sylissä.
— Kiitos, herra John, kiitos! Mary Grant sanoi ja ojensi kätensä nuorelle kapteenille.
— Minähän lupasin vastata hänestä, John Mangles huomautti tarttuen neidon vapisevaan käteen.
Tämä tapaus päätti metsästyksen. Kengurulauma oli hajaantunut johtajansa kaaduttua, ja saalis vietiin kartanoon. Kello oli silloin kuusi illalla. Suurenmoinen päivällinen odotti metsästäjiä. Ruokalajien joukossa oli australialaiseen tapaan kengurunhännistä valmistettua lientä, josta tuli aterian huippukohta.
Jälkiruoan, jäätelöiden ja virvoitusjuomien jälkeen siirryttiin saliin. Ilta omistettiin musiikille. Lady Helena oli hyvä pianonsoittaja ja antoi karjanomistajien nauttia tästä taidosta. Michel ja Sandy Patterson lauloivat erinomaisen kauniisti kappaleita Gounodin, Victor Massén, Félicien Davidin, jopa Richard Wagnerinkin, monen mielestä suurenmoisen neron, uusimmista sävellyksistä.
Kello yksitoista tarjottiin teetä; se oli valmistettu niin verrattomasti kuin vain englantilaiset osaavat. Mutta kun Paganel oli pyytänyt saada maistaa australialaista teetä, hänelle tuotiin pikimustaa nestettä, litra vettä, jossa puoli naulaa teetä oli kiehunut neljä tuntia. Paganelin suu vääntyi, mutta hän vakuutti juoman olevan erinomaista.
Puoliyön aikaan saatettiin vieraat ilmaviin ja mukaviin makuusuojiin, joissa he vielä näkivät unta päivän nautinnoista.
Varhain seuraavana aamuna he lausuivat nuorille karjanomistajille jäähyväiset. Kiiteltiin ja luvattiin tavata jälleen Euroopassa, Malcolmin linnassa. Sitten vankkurit lähtivät liikkeelle, kääntyivät Hottam-vuoren juuren ympäri, ja pian oli kartano kadonnut matkalaisten silmistä kuin hetkellinen ilmestys. Vielä viiden tunnin ajan polki heidän hevosensa jalka aseman aluetta.
Vasta kello yhdeksän aikaan päästiin viimeisen aitauksen läpi, ja seurue eteni Victorian maakunnan melkein tuntemattomia tienoita pitkin.