XV.
Setelitukku laihtuu jälleen.
Juna oli pysähtynyt laiturin ääreen. Passepartout astui ensimmäisenä ulos vaunusta. Häntä seurasi herra Fogg, auttaen nuorta rouvaa. Phileas Fogg oli päättänyt mennä suoraan höyrylaivalle, jonka oli määrä lähteä Hongkongiin, toimittaakseen siellä mahdollisimman mukavan kajuutan Mrs. Audalle, jota hän ei tahtonut hetkeksikään jättää yksikseen, niin kauan kuin vielä oltiin tässä maassa, jossa niin monet vaarat häntä uhkasivat.
Mutta juuri kun Mr. Fogg oli tullut ulos asemahuoneesta, astui hänen luokseen poliisimies.
— Mr. Phileas Fogg, niinkö? — kysyi hän.
— Niin.
— Ja tuo mies on palvelijanne? — jatkoi poliisi osoittaen
Passepartout'ia.
— On.
— Seuratkaa, minua kumpikin.
Mr. Fogg ei osoittanut hämmästystään vähimmälläkään liikunnolla. Poliisimies oli lain edustaja, ja lakia englantilainen pitää pyhänä. Passepartout, ranskalainen kun oli, yritti ruveta keskustelemaan, mutta poliisi laski kätensä hänen olalleen, ja Phileas Foggkin viittasi häntä tottelemaan.
— Saako tämä nuori rouva tulla mukaan? — kysyi Mr. Fogg.
— Saa, — vastasi poliisimies.
Poliisimies saattoi Mr. Foggin, Mrs. Audan ja Passepartout'in palkigari nimisten nelipyöräisten vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kaksi hevosta. Kaikki nousivat vaunuihin, ja niin ajettiin parikymmentä minuuttia, jolla välin ei kukaan virkkanut mitään.
Ensin ajettiin "Black City'n" (Mustan kaupungin) läpi, jonka kapeilla kaduilla ja viheliäisten asuntojen ympärillä vilisi kaikennäköistä ryysyistä ja likaista väkeä; sitten kuljettiin eurooppalaisen kaupunginosan kautta, joka näytti hauskemmalta kivikartanoineen kookospalmujen suojassa. Vaikka vielä oli hyvin aikaista, näkyi kumminkin komeita herroja ajelevan upeissa vaunuissa.
Palkigari pysähtyi erään talon eteen, joka näytti yksinkertaiselta; nähtävästi se ei ollut mikään asuinkartano. Sittenkuin vaunuista oli noustu, vei poliisimies vankinsa — sillä semmoisiahan he olivat — erääseen huoneeseen, jonka akkunat olivat varustetut rautaristikolla.
— Kello puoli yhdeksän kutsutaan teidät tuomari Obadian eteen, — virkkoi hän ja meni pois lukiten oven perässään.
— Nyt on piru merrassa, — sanoi Passepartout istahtaen tuolille, — nyt olemme vankeudessa.
Mrs. Auda kääntyi heti herra Foggin puoleen ja sanoi liikutuksella, jota hän turhaan koetti salata:
— Hyvä herra, jättäkää minut oman onneni nojaan! Minun tähteni teitä ahdistetaan siitä syystä, että olette pelastaneet minut!
Phileas Fogg vastasi vain, että se on mahdotonta. "Sutty"-asianko tähden ahdistettaisiin? Mitä joutavia? Kukapa uskaltaisi astua esiin kantajana? Tässä oli joku erehdys tapahtunut. Mr. Fogg lisäsi, ettei hän missään tapauksessa jätä nuorta rouvaa, vaan saattaa hänet hamaan Hongkongiin.
— Mutta höyrylaivahan lähtee puolenpäivän aikana! — sanoi
Passepartout.
— Ennen puoltapäivää olemme höyrylaivalla, — virkkoi tyyni gentlemanni.
Tämä lausuttiin niin vakavasti, että Passepartout'kin sanoi itsekseen:
— No peijakas! Sehän on tietty se. Ennen puoltapäivää ollaan laivalla!
Mutta ihan varma hän ei kumminkaan tuntenut olevansa.
Kello puoli yhdeksän avattiin ovi. Poliisimies tuli sisään ja saattoi vangit viereiseen saliin. Se oli tuomarin tutkintosali, jonne oli kuulijain paikalle kokoontunut suuri joukko eurooppalaisia sekä maanasukkaita.
Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout kävivät istumaan penkille vastapäätä pöytää, jonka ääressä tuomarilla ja notaarilla oli sijansa.
Tuomari, herra Obadia, tuli pian sisään, perässään notaari. Hän oli kookas mies, lihava ja pullea. Hän otti seinältä naulasta peruukin ja pani sen päähänsä.
— Ensimmäinen juttu esiin! — virkkoi hän.
Mutta pian hän nosti kätensä päätään kohti.
— Mitä ihmeitä? Eihän tämä olekaan minun peruukkini! — huudahti hän.
— Minunpa se näkyy olevankin, herra Obadia, — vastasi notaari.
— Hyvä herra Oysterpuf! Kuinka te saatatte luulla, että tuomari voisi julistaa oikeata tuomiota notaarin peruukki päässä!
Herrat vaihtoivat peruukkeja. Tällä välin oli Passepartout tuskin malttanut pysyä alallaan; viisari salin suuressa kellossa kulki hänen mielestään hirmuisen nopeasti.
— Ensimmäinen juttu! — äänsi tuomari.
— Phileas Fogg! — kysyi notaari.
— Tässä olen, — vastasi herra Fogg.
— Passepartout!
— Täss' ollaan, — vastasi Passepartout.
— Hyvä! — virkkoi tuomari. — Syytetyt! Kahtena päivänä on teitä haeskeltu jok'ainoalta Bombaysta tulevalta junalta.
— Mistä meitä syytetään? — kysyi Passepartout maltitonna.
— Sen saatte kohta kuulla, — vastasi tuomari.
— Herra tuomari, — sanoi herra Fogg, — minä olen Englannin kansalainen ja minulla on oikeus…
— Eikö ole oltu kohteliaita teille? — kysyi Mr. Obadia.
— Sitä en saata valittaa.
— Hyvä! Kantajat sisään!
Tuomarin käskystä avattiin ovi, ja vartia saattoi sisään kolme hindulaista pappia.
— Johan minä sen arvasin! — jupisi Passepartout itsekseen, — samat roistot, jotka tahtoivat roviolla korventaa nuoren rouvan!
Papit asettuivat tuomarin eteen, ja notaari luki kovalla äänellä kanteen, jossa Phileas Foggia ja hänen palvelijaansa syytetään bramalaisen uskonnon pyhittämän paikan saastuttamisesta.
— Kuulitteko? — kysyi tuomari Phileas Foggilta.
— Kuulin, — vastasi Mr. Fogg katsahtaen kelloonsa, — ja tunnustan.
— Vai niin, te tunnustatte.
— Niin kyllä ja odotan, että nämä kolme pappia vuorostansa tunnustavat, mikä aikomus heillä oli Pilajin pagodissa.
Papit katsahtivat toisiinsa. He eivät näyttäneet ymmärtäneen syytetyn sanoja.
— Juuri niin! — kiljaisi Passepartout kiivaasti, — juuri Pilajin pagodissa, jossa he olivat tulella korventaa elävän ihmisen.
Papit jälleen ihmettelemään ja tuomari Obadia kovasti kummastelemaan.
— Mitä korventaa? — kysäisi hän. — Keskelläkö Bombayn kaupunkia?
— Bombayn! Kuinka! — huudahti Passepartout.
— Niin juuri. Tässä ei ole puhetta Pilajin pagodista, vaan pagodista
Malebarin mäellä Bombayssa.
— Ja tässä on todistus, tässä ovat temppelin saastuttajan kengät, — lisäsi notaari, asettaen kengät pöydälle.
— Voi kenkiäni! — Semmoinen huuto pääsi ehdottomastikin
Passepartout'ilta.
Tämä seikka osoitti isännälle ja palvelijalle asian oikean laidan. He olivat unohtaneet koko pagodi-asian Malebarin mäellä Bombayssa. Siitä juuri oli heidät nyt vedetty oikeuteen Kalkuttassa.
Poliisimies Fiks oli, niinkuin lukija muistaa, kuullut Bombayssa Passepartout'in kertovan isännälleen, mitä hänelle oli tapahtunut Malebarin mäellä, ja tämän seikan oli Fiks osannut käyttää hyödykseen. Hän oli jättänyt matkansa seuraavaksi päiväksi ja yllyttänyt Malebar-pagodin pappeja ajamaan pahantekijää takaa. Olipa Fiks luvannut heille melkoisen vahingonpalkkionkin, sillä hän tiesi Englannin hallituksen kovasti rankaisevan semmoisia rikoksia. Sitenpä olivat papit lähteneet pahantekijän perään seuraavassa junassa. Mutta kun nuoren lesken pelastamiseen oli kulunut joltinenkin aika, niin oli Fiks pappien kanssa ennättänyt Kalkuttaan ennen Foggia ja hänen palvelijaansa. Sähkösanomalla olivat he ilmoittaneet asian jo ennakolta tuomarille ja käskeneet ottaa kiinni Foggin ja Passepartout'in heti rautatien asemahuoneella. Mutta kovastipa Fiks ällistyi — senhän jokainen arvaa — kuultuansa, ettei Phileas Fogg vielä ollut tullutkaan Kalkuttaan. Hän rupesi arvelemaan varkaan pysähtyneen välillä, mennäksensä pohjoisiin maakuntiin. Neljäkolmatta tuntia oli Fiks tuskallisessa levottomuudessa väijynyt rautatien asemahuoneella saalistansa. Ja voi, kuinka hän ihastui tänä aamuna, nähdessään hänen astuvan ulos vaunusta, tosin erään nuoren naisen kanssa, jonka ilmaumista hän ei millään muotoa osannut arvata! Heti lähetti Fiks poliisimiehen ottamaan hänet kiinni, ja näinpä nyt Mr. Fogg, Passepartout sekä Bundelkundin rajahin nuori leski olivat joutuneet tuomari Obadian eteen.
Jos Passepartout olisi asialtansa malttanut, niin hän olisi eräässä nurkassa kuulijain joukossa huomannut salapoliisin, joka kuunteli jutun kulkua mitä suurimmalla hartaudella, niinkuin luonnollista olikin, sillä Kalkuttassakaan hän ei vielä ollut saanut vangitsemiskäskyä Lontoosta.
Tuomari Obadia oli ottanut Passepartout'in tunnustuksen pöytäkirjaan. Voi kuinka kernaasti Passepartout olisi ottanut sanansa takaisin, jos suinkin olisi laatuun käynyt!
— Syytös on siis tunnustettu? — kysyi tuomari.
— On, — vastasi Fogg kylmästi.
— Koska, — jatkoi tuomari, — Englannin laki suojelee kaikkia indialaisen väestön uskontoja, koska rikoksen on tunnustanut herra Passepartout, joka, niinkuin todistettu on, jaloillansa on saastuttanut pyhää lattiata pagodissa Malebarin mäellä Bombayssa lokakuun 20 p:nä, niin katsoo Oikeus kohtuulliseksi tuomita yllämainitun Passepartout'in 15 päivän vankeuteen ja sitäpaitsi vetämään sakkoa 300 puntaa.
— Kolmesataa puntaa! — kiljaisi Passepartout, välittämättä muusta kuin sakosta.
— Vait! — ärjäisi vartia äänellä, joka oli ankara kuin pasuuna.
— Ja koska, — jatkoi vaan tuomari Obadia, — ja koska täydellisesti ei ole voitu selville saada, että salavehkeitä olisi ollut olemassa isännän ja palvelijan välillä, mutta ensinmainittu kumminkin on velvollinen vastaamaan palvelijastansa, joka hänen leivässään on, niin katsoo Oikeus kohtuulliseksi tuomita Phileas Foggin 8 päivän vankeuteen ja vetämään sakkoa 150 puntaa. — Julistettu. — Notaari, huutakaa seuraava juttu esiin!
Fiks oli oikein mielissänsä: Phileas Foggin täytyy jäädä kahdeksaksi päiväksi Kalkuttaan, — enempää ei ole tarvis; kyllä vangitsemiskäsky siksi joutuu tänne.
Passepartout oli vimmoissaan. Moinen tuomio saattaa isännän ihan perikatoon. Kaksikymmentä tuhatta puntaa on menetetty, ja ainoastaan siitä syystä, että hän, senkin pässi, oli mennyt tuohon kirottuun pagodiin!
Phileas Fogg, tyynenä, ikäänkuin tuomio ei olisi häntä koskenutkaan, ei edes ollut räväyttänyt silmäänsäkään. Mutta juuri kun notaari yritti esiinhuutaa seuraavata juttua, nousi hän ylös.
— Minä annan takauksen, — sanoi hän.
— Siihen on teillä oikeus, — vastasi tuomari.
Fiks tunsi selkäänsä karmivan, mutta pian hän sai varmuutensa takaisin, kun kuuli tuomarin lausuvan:
— Sen johdosta, että Phileas Fogg ja hänen palvelijansa ovat ulkomaalaisia, katsoo Oikeus kohtuulliseksi määrätä kumpaisenkin takaussumman tuhanneksi punnaksi.
Kaksituhatta puntaa tuli siis Mr. Foggin maksaa, jos ei tahtoisi tyytyä ensin julistettuun tuomioon.
— Minä maksan, — sanoi hän.
Ja laukusta, joka oli Passepartout'in huostassa, otti hän setelitukun ja asetti sen notaarin eteen.
— Tämä summa, — sanoi tuomari, — suoritetaan teille takaisin, kun olette kärsineet vankeusrangaistuksenne. Siihen saakka olette vapaa tätä talletettua takaussummaa vastaan.
— Mennään, — sanoi Phileas Fogg palvelijalleen.
— Mutta antakoot edes kenkäni takaisin! — huudahti Passepartout vihan vimmassa.
Kengät hän saikin.
— Kas nämä ne kengät vasta on, — jupisi hän. — Toista tuhatta puntaa maksaa kumpikin tallukka, puhumattakaan siitä, että ne puristavat varpaita niin vietävästi.
Passepartout oli oikein murheissansa astuessaan ulos Mr. Foggin kanssa, joka oli tarjonnut käsivartensa Auda rouvalle. Fiks toivoi vielä ettei hänen luulemansa varas millään muotoa jätä näitä kahtatuhatta puntaa, vaan kyllä menee kahdeksan päivän vankeuteen. Senvuoksi hän päätti seurata Foggia.
Mr. Fogg vuokrasi vaunut. Mrs. Auda, Passepartout ja hän kävivät niihin istumaan. Fiks juoksi perässä, ja vähän ajan kuluttua pysähtyivät vaunut sataman rantaan.
Ulkona reitillä oli ankkurissa höyrylaiva "Rangoon", lähtölippu etumaston nenässä. Kello löi 11. Mr. Foggilla oli vielä tunti jäljellä. Fiks näki hänen astuvan vaunuista ja laskeutuvan nuoren naisen ja palvelijansa kanssa veneeseen. Salapoliisi polkaisi jalkaansa harmissaan.
— Tuo heittiö! — jupisi hän. — Hän lähtee! Kaksituhatta puntaa viskattu kuin veteen! Niin tuhlaa kuin varas! Haa, mutta minä seuraan häntä vaikka maailman ääriin, jos siksi tulee. Mutta tuolla lailla tuhlatessaan hän pian menettää koko varastamansa summan!
Poliisimies oli oikeassa. Lontoosta lähdettyään oli Fogg matkakulunkeihin, palkintoihin, norsun ostoon, takauksiin ja sakkoihin maksanut jo kuudetta tuhatta puntaa, niin että prosenttipalkinto takaisin saatavasta summasta suli päivä päivältä yhä pienemmäksi.