XXIX.
Semmoista, mitä ei voi tapahtua muualla kuin Yhdysvaltain rautateillä.
Samana iltana jatkoi juna matkaansa esteettömästi, kiiti Fort Sauders'in ohi, karautti Cheyennen solan kautta ja saapui Evans-solalle. Nyt oli juna radan korkeimmalla kohdalla, nimittäin 8,091 jalkaa ylempänä merenpintaa. Nyt lähdettiin laskemaan Atlanttia kohti luonnon tasoittamia äärettömiä niittykenttiä myöten.
Täällä poikkeaa "grand trunk'ista" (emäradasta) haararata Denver City'iin, Coloradon etevimpään kaupunkiin. Tämä tienoo on rikas kulta- ja hopeakaivoksista, ja väestön luku nouseekin siellä jo päälle 50:n tuhannen.
Tähän saakka oli kolmessa päivässä ja kolmessa yössä kuljettu San Fransiskosta yhteensä 1,382 peninkulmaa. Neljä päivää ja neljä yötä kestää kulkua vielä ennenkuin New-Yorkiin päästään.
Yöllä kulki juna Walbahin ohitse. Lodge-Pole virta juoksee samaan suuntaan kuin rautatiekin, seuraten Wyomingin ja Coloradon valtioitten välistä rajaa. Kello yksitoista tultiin Nebraskaan, kuljettiin läheltä Sedgwickiä ja saavuttiin Julesburghin kohdalla Platte-River joen eteläiselle haaralle.
Tässä paikassa oli Pacific-rautatie vihitty 23 p;nä lokakuuta 1867. Sen pääinsinöörinä oli ollut kenraali J.M. Dodge. Siellä olivat pysähtyneet veturit tuoden mukanaan yhdeksän vaunua täynnä vieraita, joiden joukossa varapresidentti M. Thomas C. Durant; siellä oli eläköönhuutoja kaikunut; siellä siuks- ja pawnie-indiaanit olivat pitäneet leikkisotaa; siellä oli paukkunut ja remahdellut leikkitulituksia, ja siellä oli väliaikaisesta kirjapainosta ilmestynyt ensimmäinen numero sanomalehteä "Railway Pioneer". Näin oli vihitty tämä uusi rautatie valistuksen ja sivistyksen kannattajaksi; sen tuli, rakennettuna korpien kautta, yhdistää toisiinsa kaupunkeja, joita ei vielä ollutkaan. Veturin vihellykset, mahtavammat Amfionin lyyraa, olivat pian loihtivat ne esiin Amerikan maasta.
Kello 8 aamulla oli kuljettu Mac Phersonin linnan ohitse. Omahaan oli siitä 357 peninkulmaa. Rata mutkitteli Platte-Riverin eteläisen haaran mukaan. Kello 9 saavuttiin melkoiseen North-Platten kaupunkiin. Tämä on kahden joen kulmauksessa, jotka nyt yhtyvät yhdeksi virraksi ja laskevat Missouriin, vähän yläpuolella Omahan.
Näin oli kuljettu 101:nnen puolipäiväpiirin poikki.
Mr. Fogg oli jälleen istunut kumppaneinensa korttipöytään. Kukaan ei valittanut matkaa pitkälliseksi, ei sekään, joka tappiolle oli joutunut. Fiks oli alussa voittanut muutamia guineoita ja oli nyt menettämäisillään ne jälleen, mutta yhtä innostuneelta hän näytti kuin Mr. Foggkin. Sanomaton onni suosi tänään tätä gentlemannia. Valtteja ja honöörejä hänellä oli käsi täynnä. Hän oli päättänyt rohkean iskun ja oli jo lyödä ulos pataa, kun äkkiä eräs ääni sohvan takaa virkkoi:
— Ruutuapa minä löisin.
Pelaajat katsahtivat ylös: eversti Stamp Proctor seisoi heidän lähellään.
Stamp Proctor ja Phileas Fogg tunsivat paikalla toisensa.
— Ahaa, herra englantilainen! — huudahti eversti. — Tekö tässä aiotte lyödä pataa!
— Ja lyön kanssa, — sanoi Phileas Fogg tyynesti ja heitti patakympin pöydälle.
— Mutta teidän pitää lyödä ruutua, — sanoi eversti äreästi.
Hän ojensi kättään lyötyyn korttiin ja sanoi:
— Ette te ymmärrä tätä peliä!
— Kenties olen taitavampi jossakin muussa, — sanoi Phileas Fogg nousten seisomaan.
—- Sopii koettaa, John Bullin poika,[10] — sanoi hävytön sotilas.
Mrs. Auda kalpeni. Hän tarttui Mr. Foggia käsivarteen, mutta tämä siirsi hänet hellästi sivulle. Passepartout oli karkaamaisillansa amerikkalaisen kimppuun, joka mitä röyhkeimmillä silmäyksillä katseli hänen isäntäänsä. Fiks oli noussut myöskin ja astui eversti Proctorin eteen.
— Te unohdatte, — sanoi hän, — että teillä on juuri minun kanssani tekemistä; minua te olette loukannut, jopa lyönytkin.
— Monsieur Fiks, — virkkoi Phileas Fogg, — suokaa anteeksi, mutta tämä asia koskee minua yksistäni. Sanoessaan tekeväni väärin, kun löin pataa, on eversti toistamiseen loukannut minua, ja siitä vaadin hyvitystä.
— Milloin vain tahdotte ja missä vain suvaitsette, — vastasi amerikkalainen, — ja millä aseilla vain mielenne tekee.
Mrs. Auda oli turhaan koetellut pidättää Mr. Foggia. Fiks koetti sekaantua riitaan, mutta turhaan. Passepartout tahtoi jo heittää everstin ovesta pellolle, mutta isännän viittaus pidätti hänet. Phileas Fogg astui vaunusta ulos sivukäytävälle; amerikkalainen seurasi häntä.
— Monsieur, — sanoi Fogg vihamiehellensä; — minulla on kova kiire, minun täytyy rientää Eurooppaan, ja viivytys tekisi mulle paljon haittaa.
— Mitä se minuun koskee? — kysyi eversti.
— Monsieur, — jatkoi herra Fogg, — kohtauksemme jälkeen San Fransiskossa päätin tulla takaisin Amerikkaan hakemaan teitä, saatuani ensin asiani Euroopassa kuntoon.
— Niin vainen!
— Tahdotteko kohdata minua kuuden kuukauden kuluttua?
— Miksei kuuden vuoden!
— Minä sanon kuuden kuukauden, — vastasi Mr. Fogg, — minä olen täsmälleen tuleva määrätylle kohtauspaikalle.
— Verukkeita vain! — sanoi Stamp Proctor. — Nyt heti tahi ei milloinkaan!
— Olkoon menneeksi! — vastasi herra Fogg, New-Yorkiinko teillä on matka?
— Ei.
— Chicagoon?
— Ei.
— Omahaan?
— Mitä se teitä liikuttaa! Tiedättekö, missä on Plum-Creek?
— En, — vastasi Mr. Fogg.
— Se on seuraava asema. Tunnin kuluttua tulee juna sinne ja viipyy siellä 10 minuuttia, ja 10:ssä minuutissa ennättää kyllä vaihtaa muutamia revolverinlaukauksia.
— Hyvä, — vastasi Mr. Fogg. — Minä pysähdyn Plum-Creekiin.
— Ja sinne te jäättekin, — sanoi amerikkalainen verrattomalla julkeudella.
— Kuka sen tietää, monsieur, — sanoi Mr. Fogg ja palasi vaunuunsa kylmäverisenä kuin ennenkin.
Siellä hän koetti rauhoittaa Mrs. Audaa sanoen, etteivät tuommoiset kerskaajat ole vaarallisia. Sitten hän pyysi Fiksiä vieraaksimieheksi taisteluunsa amerikkalaista vastaan. Fiks ei voinut kieltää, ja senjälkeen Phileas Fogg istahti jatkamaan peliänsä ja löi pataa typi tyynenä.
Kello 11 vihelsi veturi, merkiksi, että tullaan Plum-Creekin asemalle.
Herra Fogg astui Fiksin kanssa ulos vaunusta sivukäytävälle.
Passepartout kulki perässä kantaen kahta revolveria. Mrs. Auda oli
jäänyt vaunuun kalmankalpeana.
Avautuipa toisenkin vaunun ovi, ja sivukäytävälle astui eversti
Proctor, mukanaan vierasmies, samanlainen yankee kuin hän itsekin.
Taistelukumppanit aikoivat hypätä maahan, mutta konduktööri juoksi
heidän luokseen huutaen:
— Ei tässä saa astua vaunuista.
— Miksei? — kysäisi eversti.
— Olemme myöhästyneet 20 minuuttia, ja senvuoksi juna ei pysähdy tähän.
— Mutta minunpa pitää tapella tämän herran kanssa.
— Ikävä juttu, — sanoi konduktööri, — mutta me lähdemme heti. Kello soi jo.
Kello soikin, ja juna läksi heti kohta liikkeelle.
— Mieleni on oikein paha, — sanoi konduktööri. — Olisin kernaasti tahtonut olla teille hyödyksi. Mutta koska ette saaneet aikaa tapella täällä, niin miksette voi tehdä sitä matkalla?
— Tokkohan tämä herra siihen suostuu? — virkkoi eversti ivallisesti.
— Suostun kyllä, — vastasi Phileas Fogg.
— No nyt sitä ollaan Amerikassa, ihan varmaan, — sanoi Passepartout, — ja konduktööri on oikea gentlemanni, sitä parasta sorttia.
Hän seurasi isäntäänsä.
Vihamiehet sekundantteinensa kulkivat konduktöörin perässä vaunusta toiseen, kunnes tulivat perimmäiseen. Siinä istui kymmenkunta henkeä. Konduktööri pyysi heitä lähtemään silmänräpäykseksi ulos, sillä tässä muka oli kahdella herralla kunniariita ratkaistavana.
Matkustajat sanoivat olevansa ihastuksissaan, kun voivat siten tehdä pienen palveluksen kahdelle gentlemannille, ja menivät heti sivukäytävälle.
Vaunu, noin 50 jalkaa pitkä, oli erittäin sovelias tänlaatuisiin asioihin. Vihamiesten sopi kulkea toisiansa vastaan sohvain välitse ja ampua toisiaan oikein ehdoltansa. Kaksintaistelu ei olisi voinut koskaan olla paremmin järjestetty kuin nyt. Mr. Fogg ja eversti Proctor, kumpikin varustettuna kahdella 6-piippuisella revolverilla, astuivat vaunuun. Vieraatmiehet jäivät ulkopuolelle ja lukitsivat oven. Kun veturi ensi kerran viheltää, silloin alkaa ampuminen, ja kahden minuutin kuluttua tuodaan vaunusta ulos mitä näistä kahdesta gentlemannista silloin on jäljellä.
Tuohan oli mitä yksinkertaisin asia, jopa niinkin yksinkertainen, että
Fiksillä ja Passepartout'illa oli sydän haljeta levottomuudesta.
Odotettiin vain vihellystä.
Äkkiäpä kuului hirveitä huutoja; kuului laukauksiakin, ei kumminkaan taistelijain vaunusta, vaan päinvastoin junan etupäästä. Ne tulivat yhä lähemmäksi junan perää, ja kauheata parkumista kuului vaunuista.
Eversti Proctor ja Phileas Fogg syöksyivät ulos vaunusta revolverit käsissä ja riensivät sinne päin, mistä kovin melu ja ampuminen kuului.
He olivat ymmärtäneet, että siuks-indiaanit olivat hyökänneet junan kimppuun.
Tämä ei ollut ensi kertaa: useasti ennenkin olivat nuo rohkeat korvenpojat pysäytelleet junia. Tapansa mukaan oli heitä noin satakunta miestä junan kulkiessa hypännyt sivukäytävälle ja kiivennyt siitä vaunujen päälle, aivan kuin klovnit täyttä laukkaa juoksevan hevosen selkään.
He olivat pyssyillä varustettuja. Heidän laukauksensa vastasivat matkustajat, joilla oli melkein kaikilla aseita, revolvereilla. Ensi työkseen olivat indiaanit hyökänneet veturiin ja lyöneet nuijillaan kuljettajan ja lämmittäjän puolikuolleiksi. Muuan siuks-ruhtinas koetti pysäyttää junaa, mutta ymmärtämättömänä käänsi regulaattoria väärään puoleen, päästäen päinvastoin kaikki höyryt liikkeelle, niin että veturi läksi kulkemaan hirveätä vauhtia.
Sillä välin olivat indiaanit tunkeutuneet vaunuihin, joissa he juoksentelivat kuin hullut apinat sohvia myöten, tapellen matkustajain kanssa ja heitellen heidän kapineitaan ulos vaunun akkunoista. Laukaukset ja huudot eivät tauonneet.
Matkustajat jatkoivat urhoollista puolustustansa. Muutamat vaunut olivat ihan kuin piiritettyjä linnoja, joita höyry kuljetti eteenpäin 100 peninkulman nopeudella tunnissa.
Mrs. Auda oli alusta saakka käyttäytynyt uljaasti. Revolveri kädessä hän puolusti itseään urhoollisesti, ampuen akkunaan, niin pian kuin huomasi korvenpojan pilkistävän siitä sisään. Parikymmentä indiaania oli saanut kuolettavan haavan ja pudonnut alas radalle, jossa musertuivat kuin madot vaununpyöräin alle.
Monta matkustajaakin, pahasti haavoitettuina luodeilla tahi nuijilla, makasi siellä täällä sohvilla.
Taistelua oli jo kestänyt 10 minuuttia. Voiton täytyi kallistua indiaanien puolelle, jollei junaa saataisi pysähtymään. Pysäyspaikka Kearneyn linnan luona oli enää kolmen virstan päässä. Mutta siitä eteenpäin ovat indiaanit alueen herroja hamaan seuraavaan asemaan.
Konduktööri taisteli Mr. Foggin vieressä, mutta pyssyn luoti kaasi hänet vihdoin vaunun lattialle. Kaatuessaan hän huusi:
— Me olemme hukassa, jollei junaa saada pysähtymään viiden minuutin kuluessa!
— Se pysäytetään! — sanoi Phileas Fogg ja yritti mennä ulos vaunusta.
— Olkaa paikoillanne! — huusi Passepartout, — kyllä minä pidän asiasta huolen.
Phileas Fogg ei ennättänyt pidättää uljasta poikaa, joka avasi oven ja kenenkään huomaamatta pujahti vaunun alle. Taistelun raivotessa ja kuulain vinkuessa yläpuolella ryömi ja kiipeili Passepartout yhä eteenpäin vaunujen alitse — hän oli norja ja notkea klovni jälleen. — Kukaan ei häntä nähnyt; kukaan ei olisi voinut nähdäkään häntä.
Riippuen toisesta kädestänsä tavaravaunun ja tenderin välillä hän irroitti varavitjat, mutta hänen ei olisi milloinkaan onnistunut ruuvata auki kytkykampia, ellei veturin täräys olisi heilauttanut sitä, jolloin juna irtaantui ja hiljeni vauhdissaan, mutta veturi riensi yksinään eteenpäin vielä kamalammalla nopeudella.
Juna kulki vielä muutamia minuutteja; jarrut kierrettiin kiinni, ja juna seisahtui viimein sadan askeleen päähän Kearneyn pysäyspaikasta.
Kuultuaan laukauksia oli sotamiehiä linnasta lähtenyt junaa vastaan. Tätä indiaanit eivät olleet osanneet odottaakaan ja pötkivät senvuoksi tiehensä, ennenkuin juna oli aivan kokonaan pysähtynytkään.
Mutta kun matkustajia nyt huudettiin esiin nimiltä laiturilla, huomattiin, että monta oli poissa, niiden joukossa tuo uljas ranskalainenkin, jonka uhrautuminen oli pelastanut heidät.