XXVIII.
Passepartout ei ota ymmärtääkseen järkevää puhetta.
Lähdettyään Suolajärveltä, Ogdenin pysäyspaikasta, juna kulki kokonaisen tunnin pohjoiseen päin aina Weber virralle saakka ja oli nyt San Fransiskosta noin 900 peninkulman päässä. Siitä se kääntyi itää kohti Wahsatch vuoristoon. Tämä osa aluetta, nimittäin mainittujen ja varsinaisten Kalliovuorten välillä, on ollut kova koetuskivi amerikkalaisten insinöörien taidolle. Tällä alalla onkin valtion apua käytetty 48 tuhatta dollaria peninkulmaa kohti, jotavastoin tasaisella maalla sitä tarvittiin ainoastaan 16 tuhatta. Mutta, niinkuin jo ennen sanottiin, insinöörit eivät ole tehneet väkivaltaa luonnolle, he ovat vain käyttäneet kavaluutta sitä vastaan, kiertämällä vaikeat kohdat; he ovat rakentaneet koko matkalla yhden ainoan tunnelin, jonka pituus on 14,000 jalkaa.
Suolajärven rannalla oli rautatien korkein kohta. Siellä se muodostaa avaran kaaren, laskeutuen Bitter Creekin laaksoon, noustakseen sitten sille kohdalle, joka on Atlantin ja Tyynen valtameren välinen vedenjakaja. Virtoja oli tässä vuoristossa hyvin monta. Puisia siltoja oli rakennettu Muddy, Green ja muiden virtain yli. Passepartout kävi sitä rauhattomammaksi, mitä lähemmä matkan päätä tultiin. Fiks sitävastoin toivoi mitä pikimmin vain pääsevänsä tästä maasta, jossa oli niin työläs kulkea. Hän pelkäsi viivytyksiä, hän pelkäsi onnettomia kohtauksia, ja hän toivoi, kiihkeämmin kuin itse Phileas Fogg, pääsevänsä astumaan jalkansa Englannin maahan.
Kello 10 illalla juna tuli Fort Bridgerin asemalle. Siitä se jatkoi matkaansa melkein heti ja saapui, 20 peninkulmaa kuljettuansa, Wyomingin — entisen Dakotahin — valtioon Bitter Creekin laakson kautta, josta osa Coloradon vesistöä saa alkunsa.
Seuraavana päivänä, joulukuun 7:ntenä, oli neljänneksen pysäys Green
Riverin asemalla.
Lunta oli edellisenä yönä satanut hyvin paljon. Se kun oli ollut sateen sekaista, ei se kumminkaan saattanut tehdä haittaa junan kululle. Mutta paha ilma piti Passepartout'ia edelleen rauhattomana, sillä jos lunta tulee enemmän, niin se estää vaunun pyöriä pyörimästä, ja kuinka sitten käy Mr. Foggin matkan?
— Ja pitihän hänen niinkuin synniksi matkustaman ihan sydäntalvella! — arveli Passepartout. — Eikös olisi voinut odottaa parempaa vuodenaikaa?
Mutta tässä tuokiossa, jolloin Passepartout'in mielessä vain pyöri lumisateet ja kylmät ilmat, säikähti Mrs. Auda aivan toisenlaisesta syystä.
Muutamat matkustajat olivat astuneet ulos vaunuista kävelemään Green Riverin laiturille odottaen junan lähtöä. Akkunasta näki nuori rouva heidän joukossaan eversti Stamp Proctorin, tuon amerikkalaisen, joka oli ollut niin hävytön Phileas Foggia kohtaan San Fransiskossa. Mrs. Auda vetäytyi akkunasta pois, jottei häntä huomattaisi.
Tämä seikka saattoi nuoren rouvan levottomaksi. Hän oli kiintynyt tuohon mieheen, joka kaikessa kylmyydessäänkin osoitti hänelle joka päivä mitä uskollisinta huolenpitoa. Hän kaiketikaan ei vielä ymmärtänyt koko sen tunteen syvyyttä, jota hänen pelastajansa hänessä herätti, ja tätä tunnetta hän vielä nimitti vain kiitollisuudeksi, mutta paljoa enemmän se oli kuin kiitollisuus. Hän tunsi sydämen ahdistusta, huomattuaan nyt tuon ilkeän everstin, jolle Mr. Fogg ennemmin tai myöhemmin oli kostava hänen röyhkeytensä. Sattuma se nähtävästi oli hänet ohjannut tähän samaan junaan, mutta pääasia oli vain, että hän oli siellä, ja nyt täytyi kaikin mokomin estää Mr. Foggia näkemästä tuota vihollistansa.
Junan lähtiessä liikkeelle oli Mr. Fogg nukuksissa, ja Mrs. Auda kiiruhti ilmoittamaan Fiksille ja Passepartout'ille mitä oli nähnyt.
— Vai on tämä Proctor junalla myöskin! — sanoi Fiks. — Olkaa rauhassa, rouva. Ennenkuin minä päästän hänet tuon pah … Mr. Foggin kimppuun, niin saa hän tekemistä minun kanssani. Minuapa hän luullakseni pahimmin loukkasi.
— Kyllä minäkin, — sanoi Passepartout, — kyllä minäkin miehen korjaan, olkoon hän vaikka everstien eversti!
— Monsieur Fiks, — sanoi Mrs. Auda, — Mr. Fogg ei suinkaan salli kenenkään kostaa puolestansa. Hän lupasi tulla jälleen Amerikkaan kohdatakseen tuota pahanilkistä, ja sen hän kyllä tekee. Mutta jos hän nyt näkee hänet täällä, niin kaksintaistelu on valmis, ja se saattaa päättyä surkeasti. Hän ei siis millään ehdolla saa nähdä häntä.
— Te olette oikeassa, madame, — vastasi Fiks. Taistelu voisi saattaa kaikki hunningolle. Niin voittajana kuin voitettunakin tulisi Mr. Fogg viivytetyksi, ja…
— Niin, — lisäsi Passepartout, — se olisi samaa kuin jos suoraa päätä pistettäisiin 20 tuhatta puntaa reform-clubilaisten kouraan. Neljän päivän perästä olemme New-Yorkissa! Jos vain isäntäni kestäisi nämä neljä päivää vaunussa, niin ehkei hän sitten joutuisikaan näkemään silmästä silmään tuota helkkarin amerikkalaista. Niin, kyllä me saamme estetyksi…
Puhe keskeytyi. Mr. Fogg oli herännyt ja katseli nyt maisemaa vaunun akkunasta, jota lumi pieksi. Kotvasen kuluttua Passepartout kysäisi hyvin hiljaa Fiksiltä, niin ettei isäntä eikä Mrs. Audakaan voinut kuulla:
— Aiotteko tosiaankin tapella hänen edestänsä?
— Aion kyllä; minä koetan kaikin mokomin saada Mr. Foggin hengissä Eurooppaan, — sanoi salapoliisi äänellä, joka osoitti järkähtämätöntä tahtoa.
Passepartout tunsi kylmiä väreitä selässänsä, mutta vakaumus isännästään ei hänessä kumminkaan muuttunut.
Mutta miten saataisiin Mr. Fogg pidätetyksi vaunussa, jotteivät hän ja eversti pääsisi kohtaamaan toisiansa? Vaikeata ei tuon pitäisi olla, koska herra Foggilla ei muutenkaan ollut tapana liikkua ja koska hän ei ollut uteliaskaan. Fiks luuli keksineensä keinon, sillä vähän ajan perästä hän virkkoi Phileas Foggille:
— Ikävästi kuluu aika rautatiellä.
— Ikävästi kyllä, mutta kuluuhan se, — vastasi gentlemanni.
— Laivalla kulkiessanne, — jatkoi Fiks, — oli teillä tapana pelata vistiä.
— Niin, mutta täällä se ei käy laatuun. Minulla ei ole kortteja eikä pelikumppanejakaan.
— Kortteja kyllä saa ostaa täältä. Niitä on kaupan jok'ainoalla rautatiellä Amerikassa. Ja mitä kumppaneihin tulee, niin kenties madame…
— Varsin kernaasti, — vastasi nuori rouva, — kyllä minä osaan pelata vistiä. Vistin pelaaminen on yksi englantilaisen kasvatuksen osia.
— Minä puolestani luulisin myös osaavani sitä jotenkin hyvin, — sanoi
Fiks. — Saatammehan ruveta pelaamaan kolmisin?
— Jos teitä huvittaa, monsieur, — vastasi herra Phileas Fogg ihastuneena, kun sai rautatielläkin pelata lempipeliänsä.
Passepartout lähetettiin hakemaan stewartia ja palasi pian tuoden muassaan kaksi korttipakkaa, jettonit ja veralla katetun pöydän. Muuta ei puuttunut. Peli alkoi. Mrs. Auda oli niin taitava vistin pelaaja, että itse Phileas Fogg sanoi hänelle mielistelylauseen. Poliisimies puolestaan pelasi hänkin taitavasti.
Kello 11 oli juna saapunut valtamerten vesijaon kohdalle. Nyt oltiin Passe-Bridgerissä, 7,524 jalkaa ylempänä merenpintaa, eräällä Kalliovuorten korkeimmista paikoista. Vielä pari tuhatta peninkulmaa, niin juna saapuu noille suunnattoman lakeille kentille, joita kestää hamaan Atlanttiin saakka ja jotka ovat ihan omiansa rautateitten rakennuksille.
Maan ruvetessa alenemaan itää kohti huomattiin jo North Plattenin lisäjokia. Pohjoisessa ja idässä reunaili näköalaa ääretön, puolipyörän muotoinen seinä, joka on pohjoisosa Kalliovuoria. Tämän ja rautatien välillä näkyi avaroita, runsasvetisiä kenttiä. Rautatiestä oikealla näkyivät ensimmäiset pengerrykset sitä vuoristoa, joka etelää kohti kohoili aina Arkansas virran, Missourin suuren alkuhaaran lähteille saakka.
Kello 12:n ja 1:n välillä näkivät matkustajat vilaukselta Halleckin linnan. Muutamain tuntien kuluttua oli kulku Kalliovuoristossa loppunut. Toivottiin, ettei enää mikään onnettomuus kohtaa näissä hankalissa paikoissa. Luntakaan ei enää satanut. Rupesi pakastamaan. Isoja lintuja pyrähteli lentoon, säikähtäneinä junan kolinaa. Kentällä ei näkynyt ainoatakaan hirveä, sutta tai karhua. Siinä oli erämaa koko kolkkoudessaan.
Upean aamiaisen jälkeen, joka oli katettu vaunuun, olivat ystävämme ryhtymäisillään loppumattomaan vistiinsä, mutta samassa kuului kovia vihellyksiä. Juna pysähtyi.
Passepartout pilkisti akkunasta, mutta ei voinut nähdä, mikä este nyt oli tullut eteen. Asemaa ei ollut lähelläkään.
Mrs. Auda ja Fiks rupesivat pelkäämään jo, että herra Fogg yrittäisi lähtemään ulos. Mutta hän vain virkkoi palvelijalleen:
— Menkääs katsomaan.
Passepartout riensi ulos. Noin neljäkymmentä matkustajaa, niiden joukossa eversti Stamp Proctor, oli astunut vaunuista.
Juna oli pysähtynyt punaisen signaalin takia. Kuljettaja ja konduktööri olivat astuneet maahan ja juttelivat vilkkaasti erään ratavartian kanssa, jonka seuraavan Medicine-Bow'in aseman päällikkö oli lähettänyt junaa vastaan. Matkustajat olivat astuneet heidän luoksensa ja juttelivat myöskin, niitten joukossa eversti Proctor, kiljuen ja viuhtoen.
Passepartout liittyi joukkoon hänkin ja kuuli ratavartian sanovan:
— Tässä ei auta mikään. Silta Medicine-Bow'in lähellä on laskeutunut eikä voi kannattaa junaa.
Puheenaoleva silta oli vitjasilta erään kosken yli peninkulman päässä siitä, mihin juna oli pysähtynyt. Ratavartian puheen mukaan silta oli aivan hajoamaisillaan, useat vitjat olivat katkenneet, ja niin ollen oli mahdoton yrittääkään sillalle. Hän ei siis liioitellut sanoessaan, ettei sillan ylitse voi päästä. Ja kun kerran amerikkalainen tekee poikkeuksen maailmanmainiosta huolettomuudestaan ja pukeutuu varovaisuuden vaippaan, niin olisi sulaa hulluutta ruveta vastustelemaan.
Passepartout, uskaltamatta mennä ilmoittamaan isännälleen tätä, kuunteli hammasta purren, liikahtamatonna kuin suolapatsas.
— Vai niin, — kiljaisi Stamp Proctor, — vai ei tästä tämän pitemmälle päästä! Vai tähän sitä vaan jäädäänkin lumikinokseen!
— Herra eversti, — vastasi konduktööri, — sähkösanomalla on Omahan pysäyspaikasta pyydetty toinen juna, mutta luultavasti se ei saavu Medicine Bow'iin ennen kello kuutta.
— Kuutta! — parkaisi Passepartout.
— Niin kyllä, — jatkoi konduktööri, ja se aika kuluu kyllä, ennenkuin olemme päässeet jalkaisin asemalle.
— Mutta sinnehän ei ole kuin peninkulma, — huomautti joku.
— Aivan niin, mutta se on virran toisella puolella.
— No pääseehän toki virran poikki veneellä? — kysäisi eversti.
— Mahdotonta! Virta on paisunut sateesta, se kuohuilee kovana koskena, ja meidän täytyy tehdä kymmenen peninkulman kierros,[9] ennenkuin pääsemme kaalaamolle.
Eversti kirosi karkeasti; hän kirosi yhtiöt ja konduktöörit, ja Passepartout oli vähällä yhtyä samaan virteen. Tässä nyt oli semmoinen este, jota kaikki hänen isäntänsä setelit eivät voi poistaa.
Tyytymättömyys oli matkustajissa yleinen, sillä paitsi viivytystä täytyi heidän kulkea jokunen 15 peninkulmaa lumessa. Kovasti he melusivatkin; heidän huutonsa ja pauhunsa olisi varmaankin vetänyt Phileas Foggin huomion puoleensa, jollei tämä olisi ollut niin kovin kiintynyt peliinsä.
Mutta täytyihän Passepartout'in viimeinkin mennä ilmoittamaan isännälleen, kuinka asiat olivat. Hän kääntyikin jo pää nuukallaan vaunua kohti, kun samalla kuljettaja, oikea yankee, nimeltä Forster, huusi kovalla äänellä:
— Hyvät herrat, olisi tässä kenties keino millä päästä yli.
— Sillanko yli? — kysyi joku.
— Sillan.
— Ja tällä junalla? — kysäisi eversti.
— Tällä junalla.
Passepartout oli pysähtynyt, valmiina nielaisemaan jok'ainoan sanan kuljettajan suusta.
— Mutta siltahan on hajoamaisillaan, —- huomautti konduktööri.
— Mitäs sillä on väliä? — vastasi Forster. — Kun päästän kaikki höyryt liikkeelle, niin luulenpa tosiaankin, että päästään ylitse.
— Tonttuja kans! — sanoi Passepartout.
Muutamat suostuivat heti paikalla. Varsinkin oli eversti mielissään ehdotuksesta, sillä tuon rajupään mielestä se olisi hyvinkin mahdollinen yritys. Hän tiesi kertoa muutamain insinöörien aikoneen panna junat kulkemaan virtain ylitse suoraa päätä, ilman siltoja, laskien junat mahdollisimman suurta vauhtia j.n.e. Lopulta kaikki suostuivat kuljettajan ehdotukseen.
— Meillä on viisikymmentä mahdollisuutta ylitse päästäksemme, — arveli yksi.
— Kuusikymmentä, — sanoi toinen.
— Kahdeksankymmentä … yhdeksänkinkymmentä mahdollisuutta sadasta!
Passepartout oli ymmällä. Hänenkin mielestänsä olisi tosin ollut koettaminen kaikkia keinoja, mutta tämä yritys näytti hänestä kumminkin hieman liiaksikin "amerikkalaiselta".
— Mutta, — arveli hän, — onpa vielä keino, jota sopisi koettaa, ja sitä ei kukaan ole huomannut. Kuulkaas, — virkkoi hän eräälle herralle, — kuljettajan ehdotus on sentään vähän liian uskallettua, mutta…
— Kahdeksankymmentä mahdollisuutta, — vastasi toinen ja käänsi hänelle selkänsä.
— Kyllähän minä sen tiedän, — sanoi Passepartout kääntyen toiseen herraan, — mutta jos vähän ajatellaan…
— Nyt ei ajatella mitään, sillä siitä ei lähde mitään, — vastasi amerikkalainen olkapäitään kohauttaen; — kuljettajahan takaa sen, että pääsemme ylitse.
— Kyllä kai se niinkin on, — jatkoi Passepartout, — kyllähän sitä ylitse päästään, mutta eiköhän olisi ollut viisaampaa…
—- Mitä? Viisaampaa? — ärjäisi eversti Proctor, joka suuttui moisesta sanasta. — Mahdollisimman suuri nopeus, ettekö kuullut? Ymmärrättekö? Suurin nopeus! Hä!
—- Kyllä minä tiedän ja ymmärrän vallan hyvin, — vakuutteli Passepartout, joka ei saanut sanottavaansa sanotuksi. —- Mutta olisihan, jos ei juuri viisaampaa, koska tuo sana teitä suututtaa, niin ainakin luonnollisempaa, että…
— Mitenkä? Kuka? Mitä hän tuolla luonnollisemmalla tarkoittaa? —- huudettiin joka haaralta.
Passepartout parka ei tiennyt, miten saada suunvuoroa.
— Te pelkäätte kai, vai mitä? — kysyi eversti Proctor.
— Minäkö pelkäisin! — huudahti Passepartout. — Saattepa nähdä, että ranskalainen osaa olla yhtä hyvä amerikkalainen kuin tekin.
— Vaunuihin, vaunuihin! — huusi konduktööri.
— Mennään vaan vaunuihin, — virkkoi Passepartout, — ja pian mennäänkin, mutta kukaan ei voi estää minua arvelemasta sitä, että parasta olisi ollut päästää ihmiset ensin kulkemaan sillan yli ja sitten vasta hujauttaa junalla perästä.
Mutta tätä ymmärtäväistä puhetta ei kukaan ottanut korviinsakaan, eikä kukaan olisi myöntänyt sitä oikeaksi.
Matkustajat olivat jälleen nousseet vaunuihinsa. Passepartout kävi sijallensa, sanaakaan sanomatta. Pelaajat olivat kokonaan vaipuneet peliinsä.
Veturi vihelsi kimeästi. Kuljettaja peräytti junaa peninkulman verran, niinkuin peräytyy urheilija saadakseen vauhtia hypyllensä.
Nyt kuului taas vihellys, juna läksi eteenpäin yhä suuremmalla nopeudella; pian oli sen kulku kauhistavan pikaista, kuului vain pelkkää jymyä; männät löivät 20 kertaa sekunnissa; pyörissä rasva kihisi ja savusi. Tuntui, jos niin saattaa sanoa, että juna, kulkien 100 peninkulman nopeudella tunnissa, ei painanut rataa ollenkaan! Nopeus poisti painon!
Ja yli päästiin salaman nopeudella! Sillasta näkyi tuskin vilaustakaan. Juna, niin sanoaksemme, hyppäsi rannalta toiselle, eikä kuljettaja saanut sitä pysähtymään ennenkuin vasta 5 peninkulmaa tuolla puolen asemaa.
Mutta tuskin oli juna ennättänyt toiselle rannalle, kun silta romahti kuohuvaan Medicine-Bow'iin.