XXVII.
Junan kulkiessa 20 peninkulmaa tunnissa kuuntelee Passepartout luentoa mormonien historiasta.
Yöllä joulukuun 5 ja 6 päivän välillä kulki juna noin 50 peninkulmaa kaakkoista kohti; sittemmin se kulki yhtä kauas koilliseen ja läheni isoa Suolajärveä.
Passepartout astui ulos kello 9 aamulla sivukäytävälle raitista ilmaa hengittämään. Ilma oli kylmä, taivas harmaissa pilvissä; lunta ei kumminkaan satanut. Aurinko kuulsi sumun lävitse isona kultaliuskana, ja Passepartout laski paraikaa, kuinka monta puntaa muka semmoinen kimppu maksaisi, kun hän äkkiä keskeytyi työssään, huomaten erään hyvin kummallisen näköisen miehen astuvan luokseen.
Tämä mies, joka oli tullut junaan Elkon asemalta, oli pitkä, mustaverinen ja mustaviiksinen mies, mustissa sukissa, mustassa hatussa, mustissa liiveissä, mustissa housuissa, valkoinen liina kaulassa ja koirannahkaiset sormikkaat käsissä. Nähtävästi hän oli pappi. Hän kulki junan päästä toiseen, kiinnittäen oblaateilla joka vaunun ovelle käsinkirjoitetun lipun.
Passepartout meni katsomaan, mitä lippuja nuo olivat, ja luki siinä, että the honourable "elder" (vanhin) William Hitch, mormonilainen lähetyssaarnaaja, aikoo junassa N:o 48 ja vaunussa N:o 117 kello 11 e.pp. pitää esitelmän mormonilaisuudesta, ja kutsuu siihen kaikkia gentlemanneja, jotka haluavat saada lähempiä tietoja "viimeisten päiväin pyhäin" uskonnosta.
— Minä ainakin menen kuulemaan, — arveli Passepartout, joka ei mormonilaisuudesta muuta tiennyt kuin että monivaimoisuus on heidän yhdyskuntansa perustuksena.
Tieto luennosta levisi pian yli koko junan, jossa tällä kertaa oli satakunta matkustajia. Näistä oli noin kolmekymmentä henkeä asettunut kello 11 sohville vaunussa N:o 117. Passepartout istui ensimmäisenä uskovaisten joukossa. Herra Fogg ja Fiks eivät olleet tahtoneet vaivata itseänsä sinne.
Määrättynä aikana nousi elder William Hitch ja närkästyneellä äänellä, ikäänkuin joku olisi häntä vastaan väittänyt, kiljaisi:
— Sen minä vaan sanon, että Joe Smyth on marttyyri, että hänen veljensä Hyram on marttyyri, ja että Yhdysvaltain hallituksen vainoamiset tekevät vielä Brigham Youngistakin marttyyrin. Kuka uskaltaa väittää tätä vastaan?
Kukaan ei uskaltanut väittää tuota lähetyssaarnaajaa vastaan, jonka kiihkoinen puhe oli täydessä ristiriidassa hänen tyynten kasvojensa ilmeen kanssa. Hänen närkästykseensä oli epäilemättä syynä se seikka, että tämä aika oli mormonilaisuudelle kovain koetusten aikaa. Yhdysvaltain hallitus olikin koettanut suistaa näitä yltiöpäitä. Se oli ottanut valtoihinsa Utahin alueen ja asettanut sen Yhdysvaltain lakien alaiseksi, vangittuaan ensin Brigham Young'in, jota syytettiin kapinasta ja monivaimoisuudesta. Siitä pitäin ovat profeetan oppilaat toimineet puolta suuremmalla vireydellä, sekä puheessa että kirjallisuudessa vastustaen kongressin vaatimuksia.
Niinkuin näkyy, harjoitti elder William Hitch käännytystä rautatielläkin.
Ja niin kertoi hän nyt, milloin korottaen, milloin alentaen ääntänsä ja rajusti viuhtoen käsillään, mormonilaisuuden historian, aina vanhan testamentin ajoilta ruveten: kuinka Israelissa eräs mormonilainen profeetta Joosepin suvusta julkaisi uuden uskonnon asiakirjat ja testamenttasi ne pojallensa Moromille; kuinka vuosisatain kuluttua Josef Smyth nuorempi, farmari Vermontin valtiossa, käänsi tämän teoksen egyptiläisestä painoksesta ja nousi profeetaksi vuonna 1825; kuinka viimein enkeli taivaasta ilmestyi hänelle palavassa metsässä ja antoi hänelle Herran aikakirjat.
Nyt meni muutamia kuulijoita pois, heitä kun nuo historialliset silmäykset eivät huvittaneet; mutta William Hitch jatkoi vain luentoansa, kertoen, kuinka Smyth nuorempi isänsä, kahden veljensä ja muutamain opetuslastensa kanssa perusti viimeisten päiväin pyhien uskonnon, joka pian levisi Amerikassa ja sieltä Englantiin, Skandinaaviaan ja Saksaan, saaden uskolaisia ei ainoastaan ammattilaisista, vaan myös vapaiden taiteiden harjoittajista; kuinka siirtokunta perustettiin Ohioon; kuinka Kirklandiin rakennettiin kirkko, joka maksoi kaksisataatuhatta dollaria ja jonka ympärille nousi kaupunki; kuinka Smythistä tuli toimelias pankkiiri, ja kuinka hän eräältä muumioiden näyttäjältä sai papyroskääreen, jossa oli Abrahamin ja muiden kuuluisain egyptiläisten omin käsin kirjoittama kertomus.
Tätä juttua piisasi niin kauan, että kuulijain luku väheni vähenemistään; lopulta niitä tuskin oli kahtakaankymmentä henkeä.
Mutta siitä huolimatta kertoili elder vaan tyyten tarkoin, kuinka Joe Smyth vuonna 1837 teki konkurssin ja kuinka hänen velkojansa tervasivat hänet ja vierittelivät häntä sitten höyhenissä; kuinka hän muutaman vuoden kuluttua entistä rehellisempänä ja entistä isommassa arvossa pidettynä ilmaantui Independancen kaupunkiin Missourissa ja tuli esimieheksi kuuluisassa seurakunnassa, jossa oli kokonaista kolmetuhatta opetuslasta, ja kuinka hän sitten, pakanain vihan vainoamana, oli pakotettu pakenemaan Kaukaiseen Länteen.
Nyt oli enää kymmenen kuulijaa läsnä ja niiden joukossa vilpitön Passepartout, joka oli pelkkänä korvana. Ja nyt hän sai tietää, kuinka Smyth monen vainon perästä ilmaantui Illinoisiin ja perusti armon vuonna 1839 Mississippin rannoille Nauvoo-nimisen kaupungin, jonka väkiluku nousi 25,000 henkeen; kuinka Smythistä tuli sen kaupungin pormestari ja ylimmäinen tuomari ja sotajoukkojen päämies; kuinka hän vuonna 1843 astui esiin ehdokkaana Yhdysvaltain presidentin virkaan; kuinka hänet viimein houkuteltiin erääseen salaliittoon Carthagossa; kuinka hänet heitettiin vankeuteen ja kuinka muutamat valepukuiset miehet hänet vihdoin murhasivat.
Nyt ei ollut vaunussa enää muita kuulijoita kuin Passepartout yksinään, ja häneen nyt elder kiinnitti silmänsä, kertoen hänelle, kuinka kaksi vuotta Smythin murhan jälkeen hänen seuraajansa, tuo Jumalan lähettämä profeetta Brigham Young, läksi pois Nauvoosta ja asettui Suolajärven rannalle, ja kuinka siellä, tuolla ihmeteltävällä alueella, tuossa hedelmällisessä maassa sen tien varrella, joka kulkee Utahin kautta ja jota myöten siirtolaiset kulkevat Kaliforniaan, tuo uusi siirtokunta kasvoi suunnattoman nopeasti, juuri mormonilaisuudessa sallitun moniavioisuuden avulla.
— Siitäpä syystä juuri, — lisäsi William Hitch, — kongressi meitä kadehtii, juuri siitä syystä Yhdysvaltain sotamiehet ovat tallanneet Utahin vainiot, juuri siitä syystä meidän päällikkömme, profeetta Brigham Young on otettu kiinni vastoin kaikkea ihmisoikeutta! Mutta meidätkö ylivoima musertaisi? Ei tässä maailmassa! Karkoittakoot he meidät Vermontista, Illinoisista, Ohiosta, Missourista, Utahista, kyllä me sittenkin löydämme vapaan alueen, jonne telttamme teemme. Ja te, uskollinen ystäväni, — lisäsi elder ja iski kiivaan katseen ainoaan kuulijaansa, — tottahan te vannotte uskollisuutta lipullemme?
— Niinhän sitä nyt vannottiinkin, — virkkoi Passepartout rohkeasti ja meni pois jättäen riivatun saarnaajan korpeen yksiksensä huutamaan.
Tällä välin oli juna kulkenut hyvää vauhtia ja saapui kello puoli yksi Suolajärven luoteiseen päähän. Tänne näkyi tuo laaja järvi, jota myös sanotaan Kuolleeksi mereksi ja jonne amerikkalainen Jordan laskee vetensä. Tuo kummallinen järvi, jota ryhmyiset, valkoisen suolan peittämät kalliot reunustavat, oli ennen paljoa isompi, mutta aikain kuluessa ovat sen rannat kohonneet, supistaneet sen alaa ja suurentaneet sen syvyyttä.
Suolajärvi, noin 70 peninkulmaa pitkä ja noin 35 penink. leveä, on 3,800 jalkaa ylempänä merenpintaa. Ollen aivan erilainen kuin Kuollut meri, joka on 1,200 jalkaa alempana, on sen suolaisuus melkoisen suuri, sen vedessä kun on neljäs paino-osa kiinteitä aineksia liuenneina. Sen ominaispaino on 1,7, jos veden ominaispaino on 1. Kala ei elä sen vedessä. Kalat, joita sinne tulee Jordanin, Weberin ja muiden pikku jokien mukana, kuolevat pian. Sanotaan sen veden olevan niin sakeata, ettei siihen voi sukeltaa, mutta tämä ei ole totta.
Järven rannat olivat tavattoman hyvin viljeltyjä; mormonit näet ovat taitavia maanviljelijöitä. Latoja ja suojuksia kotieläimille, laveita vehnä- ja maissipeltoja, reheviä niittyjä; kaikkialla ruusupensaita, akaasioita ja euforbioita — tuommoiselta oli tuo maa näyttävä kuuden kuukauden perästä, mutta nyt oli kaikki kätketty hienoon lumeen, jota pyry hiljalleen pöyhötteli.
Kello 2 astuivat matkustajat vaunuista Ogdenin asemalla. Juna oli lähtevä tästä vasta kello 6, niin että Mr. Foggilla, Mrs. Audalla ja heidän kahdella seurakumppanillansa oli aikaa mennä erästä sivurataa myöten katselemaan pyhäin kaupunkia.
Kahdessa tunnissa oli kaupunki katseltu. Se on kaikin puolin amerikkalainen ja rakennettu samaan malliin kuin muutkin kaupungit Yhdysvalloissa: suunnattomiksi shakkilaudoiksi "suorain kulmien surullisella alakuloisuudella", niinkuin Victor Hugo sanoo. Pyhäin kaupungin perustaja, kaikkine uusine aatteineen, oli kumminkin pysynyt tuossa anglosaksien symmetrian-halussa. Tässä kummallisessa maassa tehdään kaikki neliöissä — kaupungit, talot, tyhmyydet.
Kello 3 kulkivat matkustajat kaupungissa, joka on rakennettu Jordan puron ja Wahsatch vuorten lähimmäisten rinteiden keskelle. Kirkkoja oli peräti vähän. Huomattavia rakennuksia olivat profeetan talo, raastupa ja arsenaali, edelleen sinervistä tiilistä rakennetut talot verantoineen ja pylväikköineen puutarhain sisässä. Kaupunkia ympäröi savesta ja piikivestä tehty muuri, joka oli rakennettu vuonna 1853. Valtakadun varrella oli muutamia lipuilla koristettuja hotelleja, niiden joukossa "Lake Salt House".
Mr. Foggin ja hänen seurakumppaniensa mielestä ei kaupungin väkiluku ollut sanottavan suuri. Kadut olivat melkein tyhjiä, paitsi niitä, jotka veivät temppeliin. Sinne saapuivat he vasta monen korttelin kautta kuljettuaan. Naisia oli arvattavasti hyvin paljon. Ei saa kumminkaan luulla, että jok'ainoalla mormonilla on useampia vaimoja. Kukin saa menetellä vapaan tahtonsa mukaan, mutta huomattava on, että Utahin tyttäret ne ovat hyvin halukkaita miehelään pääsemään, sillä heidän uskontonsa mukaan vanhain piikain ei pidä näkemän taivaan iloa. Nämä poloiset eivät senvuoksi näyttäneetkään iloisilta. Muutamilla, epäilemättä rikkaimmilla, oli yllään musta silkkisaketti, kainosti mantiljan tai shaalin alla. Toisilla oli pukunaan vain indienni.
Passepartout, nuori mies kun oli, katseli jonkinlaisella kauhulla noita mormonien tyttäriä, joiden oli määrä, useamman yht'aikaa, tehdä mormoniherraa onnelliseksi. Miehiä varsinkin meidän selväjärkinen ystävämme surkutteli. Hänen mielestään olisi oikein hirmuista, jos pitäisi useampia muijia yht'aikaa kuljettaa tämän surun ja murheen laakson kautta, viedä heitä näin joukottain mormonien paratiisiin, jossa he alinomaa ovat yhdessä kunnioitettavan Smythin seurassa, hänen, joka on itse ylimmäinen koristus tässä hekuman kodissa. Hän ei tuntenut vähintäkään halua solmimaan avioliiton siteitä, ja hänestä näytti — kenties hän erehtyikin — että Suolakaupungin tyttäret heittivät häneen silmäyksiä, jotka tekivät hänet hiukan rauhattomaksi.
Onneksi ei hänen oloansa tässä pyhäin kaupungissa kestänyt kuin vähän aikaa. Määrättynä aikana olivat he jälleen sijoillansa vaunussa.
Kuului vihellys, mutta juuri kun veturin pyörät alkoivat saada junaa liikkeelle, kuului huutoja: seis! seis!
Liikkeelle pantu juna ei enää pysähdy. Mies, joka huuteli junaa seisahtumaan, oli nähtävästi joku myöhästynyt mormoni. Hän juoksi henkensä edestä. Hänen onnekseen ei asemahuoneella ollut portteja eikä aitoja, jonka vuoksi hän juoksi radalle, hyppäsi perimmäisen vaunun astinlaudalle ja läähättäen vaipui sohvalle vaunussa.
Passepartout, joka oli katsellut noita voimisteluliikkeitä, silmäili nyt tuota myöhästynyttä herraa ja tunsi häntä kohtaan sangen suurta osanottoa kuultuaan hänen olevan utahilaisen, joka oli pötkäissyt pakoon perheriidan jälkeen.
Kun mormoni oli jälleen toipunut, astui Passepartout hänen luokseen ja kaikkein kohteliaimmalla tavalla kysäisi:
— Kuinkas monta vaimoa teillä on, nimittäin teillä yksinänne?
Päättäen hänen kiireisestä juoksustaan oli Passepartout näet luullut niitä olevan hänellä vähintään kaksikymmentä.
Epätoivoisena käsiänsä väännellen vastasi mormoni:
— Yksi on vain, yksi ainoa, mutta onpa sitä siinäkin!