XXVI.
Pacific-rautatiellä.
"Ocean to Ocean" (valtamerestä valtamereen) — niin sanovat amerikkalaiset, näillä kolmella sanalla nimittäen sitä "grand trunk'ia" (isoa emärataa), joka leveimmältä kohdalta kulkee Yhdysvaltain halki. Mutta oikeastaan jakaantuu "Pacific Rail-road" kahteen eri osaan: "Central Pacific", San Fransiskon ja Ogdenin välillä, ja "Union Pacific", Ogdenin ja Omahan välillä. Omahassa yhtyy viisi eri haaraa, jotka yhdistävät sen New-Yorkiin.
New-Yorkin ja San Fransiskon välillä kulkee siis nyt rautatie, jonka pituus on kokonaista 3,786 Engl. peninkulmaa (6,050 kilometriä). Omahan ja Tyynen valtameren välillä kulkee rata halki alueen, jossa vielä asuu indiaaneja ja petoeläimiä, nimittäin sen laajan maakunnan kautta, jota mormonit rupesivat asumaan v. 1845, sittenkuin heidät oli karkoitettu Illinoisista.
Ennen vanhaan viivyttiin New-Yorkin ja San Fransiskon välillä parhaimmassakin tapauksessa kuusi kuukautta; nyt tuo matka suoritetaan seitsemässä päivässä.
Vuonna 1862 päätettiin rakentaa mainittu rautatielinja 41:nnen ja 42:nnen leveyspiirin välille, vaikka eteläisten maakuntain edusmiehet olivat tahtoneet sitä vedettäväksi etelämpään. Presidentti Lincoln itse määräsi linjain yhdyntäkohdaksi Omahan, Nebraskan valtiossa. Työ alotettiin heti paikalla ja lopetettiin piakkoin sillä amerikkalaisella tarmolla, jolle outoa on paperin töhrintä ja virkavaltaisuus. Työn pikaisuudesta ei kumminkaan ollut haittaa sen kelvollisuudelle. Preerioilla saatiin säännöllisesti puolitoista peninkulmaa valmiiksi joka päivä. Veturi kulki eilen pantuja kiskoja myöten ja toi kiskoja huomista varten, kulkien uusia kiskoja myöten, sitä mukaa kuin niitä ennätettiin naulata kiinni.
Pacific-tiehen yhtyy useampia haararatoja Iowan, Kansasin, Coloradon ja Oregonin valtioista. Omahasta lähdettyään kulkee rata Platte joen läntistä rantaa pohjoisen haaran suulle saakka, seuraa sitten eteläistä haaraa, kulkee Laramien ja Wahsatch vuorten kautta, kiertää Suolajärven, saapuu Lake-Salt-City'iin — mormonien pääkaupunkiin —, laskee Tuilla laaksoon, pistäytyy Amerikan erämaahan, Cedar vuorten ja Humboldtin toiselle puolelle, seuraa Humboldt virtaa Sierra Nevadan ja Sacramenton kautta ja laskee vihdoin Tyynen valtameren rannalle. Kaltevuus ei ole missään, ei edes Kalliovuorillakaan, isompi kuin 12 jalkaa tuhannelle.
Sellainen on tuo pitkä rautasuoni, jonka junat kulkevat 7 päivässä ja jota myöten Mr. Fogg — niin hän ainakin toivoi — oli saapuva New-Yorkiin niin hyvissä ajoin, että hän joulukuun 11 p:nä pääsee lähtemään sieltä laivalla Liverpooliin.
Vaunu, johon Phileas Fogg oli sijoittunut, oli neljällä pyöräparilla kulkeva. Mitään eri osia ei vaunussa ollut, vaan kummallekin seinälle oli asetettu sohvia, joiden välinen käytävä vei toaletti- ja kabinettihuoneisiin, niinkuin kaikissakin vaunuissa. Junan kaikki vaunut olivat yhdistyksissä keskenään sivukäytävällä, jota myöten matkustajat pääsivät kulkemaan junan päästä toiseen. Siten oli heillä käytettävinään salonkivaunuja, avovaunuja, ruokailuvaunuja, kahvilavaunuja. Ei puuttunut enää kuin teatterivaunuja. Mutta kyllä niitäkin vielä joskus hankitaan.
Sivukäytävää myöten liikkui lakkaamatta kirja- ja sanomalehtikauppiaita tavaroitaan tarjoilemassa, samoin niitä, jotka myyskentelivät liköörejä, ruokatavaroita, sikareja. Ostajia ei suinkaan puuttunut.
Matkustajat olivat lähteneet Oaklandin pysäyspaikalta kello 6 illalla. Oli pilkkopimeä ja ilma kylmä, taivas oli pilvessä ja lupasi lumisadetta. Juna ei kulkenut kuin 32 kilometrin nopeudella tunnissa, pysäykset siihen luettuina, mutta silläkin nopeudella olisi ennätetty perille määrätyssä ajassa.
Vaunuissa ei puheltu juuri ollenkaan; unikin jo rupesi uuvuttamaan matkustajia. Passepartout istui salapoliisin vieressä puhuttelematta häntä kumminkaan. Viimeisten tapausten jälkeen oli heidän välinsä käynyt hyvin kylmäksi. Ei myötätuntoisuutta enää, ei luottamusta. Fiks oli entisellään, mutta Passepartout pysyttelihe hänestä loitompana, valmiina kuristamaan entisen ystävänsä.
Tunnin kuluttua junan lähdöstä rupesi satamaan lunta, onneksi ei kumminkaan niin suuressa määrin, että siitä olisi ollut haittaa junan kululle. Vaunun akkunoista ei näkynyt kuin ääretön valkoinen huntu, jota vastaan veturin höyry harmaana kuvastihe.
Kello 8 tuli vaunuun "Stewart" ja ilmoitti matkustajille, että maatapanon kello oli soinut. Pian oli tämä vaunu, "sleeping car", muutettu makuuhuoneeksi. Sohvien selkämykset nostettiin ylös, niille laitettiin makuuvuoteet, ja muutaman hetken kuluttua oli jokaisella matkustajalla mukava vuode, joka paksuilla uutimilla oli peitetty kaikilta kärkkäiltä silmäyksiltä. Lakanat olivat lumivalkoisia, pielukset pehmoisia — ole hyvä vaan ja käy maata; ja niinpä kaikki tekivätkin, niinkuin olisi oltu mukavan postilaivan hytissä. Mutta sillä välin juna kiiti täysin höyryin Kalifornian kautta.
San Fransiskon ja Sacramenton välillä on maa tasaista. Sillä osalla rautatietä, jonka nimi on "Central Pacific Road", on lähtökohtana ensin Sacramento, josta se kulkee itää kohti, kunnes yhtyy Omahasta tulevaan rataan. San Fransiskosta Kalifornian pääkaupunkiin kulki tie suoraan koillista kohden, seuraten San Pablon lahteen laskevan American River'in rantaa. Näiden kahden tärkeän kaupungin välillä, jota on 120 peninkulmaa, kului kuusi tuntia, niin että kello 12 kuljettiin Sacramenton ohi, matkustajain maatessa sikeintä untansa. He eivät siis nähneet ensinkään tätä suurta kaupunkia, jossa Kalifornian hallitusvirastot istuvat, eivät sen leveitä katuja, eivät sen komeita hotelleja, puistoja eivätkä kirkkoja.
Sacramentosta lähdettyään tuli juna Junctionin, Roddinin, Auburnin ja Colfaksin asemain kautta Sierra Nevadan vuoristoon. Kello 7 aamulla kuljettiin Ciscon aseman kautta, ja tuntia myöhemmin oli makuuhuoneet jälleen muutettu tavallisiksi rautatievaunuiksi, ja matkustajat saivat nyt akkunoista katsella kauniita maisemia tässä vuoriseudussa. Rata totteli Sierran oikkuja, kulkien milloin ihan lähitse vuoren kuvetta, milloin pauhaten jyrkkäin kuilujen äyräillä, kierrellen isoissa käyrissä liian teräviä nurkkia, milloin sujahtaen ahtaisiin soliin, joista ei olisi luullut ulos pääsevänkään. Veturi, kimallellen säkenissänsä kuin pyhä lipas, heittäen lyhdystänsä kellertävää valoa, kumautellen hopeoitua kelloansa, lehmänheitturi edessään kuin hyväkin etulinnoitus, yhtyi vihellyksillään ja jyrinällään vuorivirtain ja koskien pauhuun ja tuprutellen savuansa ylös honkain tummiin latvoihin.
Matkalla oli peräti vähän tunneleja ja siltoja. Rata pysyttelihe vuorien rinteillä, hakematta suorinta tietä ja loukkaamatta luontoa.
Kello 9:n paikoilla juna kulki Carsonin laakson kautta Nevadan valtioon, yhä vain pyrkien koillista kohti. Puolenpäivän aikana pysähdyttiin Renon asemalle, jossa oli 20 minuuttia murkina-aikaa.
Tästä lähtien nousee rata Humboldt joen vartta muutamia peninkulmia pohjoiseen. Sitten se kääntyy itää kohti, pysytellen virran rannalla hamaan Humboldt Ranges'iin saakka, jonka lähteet ovat Nevadan itäisimmässä päässä.
Murkinoituansa kävivät Mr. Fogg, Mrs. Auda, Fiks ja Passepartout jälleen vaunuun, jossa he mukavasti istuen katselivat ohi kiitäviä maisemia: äärettömiä ruohokenttiä, taivaan rannassa kohoilevia vuoria ja pauhaavia koskia. Silloin tällöin näkyi lauma biisonihärkiä etäällä, näyttäen mustalta muurilta. Näistä suunnattomissa laumoissa kulkevista märehtijöistä on junille välistä voittamattomia haittoja. Usein on niiden nähty tuhansittain, tiheissä riveissä, kulkevan tuntikausia radan poikki, ja junain on täytynyt pysähtyä ja odottaa, kunnes ne ovat kulkeneet ohitse.
Semmoinen tapaus sattui nytkin. Kello 3 illalla sulki junalta tien iso lauma, jossa oli vähältänsä 10 tai 12 tuhatta päätä. Vähennettyään vauhtinsa oli veturi koettanut tunkeutua tuon suunnattoman joukon läpi, mutta turhaan; sen täytyi pysähtyä.
Niin, nuo härät — amerikkalaiset sanovat niitä, vaikkei ihan oikein, puhvelihäriksi — kulkivat verkalleen radan poikki, mylvien toisinaan kauheasti. Ne ovat isompia kuin Euroopan härät. Niillä on lyhyet jalat ja häntä, sä'än kohdalla korkea kyttyrä, hajasarvet päässä, kaulassa ja olkapäillä pitkäkarvainen harja. Ei ollut yrittämistäkään estää niiden kulkua. Kun biisonihärät ovat kerran alkaneet kulkea jotakin suuntaa, ei niitä enää mikään saa siltä suunnalta poikkeamaan. Se on pauhaava nousuvesi elävää lihaa, jota ei mikään sulku voi pidättää.
Matkustajat katselivat tuota kummallista näkyä sivukäytäviltä. Mutta se, jota viivytys kipeimmin koski, nimittäin Phileas Fogg, hän istui paikallaan, tyynesti odotellen, milloin muka härät tahtoisivat päästää junan kulkemaan. Passepartout oli raivoissaan. Hän oli vähällä laukaista koko pistoliarsenaalinsa tuohon korvennettavaan laumaan.
— On se tämäkin vaan maata! — huudahti hän. — Härät täällä pysäyttelevät junia ja astua laahaavat juhlakulussa, vähääkään kiiruhtamatta, ikäänkuin eivät näkisi estävänsä ihmisiä matkustamasta. Peijakas! Hauska olisi tietää, onkohan tämäkin vastus jo ollut ennakolta kirjoitettuna Mr. Foggin päiväkirjaan. Ja hyvä se on koneenkäyttäjäkin! Ottais ja pukkais masinallaan kylkeen koko tuota petojen paljoutta!
Mutta siitäpä ei olisi mitään hyötyä ollut. Etummaiset härät tosin olisivat kaatuneet, mutta sitten olisi junan täytynyt pysähtyä ja täysissä höyryissä ollessaan se olisi vielä helposti saattanut suistua radalta, ja sitten vasta pulassa olisi oltu!
Parasta oli siis vain odottaa kärsivällisesti; viivytyksenhän saa pian korvatuksi enentämällä vauhtia. Härkäin ohikulkua kesti ummelleen kolme tuntia. Ilta pimeni jo, kun viimeiset rivit kulkivat radan poikki. Lauman etupää katosi silloin jo eteläisen taivaan rantaan.
Kello 8 juna kulki Humboldt Ranges'in ohitse ja saapui kello puoli 10 Utah'in maakuntaan, suuren Suolajärven seutuun, mormonien omituiseen maahan.