XXX.
Phileas Fogg ei tee muuta kuin velvollisuutensa.
Kolme matkustajaa oli poissa, niiden joukossa Passepartout. Oliko heidät ammuttu kuoliaiksi? Olivatko indiaanit ottaneet heidät vangiksi? Sitä ei varmaan voinut vielä sanoa.
Haavoitettuja oli hyvin monta; kuolettavaa haavaa ei ollut saanut yksikään. Kovasti haavoitettujen joukossa oli myös eversti Stamp Proctor. Hän oli uljaasti taistellessaan saanut luodin vatsaansa ja vietiin asemahuoneeseen niiden kanssa, joille lääkärin apu oli välttämättömästi tarpeen.
Mrs. Audalle ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Phileas Fogg, joka ei suinkaan ollut säästänyt itseänsä, ei ollut saanut pienintä naarmuakaan. Fiks oli saanut vähäisen haavan käsivarteensa. Mutta Passepartout oli poissa, ja nuori rouva itki katkerasti.
Kaikki olivat astuneet ulos. Vaunuissa, jopa pyörissäkin näkyi kaikkialla verta.
Viimeiset indiaanit näkyivät kadonneen etelään, Republican Riveriä kohti.
Mr. Fogg seisoi laiturilla liikahtamatta, kädet ristissä rinnalla. Hän oli tekemäisillään ratkaisevaa päätöstä. Mrs. Auda seisoi hänen vieressään sanaakaan sanomatta… Mr. Fogg ymmärsi hänen katseensa. Jos hänen palvelijansa oli joutunut vangiksi, eikö hänen tulisi kaikin mokomin koettaa pelastaa häntä indiaanien kynsistä?
— Minä olen löytävä hänet hengissä tai kuolleena, — sanoi hän Mrs.
Audalle.
Nuori rouva puristi ystävänsä kättä ja kasteli sen kyynelillään.
— Hengissä! — lisäsi Mr. Fogg, — mutta me emme saa hetkeäkään kadottaa.
Tämä päätös osoitti Phileas Foggin tahtovan uhrautua kokonaan. Hän julisti oman perikatonsa. Yhden päivän viivytys — silloin hän ei ennätäkään New-Yorkista lähtevälle laivalle. Veto on silloin auttamattomasti menetetty. Mutta ajatellessaan: "se on minun velvollisuuteni", hän ei epäillyt hetkeäkään.
Kearneyn linnan päällikkö oli tullut asemahuoneelle. Sotamiehet, noin sata miestä, olivat valmiina siltä varalta, että indiaanit tekisivät ryntäyksen asemahuonetta vastaan.
— Kapteeni, — sanoi Phileas Fogg päällikölle, — kolme matkustajaa on poissa.
— Kuollutko? — kysyi päällikkö.
— Kuollut tai vankeina, — vastasi Mr. Fogg. — Tässä on epätietoisuus, joka on saatava selville. Aiotteko lähteä ajamaan indiaaneja takaa?
— Asia ei ole leikintekoa, — sanoi päällikkö. — Indiaanit saattavat paeta hamaan Arkansasiin asti, enkä minä saata jättää tyhjäksi linnaa, joka on minun huostaani uskottu.
— Herra kapteeni, asia koskee kolmen ihmisen henkeä.
— Niin kyllä, mutta en minä saata panna alttiiksi viidenkymmenen ihmisen henkeä kolmen pelastamiseksi!
— En tiedä saatatteko vai ette, mutta se on velvollisuutenne.
— Tässä ei saa kukaan ruveta määräilemään minulle velvollisuuksia.
— Vai niin, — sanoi herra Fogg kylmästi. — Sitten lähden yksinäni.
— Kuinka, herra! — huudahti Fiks; — aiotteko lähteä yksinänne ajamaan indiaaneja takaa.
— Pitäisikö minun sitten jättää onnensa nojaan tuo mies parka, jota kaikkien vielä elossa olevain tulee kiittää hengestänsä? Ei! Minä lähden.
— Ette saa mennä yksinänne, — sanoi päällikkö liikutettuna. — Ette saa mennä yksinänne, te hyväsydäminen mies. Kolmekymmentä vapaaehtoista — onko teidän joukossanne? — hän lisäsi kääntyen sotamiehiinsä.
Koko komppania astui esiin. Päällikkö valitsi niistä 30 uljainta poikaa, joiden etunenään asettui muuan vanha kersantti.
— Kiitos, kapteeni! — sanoi Phileas Fogg.
— Sallittehan minun tulla mukaanne? — kysyi Fiks.
— Tulkaa jos tahdotte, — vastasi Phileas Fogg, — mutta tekisitte minulle suuren palveluksen, jos jäisitte Mrs. Audan luokse. Jos minulle sattuisi joku onnettomuus, niin…
Fiks kalpeni äkkiä. Nytkö hänen pitäisi erota miehestä, jota oli seurannut niin sitkeästi? Pitäisikö hänet nyt päästää noin suoraa päätä korpeen? Fiks katseli tarkasti gentlemannia, mutta kuinka lienee ollutkaan hänen entisen vakaumuksensa laita, hänen täytyi laskea silmänsä maahan nähdessään tuon tyynen, uljaan katsannon.
— Minä jään, — sanoi hän.
Mr. Fogg puristi sitten nuoren rouvan kättä, antoi hänen huostaansa kalliin matkalaukkunsa ja läksi sotamiesten luokse.
Ennenkuin liikkeelle lähdettiin, sanoi hän sotilaille:
— Tuhat puntaa, pojat, teille, jos saamme vangit pelastetuiksi.
Kello oli nyt vähän yli 12:n.
Mrs. Auda oli mennyt asemahuoneeseen ja istui siellä yksinään, ajatellen vain Phileas Foggia, tuota niin jaloa ja suoraa, levollista ja uljasta miestä. Mr. Fogg oli pannut alttiiksi omaisuutensa ja nyt uskalsi henkensäkin, ilman vähintäkään empimistä, pelkästä velvollisuudesta, pitkittä puheitta. Phileas Fogg oli hänen silmissään sankari.
Fiks ei ajatellut samalla tapaa; hän ei voinut voittaa levottomuuttansa. Hän käveli kiihkeänä asemasillalla. Hetken perästä hän kumminkin rauhoittui jälleen. Foggin lähdettyä hän huomasi, kuinka tuhmaa oli ollut laskea hänet menemään. Nyt hän siis oli päästänyt hänet käsistänsä. Fiks torui ja moitti itseään; hän kohteli itseänsä kuin pääkaupungin poliisitirehtööri, joka ripittää poliisimiestä, kun tämä on tehnyt suuren tuhmuuden.
— Oli minua vaan koko pöllö, — arveli hän. — Passepartout kaiketi oli sanonut hänelle, kuka minä olen. Ja nyt hän on mennyt tiehensä eikä palaja enää! Mistä mä hänet nyt saan kiinni? Mutta mitenkä saatoinkaan olla niin ajattelematon, minä, Fiks, jolla on vangitsemiskäsky taskussa! Sanalla sanoen, minä olen pässi!
Näin ajatteli salapoliisi. Hetket kuluivat kovin verkkaan. Hän ei tiennyt miten olla. Monasti hän yritti jo puhumaan Mrs. Audalle kaikki. Mutta hän ymmärsi, millä korvilla nuori rouva tuommoista puhetta kuuntelisi. Mitä ihmettä hänen tulisi tehdä? Fiks oli jo vähällä lähteä laajoille lumikentille hakemaan Phileas Foggia. Mahdollistahan olisi löytää hänet. Jäljet lumessa olivat vielä tuoreet; pian sataa uutta lunta ja jäljet katoavat.
Nyt oli Fiks ihan neuvotonna. Hänessä nousi vastustamaton halu jättää koko asia sikseen. Nythän ilmautuikin tilaisuus lähteä pois Kearneyn pysäyspaikalta.
Noin kello 2 jälkeen puolenpäivän, kun lunta oli ruvennut satamaan, kuului pitkiä vihellyksiä idästä. Kaukaa näkyi suuri esine, punainen valo edessään, lähenevän asemahuonetta verkalleen. Lumiusvassa se näytti aaveenomaiselta.
Idästä päin tuleva juna tuo ei voinut olla. Sähkösanomalla tilattu apu ei olisi vielä ennättänyt saapua tänne, ja San Fransiskon matkustajajuna tulee vasta huomenna. Pian seikka selveni.
Tämä veturi, joka nyt verkalleen läheni pysäyspaikkaa, kovasti viheltäen, oli sama, joka taannoin oli päästetty junasta irti ja joka oli yksinään kiitänyt eteenpäin hirveällä nopeudella, puolikuolleen kuljettajan ja lämmittäjän kanssa. Se oli kulkenut useampia peninkulmia, mutta vähitellen oli tuli sammunut, saamatta uutta polttoainetta; höyryä ei enää syntynyt, vauhti oli vähennyt vähenemistään, ja vihdoin oli veturi pysähtynyt 20 peninkulmaa tuolla puolen Kearneyn aseman.
Kuljettaja ja lämmittäjä eivät olleet kuolleet. He olivat olleet vain tainnoksissa ja viimein toipuneet.
Kuljettaja, huomattuaan veturin pysähtyneen keskelle erämaata ilman vaunuja perässä, oli ymmärtänyt asian laidan. Miten veturi oli päässyt junasta irti, sitä hän tosin ei voinut käsittää; sen hän vain varmana piti, että juna oli jäänyt jonnekin jäljelle.
Kuljettaja ei epäillyt mitä tehdä. Viisainta olisi jatkaa matkaa Omahaan; vaarallista oli palata junan luo, jota indiaanit kenties ovat vielä ryöstämässä… Mutta ei auta! Hiiliä uuniin vaan, ja höyry kihisi pian jälleen, ja niin oli veturi kello 2 iltapuolella tullut takaisin Kearneyn asemalle. Siitä nuo vihellykset olivat kuuluneet.
Matkustajat ihastuivat nähtyään jälleen veturin junan päässä: nythän he taas pääsevät jatkamaan matkaa.
Mrs. Auda meni konduktöörin luo.
— Aiotteko lähteä? — kysyi hän.
— Tuossa paikassa, madame.
— Entäs vangit! … poloiset matkatoverimme!
— Minä en voi enää viivytellä, rouva, — vastasi konduktööri; — olemme muutenkin jo myöhästyneet kolme tuntia.
— Ja milloin tulee seuraava juna San Fransiskosta?
— Huomis-iltana, madame.
— Huomis-iltana … silloin on jo liian myöhään. Teidän täytyy odottaa…
— Mahdotonta, — vastasi konduktööri. — Jos tahdotte lähteä mukaan, niin olkaa hyvä ja käykää vaunuun.
— Minä en lähde, — sanoi nuori rouva.
Fiks oli kuullut tämän puheen. Muutama silmänräpäys sitten, jolloin ei ollut mahdollista päästä eteenpäin, oli hänen mielensä tehnyt lähteä Kearneystä, mutta nyt, kun juna oli valmiina lähtemään ja hänen olisi vain maksanut astua vaunuun, tunsi hän erinomaisen voiman pidättävän itseään. Laiturin lattia poltti hänen jalkapohjiansa, eikä hän kumminkaan voinut irtaantua siitä! Sisällinen taistelu alkoi jälleen. Harmi siitä, että oli huonosti onnistunut, oli tukehduttaa hänet. Hän tahtoi taistella, kunnes pääsee voitolle.
Sillä välin olivat matkustajat ja muutamat haavoitetut — niiden joukossa myös eversti Proctor, jonka tila oli sangen arveluttava, — käyneet vaunuihin. Kuului kovaa kihinää tulikuumasta kattilasta, ja höyryä puski ulos varaventtiileistä. Veturi vihelsi jälleen, ja pian oli juna poistunut näkyvistä, sekoittaen valkoista savuansa lumituiskuun.
Fiks oli jäänyt.
Kului muutama tunti. Ilma oli paha, pakkanen kova. Fiks istui liikkumatonna sohvalla asemahuoneessa. Olisi luullut hänen nukkuvan. Mrs. Auda, pahasta säästä huolimatta, tuli tuontuostakin ulos huoneesta, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen. Hän meni aina laiturin päähän. Hän koetti nähdä lumituiskun lävitse; hän olisi tahtonut repiä rikki tuon lumiverhon; hän kuunteli hengitystään pidättäen. Mutta ei mitään kuulunut. Kylmä pakotti hänet menemään sisään jälleen, mutta vähän ajan perästä hän uudestaan läksi laiturille, ja jälleen turhaan.
Tuli ilta. Pieni joukko ei ollut vielä palannut. Missähän se nyt oli? Olikohan se tavannut indiaanit? Oliko tappelu noussut vai olivatko he eksyneet ja harhailivat nyt sinne tänne pyryilmassa? Linnan päällikkö oli hyvin rauhaton, tahtomatta kumminkaan osoittaa sitä.
Tuli yökin. Lumisade ei enää ollut niin sakea, mutta pakkanen kiihtyi. Pelottominkaan ei olisi saattanut kauhistumatta katsoa ulos tuohon kolkkoon yöhön. Kedoilla vallitsi syvä hiljaisuus; ei kuulunut edes linnun lentoakaan.
Koko yön käveli Auda rouva synkissä ajatuksissa, sydän täynnä ahdistusta. Mielikuvitus vei hänet kauas tuonne äärettömille lakeuksille ja näytti siellä hänelle kauhuja ja hirmuja tuhansissa eri muodoissa. Mahdoton on kuvailla hänen tuskaansa.
Fiks istui entisellä paikallaan saamatta hänkään unta silmiinsä. Silloin tällöin oli joku astunut hänen luokseen, puhunutkin hänelle sanan ja toisen, mutta Fiks oli vain äänetönnä viitannut kädellään.
Niin kului yö. Raukeana kohosi aurinko usvaiselta taivaanrannalta. Nyt osasi kumminkin jo erottaa esineitä jonkun matkan päästä. Eteläänhän päin he olivat lähteneet, Phileas Fogg ja sotamiehet… Mutta etelästä ei näkynyt mitään. Kello oli nyt 7 aamulla.
Linnan päällikkö ei tiennyt mitä tehdä tässä tuskallisessa tilassa. Lähettäisikö hän uuden osaston hakemaan edellistä? Panisiko hän jälleen miehiä alttiiksi epätietoiselle pelastusretkelle? Hän ei kumminkaan kauan epäillyt. Hän viittasi upseerin luokseen ja käski hänen tekemään tiedusteluretken etelää kohti, — mutta samassa silmänräpäyksessä kuului pyssyn laukauksia. Oliko se merkki? Sotamiehet riensivät ulos linnasta ja huomasivat puolen peninkulman päässä pienen joukon, joka palasi takaisin hyvässä järjestyksessä.
Mr. Fogg astui joukon etunenässä, ja hänen sivullaan kulki Passepartout ja kaksi muuta matkustajaa, jotka oli pelastettu siuksien käsistä.
Noin 10 peninkulmaa etelään Kearneystä oli heidän täytynyt taistella indiaaneja vastaan. Muutamia silmänräpäyksiä ennen joukon tuloa olivat Passepartout ja matkustajat ruvenneet tappelemaan vartioittensa kanssa, ja ranskalainen oli jo lyönyt tainnoksiin kolme korpelaista, käyttämättä muita aseita kuin nyrkkejänsä. Samassa oli apujoukkokin ennättänyt paikalle.
Kaikkia, niin pelastajia kuin pelastettujakin, tervehdittiin ilohuudoilla. Phileas Fogg jakoi sotamiehille lupaamansa palkinnon, ja sitä nähdessään Passepartout virkkoi:
— Peijakas! Kuinkahan kalliiksi minä viimein käynkään isännälleni!
Fiks ei puhunut sanaakaan; hän vain katseli Mr. Foggia, ja vaikeata varsin olisi ollut sanoa, mitkä tunteet hänessä nyt taistelivat. Mrs. Auda oli tarttunut Mr. Foggin käteen ja puristeli sitä, voimatta sanaakaan sanoa.
Passepartout oli heti asemahuoneelle tultuansa hakenut silmillänsä junaa. Hän oli luullut sen olevan valmiina lähtöön ja toivonut, että viivytys piankin saataisiin korvatuksi.
— Juna, juna, missä on juna? — huusi hän nyt.
— Lähtenyt, — vastasi Fiks.
— Ja milloin lähtee ensi juna? — kysyi Phileas Fogg.
— Tän'iltana vasta.
— Vai niin? — vastasi tyyni gentlemanni.