XXXI.
Fiks harrastaa ylen innokkaasti Phileas Foggin asioita.
Phileas Fogg oli nyt myöhästynyt 12 tuntia. Passepartout, joka vasten tahtoansa oli ollut syynä siihen, oli aivan epätoivoissaan. Hän on varmaankin saattanut isäntänsä perikatoon!
Fiks läheni nyt Mr. Foggia ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Onko siis teillä, monsieur, tosiaankin kova kiire? — kysyi hän.
— Hyvin kova, — vastasi Phileas Fogg.
— Te tahdotte siis olla New-Yorkissa tämän kuun 11 p:nä ennen kello 9 illalla, jolloin postilaiva lähtee sieltä Liverpooliin?
— Niin kyllä.
— Ja jollei tuo indiaanien hyökkäys olisi matkaanne viivyttänyt, niin olisitte tullut New-Yorkiin tämän kuun 11 p:nä aamupuolella, niinkö?
— Niin, melkein 12 tuntia ennen laivan lähtöä.
— Hyvä. Te olette siis myöhästynyt 20 tuntia; erotus 20:n ja 12:n välillä on 8; siis 8 tuntia täytyy ennättää edelle. Tahdotteko koettaa?
— Jalkaisinko? — kysyi herra Fogg.
— Ei, vaan reellä, — vastasi Fiks, — purjereellä. Muuan mies ehdotteli minulle taannoin sitä.
Ehdottelijana oli sama mies, joka oli puhutellut salapoliisia viime yönä ja jolle tämä vain oli viitannut kädellään.
Phileas Fogg ei vastannut mitään; mutta kun Fiks osoitti miestä, joka käveli laiturilla, astui Mr. Fogg hänen luokseen. Muutaman silmänräpäyksen perästä meni herra Fogg tuon miehen seurassa, joka oli amerikkalainen nimeltä Mudge, lähellä Kearneyn linnaa olevaan vajaan.
Siellä Mr. Fogg näki erään kummallisen kapineen, jonkinlaisen raamin, asetetun kahdelle hirrelle, jotka etupuolelta olivat taivuksissa ylöspäin, niinkuin reen jalakset. Tuommoiseen ajopeliin sopi istumaan viisi kuusi henkeä. Etupuolella oli korkea masto ja siinä suuren suuri purje. Mastosta, joka oli hyvin luja ja kiinnitetty rautalangoista kierretyillä köysillä, läksi taaki, johon sai vetää ison taakipurjeen. Perällä oli ruori.
Tämä oli niinsanottu jäävene. Talvella, kun ketoja kattaa iljannejää ja lumi hidastuttaa junain kulkua, käytetään näitä ajoneuvoja hyvällä menestyksellä asemain välillä. Niiden purjeet ovat tavattoman isot — vene ei niin suuria kestäisikään — ja myötätuulella ne kiitävät pitkin preerioita yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin pikajunat.
Muutaman minuutin kuluttua Mr. Fogg oli tehnyt kaupat veneen isännän kanssa. Tuuli oli myötäinen, puhaltaen lännestä. Lumi oli kovettunut, ja Mudge laivuri sanoi muutamassa tunnissa päästävän Omahan pysäyspaikalle. Sieltä lähtee junia vähänväliä Chicagoon ja New-Yorkiin. Mahdollista siis olisi jälleen korvata menetetty aika. Tässä ei auttanut vitkasteleminen.
Mr. Fogg, joka ei olisi tahtonut Auda rouvan lähtevän tällaiselle matkalle pakkasessa, ehdotti, että hän jäisi Passepartout'in suojaan Kearneyn pysäyspaikalle, josta tuo uskollinen palvelija sitten saattaisi hänet mukavammalla tavalla Eurooppaan.
Mutta Auda rouva ei tahtonut luopua herra Foggista, ja tämä oli Passepartout'ille mieleen. Hän ei olisi millään muotoa tahtonut jättää isäntäänsä, varsinkaan kun Fikskin oli aikeessa lähteä herra Foggin kanssa.
Mitä poliisimies tällöin ajatteli, on vaikea sanoa. Oliko Mr. Foggin palajaminen saanut hänen vakaumuksensa horjahtamaan, vai pitikö hän häntä vieläkin varkaana, joka kuljettuaan maan ympäri luulee saavansa olla Englannissa turvassa? Kenties oli Fiksin ajatus herra Foggista todellakin vähän muuttunut. Mutta velvollisuutensa hän kumminkin päätti tehdä ja jouduttaa paluumatkaa Eurooppaan niin paljon kuin mahdollista.
Kello 8 oli jäävene valmiina lähtemään. Matkustajat asettuivat siihen vaippoihinsa kääriytyneinä, suunnattoman suuret purjeet vedettiin ylös, ja huimaa kyytiä riensi rekivene iljannetta myöten, kulkien 40 peninkulman nopeudella tunnissa.
Kearneystä Omahaan ei ole kuin 200 peninkulmaa "mehiläisen tietä", kuten amerikkalaiset sanovat. Tuulen pysyessä yhtä hyvänä ennätetään tämä väli 5 tunnissa ja päästään siis Omahaan kello 1.
Sitä matkaa! Matkustajat istuivat ihan lähekkäin, voimatta sanaakaan puhua. Tuima pakkanen, jonka teki vielä tuntuvammaksi kova vauhti, esti heitä haastelemasta. Reki kiiti jäällä kuin vene vettä myöten; aaltojen keikuttamista vain ei ollut. Vihurin tullessa tuntui, kuin reki kohoaisi maasta ylös ja lentäisi aimo siivillä. Mudge istui perällä ja ohjasi rekivenettä suoraa suuntaa; käännellen peräsintä sinne tänne hän vältti sivulleliukuamiset. Purjeet olivat täynnä tuulta; sivupurje se vieläkin vauhtia lisäsi.
— Ellei mitään väliin tule, niin kyllä ollaan hyvissä ajoissa perillä, — sanoi Mudge.
Mudgellepa olikin hyvin edullista päästä Omahaan määrättynä aikana, sillä Mr. Fogg, tapansa mukaan, oli luvannut kelpo palkinnon.
Preeria, jota myöten nyt kuljettiin suoraa suuntaa, oli tasainen kuin suunnattoman järven pinta. Rautatie kulki tässä lounaasta koilliseen Grand Islandin, Columbon (tärkeä kaupunki Nebraskassa), Schuylerin, Fremontin kautta Omahaan, seuraten Platte-Riverin oikeata rannikkoa. Reki lyhensi tämän tien kulkemalla rautatien muodostaman kaaren jännettä myöten. Virran koukistus Fremontissa ei tehnyt haittaa, sillä joki oli jäässä. Tie oli siis esteetön. Kaksi seikkaa vain oli Phileas Foggilla pelättävänä: peräsimen särkyminen ja tuulen tyyntyminen.
Mutta tuuli se päinvastoin vain kiihtyi, niin että masto oikein notkistelihe. Rautaköydet pitivät sitä kumminkin pystyssä, ja niissä synnytti tuuli kummallisia, vaikeroivia säveliä.
— Niissä kuuluu kvintti ja oktaavi, — sanoi Mr. Fogg.
Tämäpä olikin kaikki, mitä hän koko matkallaan puhui. Mrs. Auda oli huolellisesti kiedottu turkkeihin ja peitteisiin.
Passepartout oli punainen kuin kuu poutailtana. Hän ahmi itseensä raitista ilmaa. Hänen järkähtämätön luottamuksensa oli herättänyt hänessä toiveita jälleen. New-Yorkiin piti oikeastaan tultaman aamulla; nyt tosin tullaan vasta illalla, mutta ehkäpä kumminkin vielä päästään sinne ennen höyrylaivan lähtöä Liverpooliin.
Passepartout'in teki mieli puristaa Fiksin kättä, sillä Fikshän se oli ehdottanut tämän rekimatkan, siis keksinyt ainoan keinon, millä päästä Omahaan hyvissä ajoin. Mutta lieneekö joku aavistus hänessä herännyt, vai mikä lie ollut, mutta kättä hän ei puristanut.
Yksi asia oli, jota Passepartout aina oli muistava, nimittäin kuinka suureen vaaraan Mr. Fogg oli empimättä antaunut pelastaakseen hänet indiaanien käsistä. Siinä hän oli pannut alttiiksi omaisuutensa, henkensä… Niin, sitä ei Passepartout milloinkaan ole unohtava.
Matkustajat olivat vaipuneet kukin omiin mietteisiinsä, mutta reki se sillä välin riensi rientämistään autioita lumikenttiä myöten. Kulkiko se jokien ja purojen poikki, sitä ei voinut erottaa; maa ja vesi oli yhtenä lumihurstina. Tasanko, joka leviää Union Pacific roadin ja Kearneystä S:t Josephiin menevän haararadan välillä, on kuin mikä autio saari. Ei kylää, ei asemaa, ei linnaa. Silloin tällöin kiiti nuolen nopeudella heidän ohitsensa alaston puu, jonka valkoisia oksia tuuli taivutteli; silloin tällöin näkyi joku lintupari pyrähtävän lentoon. Näkyipä joskus jommoinenkin joukko nälkäisiä susia, jotka saalista himoten koettivat saavuttaa rekeä. Silloin Passepartout istui revolveri kädessä, valmiina laukaisemaan niin pian kuin joku uskaltaisi lähestyä. Jos nyt jostakin syystä reki olisi pysähtynyt ja sudet päässeet karkaamaan matkustajain kimppuun, olisivat he olleet huutavassa hukassa. Mutta reki ei vauhtiansa vähentänyt; se pääsi edelle, ja pian oli ulvova lauma jäänyt kauaksi siitä.
Kello 12:n paikoilla huomasi Mudge muutamista merkeistä, että reki kulki nyt Platte-Riveriä myöten. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän tiesi, ettei Omahaan ollut enää kuin 20 peninkulmaa.
Eikä ollut kello vielä yhtäkään, kun Mudge nousi ja rupesi käärimään purjeita kokoon. Purjeittakin kulki reki vielä puolen peninkulmaa. Viimeinkin se pysähtyi ja Mudge, osoittaen lumikattoisiin rakennuksiin, virkkoi:
— Kas niin, nyt ollaan perillä.
Perillä! Perillä todellakin, juuri sillä asemalla, mistä useampia junia joka päivä lähtee Yhdysvaltain itäosiin!
Passepartout ja Fiks olivat nousseet reestä ja oikoivat nyt kohmettuneita jäseniänsä. He auttoivat sitten Mr. Foggia ja nuorta rouvaa reestä. Phileas Fogg maksoi runsaan palkinnon Mudgelle, ja Passepartout puristi ystävällisesti tämän kättä, kuin armaan ystävän, jonka jälkeen kaikki kolme kiiruhtivat Omahan asemahuoneeseen.
Tähän melkoiseen Omaha nimiseen kaupunkiin, Nebraskan valtiossa, päättyy varsinainen Pacific-rautatie, joka yhdistää Mississippin laakson valtamereen. Omahasta Chicagoon on rautatiellä nimenä "Chicago Rock Island Road". Se kulkee suoraan itään, seisahtuen 50:ssä pysäyspaikassa.
Suoraan menevä juna oli paraillaan valmiina lähtemään. Phileas Fogg seuralaisineen tuskin ennätti hypätä vaunuun. Omahaa he siis eivät saaneet nähdä tuon enempää, mutta Passepartout arveli, ettei sitä pidä pahaksi panna, sillä eihän tässä näkeminen ole pääasia.
Suurella nopeudella juna kiiti Iowan valtioon. Yöllä kuljettiin Mississippin yli Davenportiin ja Rock Islandin kautta Illinoisiin. Huomenissa, joulukuun 10 p:nä kello 4 illalla, juna saapui Chicagoon, joka jälleen oli toipunut äskeisestä suuresta tulipalostaan ja entistä upeampana seisoi kauniin Michigan järven rannalla.
Chicagosta on New-Yorkiin 900 peninkulmaa. Junia lähtee sinne alinomaa. Mr. Foggin ei tarvinnut muuta kuin nousta vaunuun. Nopeakulkuinen veturi tällä rautatiellä, jonka nimenä on "Pittsburg Fort Wayne Chicago Rail Road", kiidätti junaa mitä suurimmalla kiireellä, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ettei kunnioitettavalla gentlemannilla ollut aikaa vitkailla vähääkään. Huimaa vauhtia se kulki Indianan, Ohion, Pennsylvanian, New-Jerseyn kautta, kiiti kaupunkien lävitse, joilla oli vanhanaikuisia nimiä ja joista muutamilla kyllä oli jo katuja ja raitioteitä, vaikkei kumminkaan vielä taloja. Vihdoin näkyi Hudson joki, ja joulukuun 11 p:nä kello 11.15 illalla juna pysähtyi asemahuoneelle virran oikealla rannalla, lähelle sitä laituria, johon Cunard-linjan eli täydellä nimellä "British and North American Royal mail steam packet C:n" laivat laskevat.
Höyrylaiva "China", määräpaikkana Liverpool, oli lähtenyt 45 minuuttia sitten.