I LUKU.
Intian valtameri.
Nyt alkaa toinen jakso merenalaisella purjehdusmatkallamme. Edellinen päättyi liikuttavaan kohtaukseen korallihautausmaalla, joka teki mieleeni niin syvän vaikutuksen. Kapteeni Nemon elämä kului tykkänään suunnattoman valtameren helmassa, jossa häneltä ei eläessään puuttunut mitäkään eikä kuoltuaan edes hautaakaan, jonka hän oli varustanut itselleen valmiiksi luoksepääsemättömimmässä kaikista sen kuiluista. Siellä eivät mitkään merihirviöt tulisi häiritsemään Nautiluksen miesten ikilepoa — noiden ystävysten, jotka olivat kuolemassa kiintyneet toisiinsa yhtä lujasti kuin elämässäkin. "Eivätkä ihmisetkään…" oli kapteeni Nemo lisännyt. Alati sama julma, järkkymätön epäluuloisuus muuta ihmiskuntaa vastaan.
Itse puolestani en tämän salaperäisen henkilön suhteen voinut tyytyä niihin olettamuksiin, jotka tyydyttivät Conseilia. Tuo kunnonmies piti itsepäisesti Nautiluksen päällikköä yhtenä maailman monista väärinkäsitetyistä tiedemiehistä, jotka palkitsevat aikalaistensa välinpitämättömyyden yhtä suurella ylenkatseella. Kapteeni Nemo oli hänen mielestään tunnustusta saavuttamaton nero, joka väsyneenä toiveittensa alituisesta pettymisestä maan päällä oli ottanut turvansa tähän luoksepääsemättömään alkuaineeseen, jossa hänen taipumuksillaan oli vapaa liikkumisala. Mutta minun mielestäni tällainen olettamus riitti selvittämään vain yhden puolen kapteeni Nemon luonteesta.
Sillä toisyön salaperäiset tapahtumat, jolloin meidät oli vangittu ja väkisin nukutettu; kapteenin käytös, kun hän väkisin oli siepannut kaukoputken silmiltäni juuri kun rupesin tarkastamaan taivaanrantaa; merimiehen kuolinhaava, jonka täytyi aiheutua jostakin Nautiluksen saamasta selittämättömästä kolauksesta — kaikki tämä johti ajatukseni uuteen suuntaan. Ei! Kapteeni Nemo ei tyytynyt ainoastaan pakenemaan ihmisiä. Hänen hirvittävä merikoneensa ei palvellut vain hänen vapaudenjanoaan, vaan samalla myöskin joitakin minulle käsittämättömiä kostotarkotuksia.
Tällä hetkellä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään selvillä. Yhä vielä pilkottaa minulle vain jokunen harva valopilkku pimeästä, ja minun täytyy tyytyä niin sanoakseni kirjoittamaan muistelmiani yksinomaan tapahtumien sanelun mukaan.
Tänä päivänä, tammikuun 21:ntenä, puolipäivän aikaan tuli apulaispäällikkö kannelle mittaamaan auringonkorkeutta. Minäkin kiipesin sinne, sytytin sikarin ja katselin miehen hommaa. Olin saanut selville ettei hän ymmärtänyt ranskaa, sillä olin usein hänen kuultensa korkealla äänellä lausunut huomautuksia, jotka olisivat saaneet hänen vasten tahtoaankin osottamaan niille jotain huomiota; mutta hän pysyi alati yhtä mykkänä ja tunteettomana.
Hänen tehdessä huomioitaan sekstantin avulla tuli muuan Nautiluksen matruuseista — sama roteva mies, joka oli seurannut meitä ensimmäiselle merenalaiselle kävelymatkallemme Krespo-saaren metsiin — puhdistamaan heijastuskoneen lasiruutuja. Minä katselin nyt tarkemmin tämän laitteen rakennetta. Sen valovoimaa suurensivat satakertaisesti mykiömäiset, pyöreät lasilevyt, jotka asetettuina samalla tapaa kuin majakkalyhdyissä pakottivat valon leviämään haluttuun suuntaan. Kun Nautilus vihdoin oli kaikinpuolin varustettu jatkamaan matkaansa, lähdin alas salonkiin. Laukut suljettiin, ja aluksen suunta osotettiin suoraan länttä kohti.
Kynnimme nyt Intian valtamerta, tätä suunnatonta vesilakeutta, jonka pinta käsittää 150 miljoonaa hehtaaria ja jonka vesi on niin läpikuultavaa että melkein päätä huimaa kun kumartuu sitä katselemaan. Nautilus kulki tällöin 100—200 metrin syvyydessä. Tätä menoa jatkui moniaita päiviä. Kenestä muusta tahansa kuin minusta, joka tunsin rajatonta rakkautta merielämään, olisivat päivän tunnit varmastikin tuntuneet pitkiltä ja yksitoikkoisilta; mutta jokapäiväiset kävelyt kannella, jolloin sain hengittää valtameren voimistavaa ilmaa, vaihtelevain vesikerrosten katseleminen salongin isojen akkunaruutujen lävitse, lukuhetket kirjastossa ja muistiinpanojen toimittaminen veivät tyyten aikani ja estivät ikävystymästä ja alakuloiseksi käymästä.
Mitä terveydentilaamme tulee, olimme kaikki mainiossa kunnossa. Ruokajärjestys laivalla oli vaihteleva ja soveltui meille erinomaisesti; merilinnuista olivat jotkut lajit syötäviä, ja syvyydestä nostimme herkullisia kilpikonnia, monenlaisia eriskummallisia panssarikaloja, jotka olivat milloin neli-, milloin kolmitahoisia, ja syötäviä nilviäisiä, niin että minä puolestani olisin tullut hyvin toimeen ilman niitäkin harvinaisuuksia, joilla Ned Land itsepäisesti otti ruokalistaamme lisätäkseen.
Tammikuun 24 päivän aamulla erotimme 12°5' eteläisellä leveys- ja 94°33' pituusasteella asumattoman Kuling nimisen korallisaaren, jolla kasvaa komeita kokospalmuja ja jolla aikoinaan kävivät Darwin ja kapteeni Fitz-Roy. Nautilus purjehti pitkin sen rintariuttaa, ja pohjaverkkomme nosti esiin koko joukon polyyppeja, piikkinahkaisia sekä eräänlaisille nilviäisille aikoinaan kuuluneita omituisia kuoria.
Pian katosi Kuling-saari taivaanrannan taa, ja nyt ohjattiin suunta luoteeseen päin kohti Itä-Intian niemimaan etelänokkaa.
"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja", virkkoi Ned Land eräänä päivänä minulle. "Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden Guinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin metsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy maanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia kaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen maanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo paattiinsa hyvästiä sanomatta?"
"Ei, Ned, ei", vastasin vakavasti. "Antakaamme vielä rahtuisen aikaa kulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. Nautilus lähestyy asuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se meidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä nähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että kapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin rannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä."
"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen sallimattaankin?"
En vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt kokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli nakannut Nautiluksen kannelle.
Jätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni Nautiluksen vauhti vähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia sivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2—3 kilometrinkin syvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän meren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella luotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa lämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin huomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin keskellä merta.
Tammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. Nautilus pysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi potkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä näin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin jättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta vietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt muuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p. kulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei ilmeisestikään voitu huomata Nautilusta tämän suuren mataluuden takia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin ja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.
Kello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka troopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti Conseilia ja minua merkillinen näytelmä.
Etelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen vanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles, Athenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen kuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko varaston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia kuin Nautilus ja Pompylius; mutta uudempi tiede ei ole niitä hyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi Argonauta eli paperivene.
Juuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme merenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne liikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla siitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta kellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi jälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa pystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden aaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin huvipursiin. "Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään", virkoin Conseilille, "mutta ne eivät tee sitä koskaan."
"Aivan niinkuin kapteeni Nemo", huomautti Conseil mielestään varsin älykkäästi. "Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi Argonauta."
Liki tunnin ajan kulki Nautilus näitten nilviäisten keskellä. Sitten ne säikähtyivät jostakin selittämättömästä syystä. Aivan kuin yhteisestä merkistä laskettiin purjeet yht'äkkiä alas, lonkerot ja ruumiit kouristuivat kokoon, kuoret kääntyivät ylösalaisin ja koko komea laivasto katosi näkyvistämme aaltojen alle. Kaikki tämä oli tehty silmänräpäyksessä, eikä koskaan liene mikään laivasto toiminut tätä yhtenäisemmin ja ryhdikkäämmin.
Samassa tuli yö, ja tuulosen tuskin enää tuudittelemat laineet laskeutuivat lepoon Nautiluksen teräskylkien alle.
Seuraavana päivänä, tammikuun 26:ntena, kuljimme päiväntasaajan yli 86 pituusasteen kohdalla ja olimme nyt saapuneet pohjoiselle pallonpuoliskolle. Koko päivän seurasi meitä hirveä joukko haikaloja, jotka tekevät nämä vedet hyvin vaarallisiksi. Usein ryntäsivät nuo väkevät eläimet salongin akkunaruutuja vastaan niin rajusti, että säikähdyimme pahanpäiväisesti. Ned Land voi töintuskin pidättää kiihkoansa. Hän tahtoi noustavaksi vedenpintaan, jotta hän harpuunallaan voisi keihästää noita petoja, joista etenkin 10 metrin pituiset tiikerihait olivat merkillisen innokkaat ärsyttämään hänen sappeansa. Mutta vauhtiansa lisäten jätti Nautilus pian nopeimmatkin haikaloista helposti jälkeensä.
Seuraavana päivänä kohtasi meitä Bengalin lahden suulla varsin kamala näky, nimittäin suuri joukko merenpinnalla uiskentelevia ruumiita. Ne olivat vainajia, joita hindukaupungeista oli viskattu Gangekseen ja joita virran väkevä vuo oli kuljettanut kauvas merelle asti, kun eivät tuon maan ainoat hautaustoimitsijat, korppikotkat, olleet ennättäneet syödä kaikkia. Mutta varmaa oli että haikalat pitivät huolen lopputoimituksesta.
Kello 7 aikaan illalla joutui Nautilus kulkemaan oikean maitomeren halki. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näytti meri muuttuneen maidoksi. Oliko se kuutamon vaikutusta? Ei, sillä kuu, joka oli vasta kaksipäiväinen, oli jo aurinkoa seuraten painunut taivaanrannan taa. Taivas tuntui mustalla meren valkeuteen verraten, vaikka olikin tähtien valaisema.
Conseil, joka ei tahtonut uskoa silmiään, tiedusti minulta tuon ihmeellisen ilmiön syytä. Onneksi voin antaa hänelle tyydyttävän selityksen.
"Tällaista ilmiötä sanotaan tosiaan maitomereksi", vastasin. "Moisia valtavia aloja aivan valkeita laineita näkee usein Amboinan[15] rannikoilla ja näillä seuduilla."
"Mutta mikä semmoisen ilmiön aiheuttaa?" kyseli Conseil edelleen.
"Enhän voi uskoa että merivesi voisi muuttua maidoksi."
"Ei, poikaseni. Tuo merkillinen valkea väri johtuu vain miljoonan miljoonista piskuisista likoeläimistä. Ne ovat jonkinlaisia pieniä, loistavia matosia, joiden ruumis on väritöntä limaa. Vaikka ne eivät olekaan hiusta paksumpia eivätkä 0,2 millimetriä pitempiä, voivat ne kuitenkin pysytellä kiini toisissaan peninkulmien laajuudelta."
"Peninkulmainko?" huudahti Conceil.
"Niin juuri, eikä sinun siis kannata ruveta laskemaan niiden lukua. Jollen erehdy, ovat purjehtijat kulkeneet maitomerien halki, jotka ovat olleet puolen seitsemättä peninkulmia laajoja."
Keskiyön aikaan meri edessämme sai taas tavallisen värinsä, mutta kaukana takanamme, aina näköpiirin rajaan saakka, näytti taivas näitten valkeain laineiden heijastuksesta olevan aivan kuin revontulten valaisema.