II LUKU.
Kapteeni Nemon uusi ehdotus.
Kun Nautilus helmikuun 28 p. puolenpäivän aikaan nousi merenpintaan 9°4' pohjoisella leveysasteella, näkyi maata lähes 13 kilometrin päässä lännessäpäin. Ensimmäiseksi pisti silmääni valtava, noin 700 metrin korkuinen vuorijono, joka nousi ja laski hyvin oikullisesti. Korkeusmittauksen tehtyä menin alas salonkiin vertaamaan tulosta merikarttaan ja huomasin, että lähestyimme Ceylonin saarta, tätä Etu-Intian niemimaan korvannipukkaan ripustettua jalohelmeä.
Kapteeni Nemo ja hänen varapäällikkönsä saapuivat silloin sisään.
Kapteeni katsahti karttaan. Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi:
"Ceylonin saari on kuuluisa helmenpyynnistään. Huvittaisiko teitä käydä katsomassa sellaista pyyntipaikkaa, herra professori?"
"Varmastikin, kapteeni."
"Hyvä, sellainen on täällä helppo löytää. Mutta me saamme nähdä vain pyyntipaikan ilman pyytäjiä, sillä pyyntikausi ei vielä ole alkanut. Minä annan määräyksen kääntyä Manaar-lahdelmaan, jonne saavumme yöllä."
Kapteeni lausui muutaman sanan apulaiselleen, joka lähti heti ulos. Pian vajosi Nautilus veden alle, ja manometri näytti sen kulkevan 10 metriä syvällä.
"No niin, professori", sanoi isäntämme, "aamulla siis lähdette seuralaistenne kanssa Manaarin kalastamoille; ja jos joku aikainen helmenpyytäjä jo sattuisi olemaan siellä, niin saatte nähdä hänet työssään."
"Hyvä, kapteeni."
"Sivumennen kysyen, herra Aronnax, ette kai peljänne haikaloja?"
"Haikaloja!" huudahdin aika tavalla ällistyneenä moisesta kysymyksestä.
"Niin, haikaloja", toisti kapteeni.
"Täytyy myöntääkseni, kapteeni, etten ole vielä ennättänyt oikein perehtyä semmoisiin kaloihin."
"Me olemme kyllä vanhoja tultuja niiden kanssa", vastasi kapteeni, "ja aikaa myöten perehdytte tekin niihin. Voimmehan ottaa aseita mukaan, sillä noita otuksia saattaa tulla tupsahtaa vastaamme. Haikalanpyynti se vasta on jännittävää urheilua. Huomenna varahin siis matkaan, professori."
Sanottuaan tämän perin huolettomalla äänensävyllä poistui isäntämme salongista.
Jos teidät kutsuttaisiin Sweitsin vuorille ampumaan karhuja, vastaisitte kukaties: "No hyvä, huomenna panemme kontion koville." Tahi saadessanne kutsun lähteä pyytämään jalopeuroja Atlas-vuorten rinteiltä tahikka tiikereitä Intian viidakoista sanoisitte: "Ahaa, näyttääpä siltä kuin saisin jalopeuran tai tiikerin taljan lattian koristeeksi!" Mutta annappa kun teitä pyydetään mukaan jahtaamaan haikaloja niiden luonnollisessa elementissä, niin jopa menee kätenne korvalliselle ja te pyydätte vähän ajatusaikaa.
Mitä minuun tulee, pyyhkäisin otsaltani muutamia jääkylmiä hikikarpaleita.
"Mietitäänhän nyt vähäsen asiaa", tuumin itsekseni, "eikä pidetä liikaa kiirettä. Merisaukkojen pyynti, kuten viimeksi Krespon merenalaisissa metsissä, käy kyllä laatuun; mutta otappa oikein urakaksi haikalojen kiertäminen meren uumenissa — se on sentään vähän toista sorttia. Tiedän kyllä etteivät neekerit joissakin paikoin epäröi käydä niiden vietävien kimppuun puukko toisessa kädessä ja laskinnuora toisessa; mutta arvaanpa ettei niistäkään monet palaja siltä matkaltaan. Enkä minä sitäpaitsi mikään neekeri olekaan — ja jos olisinkin, niin kyllä pieni epäröiminen tässä on vallan paikallaan."
Olin jo näkevinäni haikalojen moninkertaisilla hammasriveillä varustettujen leukain irvistävän vastaani ja tuntevinani äkkinäistä kipua niiden iskiessä säärivartteni ympäri, kun Conseil ja kanadalainen törmäsivät ovesta sisään vallan iloisina. He eivät tienneet mikä heitä odotti.
"Kautta kunniani, herra professori", purskahti Ned Land puhumaan, "tekipä tuo teidän kapteeni Nemonne, jonka muuten hitto periköön, meille kerrankin hauskan ehdotuksen."
"Ahaa", sanoin, "tiedätte siis…"
"Jollei isäntä pahaksi pane", kiirehti Conseil hienommalla tavallaan selittämään kanadalaisen töykeätä ilmoitusta, "jollei isäntä pahaksi pane, niin on Nautiluksen päällikkö kutsunut meidät huomenaamuna isännän seurassa tarkastamaan Ceylonin mainioita helmenkalastuspaikkoja. Hän teki ehdotuksensa valituin sanoin ja käyttäytyi kuin ainakin oikea herrasmies."
"Eikö hän puhunut mitään muuta?"
"Eikö siinä jo ollut kylliksi? Niin tuiki tavaton matka!"
"Ja vaarallinen kukaties", lisäsin laupiaasti.
"Vaarallinenko?" pani Ned Land vastaan. "Mokoma kävely simpukkariuttaa pitkin, pyh!"
Kapteeni Nemo ei siis ollut tovereilleni maininnut mitään haikaloista. Katselin heitä epäröiden, puhuako heille mitään "kävelyn" vaarallisista puolista.
"Tahtoisiko isäntä ehkä kertoa meille hiukan helmenpyynnistä", pyysi
Conseil.
"Itse pyynnistäkö", kysyin, "vai tapaturmistako joita saattaa sattua…"
"Helmenpyynnistä", sanoi kanadalainen. "Ennenkun antautuu uudelle pyyntialalle, on siitä päästävä täysin perille."
"No niin, ystäväni; painakaa puuta, niin kerron mitä tiedän."
Ned ja Conseil istuivat sohvaan, ja edellinen alotti:
"Kuulkaas, professori, minkälainen kapine se helmi oikein onkaan?"
"Kelpo Nedini", vastasin, "runoilijain mielestä se on meren kyynel; itämaalaiset sanovat sitä kivettyneeksi kastepisaraksi; naisille se on soikea jalokivi, joka näyttää vallan somalta sormessa, kaulalla tai korvassa; kemisti pitää sitä fosfori- ja hiilihappoisen kalkin yhtymänä, johon sisältyy vähän liivakkoakin; ja luonnontieteilijä vihdoin näkee siinä vain sairaaloista erittymistä siitä elimestä, joka eräissä kaksikuorisissa simpukoissa synnyttää n.s. helmiäisainetta. Helmiä tuottavia simpukoita on montakin eri lajia, mutta runsain saalis saadaan Persian lahdessa tavattavasta jalohelmisimpukasta. Helmi on jonkun kovan pikkuesineen, hiekanjyvän tai muun sellaisen ympärille kasvanut pyöreä helmiäisaineen kerrostuma, joka joko istuu kiini kuoressa tahi on irtonaisena jossakin simpukan ruumiin syvennyksessä."
"Helmien hinta vaihtelee arvatenkin niiden suuruuden mukaan?" tiedusti Conseil.
"Ei vain suuruuden vaan myöskin muodon, värin ja kiillon perusteella", sanoin. "Kauneimmat ovat n.s. paragon-helmet, jotka syntyvät yksitellen eläimen vaipan kudoksissa; ne ovat valkeita, usein läpikuultavia, toisinaan opaalinkiuhtavia sekä muodoltaan pallonpyöreitä tai päärynänmuotoisia. Ne ovat kaikkein kalleimmat ja myydään kappaleittain. Kuoreen kiinikasvaneet helmet esiytyvät ryhmittäinkin, eivätkä ne ole niin säännöllisen muotoisia; niitä myydään painon mukaan. Kaikkein pienimpiä ja halvimpia sanotaan hietahelmiksi."
"Onko helmien pyytäminen vaarallista urakkaa?" kysyi Conseil edelleen, laskien ennakolla mielessään mitä aarteita huomisella retkellä oikein kokoaisikaan.
"Ei niin kovin vaarallista", kiirehdin rauhoittamaan häntä, "varsinkin jos osaa olla tarpeeksi varovainen."
"Mikä vaara siinä ammatissa voisi uhata?" hymähti kanadalainen ylenkatseellisesti. "Korkeintaan saa nielaista suullisen tai pari merivettä."
"Aivan niin", vastasin koettaen matkia kapteeni Nemon huoletonta äänensävyä. "Sivumennen kysyen, pelkäättekö te haikaloja, kunnon Ned?"
"Minäkö haikaloja", kivahti tämä, "joka olen harpuunamestari!
Ammattiinihan kuuluu sellaisten uhmaaminen."
"Katsokaas, nyt ei ole kysymys siitä, että niitä koetettaisiin pyytää koukulla ja läskikappaleella, nostaa saalis ylös laivankannelle, katkaista pyrstö kirveellä, avata vatsa, kiskaista irti sydän ja viskata se mereen."
"Tullaanko siis kamppailemaan…"
"Aivan niin!"
"Vedessä?"
"Vedessä juuri."
"No kautta kunniani, vallan kernaasti minun puolestani, kun on vain kelpo keihäs kädessä! Tiedättehän itsekin, professori, että hait ovat kömpelöliikkeisiä eläviä. Niiden täytyy paneutua seljälleen voidakseen siepata teistä palan, ja sillä aikaa…"
Ned lausui sanan "siepata" semmoisella tavalla että kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.
"Entäs sinä, Conseil, mitä sinä haikaloista arvelet?"
"Minäkö? Saanko puhua suoraan?"
"Sitä parempi."
"Jos isäntä kerran aikoo astua haikaloja vastaan, niin miksi ei hänen uskollinen palvelijansa saisi astua rinnalla?"