III LUKU.
Kymmenen miljoonan arvoinen helmi.
Huomenissa jo kello 4 aikaan minut herätti se tarjooja, jonka kapteeni Nemo oli asettanut erityisesti minua palvelemaan. Nousin kiireesti ylös, pukeuduin vaatteisiini ja jouduin salonkiin.
Kapteeni Nemo odotti minua siellä.
"Herra Aronnax" hän sanoi, "oletteko valmis lähtemään matkaan?"
"Valmis olen."
"Entä seuralaiseni, kapteeni?"
"He ovat jo saaneet tiedon ja odottavat meitä."
"Emmekö pukeudu sukellustamineihimme?" kysyin.
"Ei vielä. En ole tahtonut antaa Nautiluksen lähetä liian paljon rannikkoa, joten olemme vielä melkoisen matkan päässä Manaar-särkältä; mutta olen antanut varustaa valmiiksi veneen viemään meidät määräpaikkaan, niin että säästämme itseltämme pitkän kierroksen. Veneessä ovat myöskin sukelluspukumme, jotka otamme päällemme kun vedenalainen kävelymatkamme alkaa."
Kapteeni vei minut keskusportaita myöten yläkannelle, jossa Ned ja Conseil odottivat meitä, ollen ylen ihastuneita alkavaan "huvimatkaan". Viisi Nautiluksen matruusia vartoi airot käsissään veneessä, joka oli kiinnitetty laivan sivulle.
Yö oli vielä pimeä. Paksut pilvikerrokset peittivät taivaankannen, päästäen tähtien valon vain niukasti tuikkimaan. Katselin maalle päin, mutta siitä näin vain hämärän juovan, joka peitti kolme neljännestä taivaanrannasta ulottuen lounaasta luoteeseen. Nautilus, joka yöllä oli kulkenut Ceylonin länsirannikkoa ylöspäin, oli nyt sen salmen tai oikeammin lahdelman länsipuolella, jonka Ceylon- ja Manaar-saaret sulkevat sisäänsä. Siellä mustien vesien alla sijaitsi simpukkariutta jonne nyt aijoimme — tuo tyhjentymätön helmikenttä, joka on yli kolme peninkulmaa pitkä.
Kapteeni Nemo, Conseil, Ned Land ja minä istuimme perään; peränpitäjä asettui paikallensa, hänen neljä toveriaan työnsivät airot veteen ja kiinnitysköydet laskettiin irti.
Vene rupesi kulkemaan etelää kohti. Soutajat eivät pitäneet erityistä kiirettä. Huomasin että he vain joka kymmenes sekunti uudistivat vetonsa, niinkuin sotalaivojen veneissä on tapana. Veneen velloessa eteenpäin putosivat vesipisarat airoista aaltojen mustille harjoille roiskahdellen raskaasti kuin lyijykuonahiukkaset; lievä merituuli pani veneen keveästi keinumaan, ja välistä loiskahti laine särkyen sen keulaa vastaan.
Me istuimme äänettöminä. Mitähän kapteeni Nemo nyt miettikään? Ehkäpä hän ajatteli maata, jota nyt lähestyimme ja joka kaiketi hänestä oli liian lähellä, kun se taas kanadalaisen mielestä yhäti häämötti aivan liian kaukana. Conseilia vuorostaan jännitti yksinomaan hänen uteliaisuutensa.
Kello puoli 6 sallivat ensimmäiset taivaanrannan takaa paistavat valoviirut rannikon yläreunaa näkyä hiukan selvempänä. Ollen idässäpäin jotenkin matalaa kohosi se jonkin verran etelää kohti. Vielä erotti noin kahdeksan kilometrin välimatka meidät siitä, eikä rantaviivaa voinut erottaa usvan peittämästä vedestä. Äärettömässä yksinäisyydessään lepäsi tuo helmenpyytäjäin tavallinen kokouspaikka. Mutta me tulimmekin sinne, kuten kapteeni Nemo oli huomauttanut, kuukautta aikaisemmin kuin kalastus tavallisesti alkoi.
Kello 6 syttyi päivä niin nopeasti kuin kuuman ilmanalan seuduilla on tavallista, missä ei tunneta aamu- eikä iltaruskoa. Auringonsäteet puhkaisivat näköpiirin päälle kasautuneet pilvet, ja päivän säteilevä tähti kohosi herkeästi taivaalle. Minä erotin selvästi maata, jolla harvaksensa kasvoi yksinäisiä puita.
Vene läheni Manaar-saarta, jonka ranta avartuu kaarenmuotoisesti etelään päin. Kapteeni Nemo oli noussut seisomaan tuhdolle ja tarkasteli merta.
Hän antoi äkkiä merkin, ja ankkuri heitettiin mereen. Sen touvia ennätti tuskin ollenkaan juosta ulos, sillä ankkuri tapasi pohjan jo metrin syvyydessä. Tämä olikin simpukkariutan korkeimpia kohtia.
"Nyt olemme perillä, herra Aronnax", sanoi kapteeni. "Katselkaa tätä kapeata lahdelmaa. Tänne juuri kokoutuvat kuukauden perästä helmenpyyntiurakoitsijain lukuisat veneet, ja näitä vesiä heidän rohkeat sukeltajansa tutkivat ristiinrastiin. Kuten näette, on lahdelma oivallisesti muodostunut helmenpyyntiä varten. Se on suojattu myrskyä vastaan, eikä maininki siinä ulotu koskaan syvälle, mikä seikka on erittäin edullinen sukeltajien työlle. Nyt me pukeudumme sukellustamineihimme alottaaksemme tarkastusmatkamme."
En vastannut mitään, mutta katsellen yhä noita epäiltäviä vesiä aloin soutajain avulla vetää raskaita vesivarustuksia päälleni. Kapteeni Nemo ja molemmat toverini tekivät samaten. Nautiluksen miehistä ei yksikään seurannut meitä tällä matkalla.
Pian olimmekin kaulaa myöten kahlitut kumitamineihin, ja hihnat, jotka kannattivat ilmakojeita selässämme, kiinnitettiin. Sen sijaan ei Ruhmkorffin lamppuja aijottu ottaa lainkaan mukaan.
"Ne ovat tällä matkalla tarpeettomat", sanoi kapteeni. "Emme tule laskeutumaan erityisen syvälle, joten auringonsäteet hyvin valaisevat tietämme. Sitäpaitsi olisi varomatontakin ottaa sähkölamppuja mukaan. Niiden valo voisi odottamatta houkutella näiden vesien raatelevia asukkaita kimppuumme."
Kapteenin puhuessa silmäsin molempiin tovereihini. Heidän päänsä olivat jo vaskikupuran sisässä, niin etteivät he voineet kuulla eikä puhua lainkaan.
"Vielä yksi kysymys, kapteeni", sanoin. "Entä aseemme — pyssymme?"
"Pyssytkö? Mitä hyötyä meille niistä olisi? Vuorelaiset kotimaassanne käyvät karhujen kimppuun pelkkä puukko kädessä, ja eikö teräs olekin luotettavampi ase kuin lyijy? Kas tässä tukeva kalpa, pankaa se vyöllenne ja lähtekäämme nyt matkaan."
Katsahdin vielä kerran seuralaisiini. Heillä oli samanlaiset aseet kuin meilläkin, ja sen ohella heilutti Ned Land kädessään suunnatonta valaskeihästä, jonka oli ottanut mukaansa Nautiluksesta.
Nyt annoimme mekin, kapteeni Nemo ja minä, sulkea päämme metallikypäreihin, ja samassa tuokiossa pantiin ilmasäiliömme toimimaan.
Sitten meidät nostettiin yksitellen alas veneestä; ja puolentoista metrin syvyydellä saimme jalansijaa tasaisella hiekkapohjalla. Kapteeni antoi kädellään merkin, ja me katosimme aaltojen alle loivaa rinnettä alaspäin. Aurinko levitti jo tarpeeksi valoa veden alle. Kymmenen minuutin kävelyn perästä olimme jo kuusi metriä pinnan alla, ja pohja muuttui tasaiseksi.
Jalkojemme juuressa suhahteli isoja kalaparvia edestakaisin niinkuin kurppia suolla. Hienolla hiekkapohjalla välkkyi ja kimalteli koreavärisiä ja monenmuotoisia näkinkenkiä, ja niiden välillä astua tassutteli kömpelöliikkeisiä ja useinkin kamalannäköisiä rapuja ja muita niveleläimiä.
Kello 7 aikaan saavuimme vihdoin helmisimpukkasärkälle, jolla näitä arvokkaita nilviäisiä sikiytyy miljoonittain. Ne olivat kiintyneet pohjakallioihin ruskeahkolla byssus-parrallaan, joka estää niitä ollenkaan liikkumasta; sen kautta ne ovat paljon avuttomampia kuin tavalliset simpukat, joille "jalkansa" sentään suo jonkinmoisen vaikka hitaankin liikkumiskyvyn.
Jalohelmisimpukalla, Meleagrina margaritiferalla, on kaksi melkein yhtäläistä kuorta, jotka ovat osterinkuorten näköiset ja joiden paksut seinät ovat ulkopuolelta hyvin rosoiset. Nuoremmilla on kuorissa vihertäviä juomuja, jotka leviävät kärjestä alaspäin; kymmenvuotiailla ja vanhemmilla on ihan musta pinta ja ovat ne aina 15 sm. leveitä.
Mutta tähän emme saaneet pysähtyä. Kapteeni Nemo vei meitä eteenpäin polkuja pitkin, jotka näyttivät olevan hänelle yksin tuttuja ja jotka lopulta johtivat meidät valtavaan merenalaiseen luolaan. Sen isoista kivijärkäleistä muodostuneet seinät olivat runsaan vesikasviston peittämät, ja auringonpaiste tuntui sisälle käytyämme aivan sammuvan. Pian tottuivat kuitenkin silmäni täällä vallitsevaan hämärään. Mutta mitä varten hän meidät tänne johti? Kohta saisimme senkin tietää.
Astuttuamme jonkun matkaa jotenkin leveätä pohjarinnettä alaspäin saavuimme lieriömäisen rotkon pohjaan. Täällä kapteeni Nemo seisahtui ja osotti kädellään muuatta esinettä.
Se oli jättiläiskokoinen simpukka, kuuluva tridacnain eli jättisimpukoiden heimoon; oikea kylpyallas, sillä sen kuoret olivat yli kaksi metriä leveät. Lähenin tarkastamaan tuota ihmeellistä nilviäistä. Parrallaan se oli kiinnittynyt graniittikallioon ja oli saanut rauhassa kehittyä täällä rotkon tyynessä vedessä. Arvioin sen painavan yli 300 kiloa, joten siinä oli syötävää lihaa ainakin 15 kiloa. Sellaisia poikia ei pahinkaan suursyömäri jaksaisi tusinakaupalla sulattaa.
Simpukan molemmat kuoret olivat puoleksi avatut. Kapteeni lähestyi varovasti ja työnsi väkipuukkonsa aukkoon estääkseen kuoria sulkeutumasta; sitten hän kädellään kohotti eläimen kaivomaista ja reunoiltaan ripsimäistä vaippaa. Ja siellä, vaipan lehtimäisten ryppyjen välissä, näin kokospähkinän kokoisen helmen. Se oli aivan pyöreä, läpikuultava ja ihanahohtoinen. Hurmautuneena kurotin kättäni koskettaakseni, punnitakseni tuota maailman ihmeellisintä helmeä! Multa kapteeni tarttui käteeni, ja vetäen nopeasti puukkonsa aukosta antoi hän molempain kuorien äkkiä pudota yhteen.
Nyt ymmärsin hänen tarkotuksensa! Hän antoi helmen jäädä jättiläissimpukan kohtuun, salliakseen sen rauhassa kehittyä edelleen. Hän yksin tunsi rotkon ja sen salaisuuden; siellä hän kasvatti aarrettaan, kunnes vei sen luonnontieteellisen museonsa kalliimmaksi kaunisteeksi. Vertaillen mielessäni jättihelmeä toisiin Nautiluksen kokoelmissa jo oleviin arvioin sen ainakin 10 miljoonan markan arvoiseksi. Kauneudestaan ja kalleudestaan huolimatta se oli kuitenkin vain pelkkä luonnontieteellinen harvinaisuus eikä mikään koruesine, sillä mikäpä naiskorva voisi sitä koskaan kantaa?
Olimme tulleet matkamme loppupäähän ja käännyimme nyt takaisin helmisärkälle, jonka kirkasta vettä mitkään sukeltajat eivät vielä olleet sekoittaneet. Kävelimme kuten ainakin huvimatkalla, kukin erikseen ja pysähtyen mielensä mukaan katselemaan merkillisyyksiä. Minua ei enää ollenkaan painanut huoli niistä vaaroista, joita mielikuvitukseni eilen illalla oli niin suurennellut. Kohta saavuimme niin ylävälle paikalle, että yläruumiimme pisti vedenpinnan yläpuolelle; ja Conseil astui eteeni, lähensi kuparikattilaansa minun päähineeni viereen ja tervehti minua ystävällisesti silmillään.
Mutta sitten alkoi pohja taas aleta ja me siirryimme "varsinaiseen alkuaineeseemme". Äkkiä pysähtyi kapteeni Nemo — luulin hänen aikovan kääntyä takaisin. Mutta hän viittasikin minua ja seuralaisiani kumartumaan hänen viereensä leveään kallionrotkon suojaan. Hänen kätensä osotti muuatta tummaa kohtaa läpinäkyvässä vedessä, ja minä katselin tarkasti sinnepäin.
Viiden metrin päässä meistä näkyi varjo laskeutuvan pinnalta pohjaan päin. Ensin säikähdin luullen sitä haikalaksi, mutta huomasinkin heti erehtyneeni; vielä emme olleet tulleet tekemisiin valtameren tiikerin kanssa.
Se oli ihminen, elävä olento; alaston hindu, varmaankin köyhä raukka, joka oli tullut poimimaan moniaan tähkän ennen varsinaisen elonteon alkamista. Näin hänen veneensäkin pohjan, joka kuumotti moniaan metrin hänen päänsä päällä. Hän sukelsi pohjaan ja nousi pintaan herkeämättä. Sukeltamistaan hän helpotti pitämällä jalkainsa välissä kiveä, joka oli nuoralla sidottu veneen laitaan; se oli hänen ainoa työaseensa. Tultuaan pohjaan noin kymmenen metrin syvyyteen hän lankesi polvilleen ja täytti reppunsa kiireesti kokoamillaan simpukoilla. Sitten hän nousi pintaan, tyhjensi saaliinsa veneeseen, tarttui kiveensä ja alotti uudestaan saman toimen, joka ei kerrallaan kestänyt puolta minuuttia kauvempaa.
Sukeltaja ei nähnyt meitä, sillä kallion varjo peitti meidät hänen katseiltaan. Ja kuinka olisikaan hän, tuo hinduparka, voinut aavistaa että ihmisiä, samallaisia olentoja kuin hän, tarkasteli täällä veden alla hänen jokaista liikettään?
Seurasin mitä valppaimmin hänen työskentelyään. Jo puolen tunnin ajan oli hän noussut ja laskenut pinnalta pohjaan ja pohjasta pintaan täsmällisesti kuin mikäkin kone, ilman että mikään vaara näytti uhkaavan häntä. Mutta yht'äkkiä, juuri kuin hindu oli polvillaan pohjassa, näin hänen tekevän kauhistuneen eleen, hypähtävän pystyyn ja ponnahtavan ylös päästäkseen nopeasti merenpintaan.
Minä käsitin silmänräpäyksessä hänen kauhistuksensa syyn. Jättimäinen varjo suhahti onnettoman sukeltajan yli. Se oli iso haikala, joka palavin silmin ja kita auki syöksyi vinosti hänen kimppuunsa.
Olin kauhusta melkein tajutonna, kykenemättä liikahtamaankaan.
Iskien väkevästi evillään törmäsi ahnas peto hindua vastaan, mutta tämä heittäytyi syrjään ja väisti hain hampaat välttämättä kumminkaan sen pyrstöä, joka löi miespoloista rintaan ja kaatoi hänet pitkäkseen pohjaan.
Tämä kamppaus ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä. Haikala palasi ja kääntyen seljälleen valmistui haukkaamaan hindun keskeltä kahtia. Mutta silloin huomasin kapteeni Nemon, joka makasi vierelläni, nousevan nopeasti pystyyn. Väkipuukko kädessään kävi hän vuorostaan haikalan kimppuun, valmiina taistelemaan rinta rintaa vasten sen kanssa.
Juurikuin pedon piti katkaista saaliinsa, huomasi se uuden vastustajan; ja kääntyen jälleen vatsalleen syöksyi se tätä vastaan.
Näen vieläkin kapteeni Nemon taisteluasennossaan. Nojaten ruumistaan taaksepäin odotti hän hirmuista vihollistaan; ja kun tämä syöksähti hänen ylitseen, vältti hän ihmeteltävän sukkelasti törmäyksen ja iski samalla kertaa puukkonsa sen vatsaan. Mutta vielä ei taistelu ollut loppuun oteltu. Kammottava kamppailu seurasi.
Veri virtasi tulvaten haikalan haavasta. Meri värjäytyi punaiseksi, enkä minä nähnyt enää mitään tuon samean nesteen läpi. En mitään — siihen silmänräpäykseen asti, jolloin punaiseen veteen äkkiä tulleen kirkkaan aukon kautta näin rohkean kapteenin suonenvedontapaisesti tarttuneen kiini pedon toiseen rintaevään, samalla kuin hän rinta rintaa vasten kamppaili hirviön kanssa ja halkoi sen vatsaa puukollaan, kykenemättä kumminkaan satuttamaan sitä sydämmeen. Haikala kääntyi ja kiemurteli edestakaisin, piesten merta pyrstöllään niin raivokkaasti, että minä olin vähällä paiskautua kumoon sen synnyttämistä vedenpyörteistä.
Olisin tahtonut rientää kapteenille avuksi, mutta olin hirmun vallassa kuin naulittuna paikalleni enkä voinut liikahuttaa jäsentäkään.
Jäykistynein silmin seurasin taistelua. Näin sen kauhujen yhä kasvavan. Kapteeni kaatui kumoon pohjaan hirvittävän painon alla. Sitten aukenivat haikalan leuvat selkiseljälleen aivan kuin suunnattomat rautalevysakset, ja kapteeni Nemon hetket olisivat olleet luetut, jollei samassa tuokiossa Ned Land, nopeasti kuin ajatus, olisi vuorostaan harpuuna kädessä syössyt petoa vastaan ja iskenyt hirvittävän aseensa sen kylkeen.
Aallot värjäytyivät taas punaisiksi verestä. Ne kohisivat jälleen ympärilläni haikalan piestessä niitä kuvaamattoman raivoisasti. Mutta Ned Land ei ollut iskenyt harhaan. Eläin kamppaili kuolintuskissaan. Sydämmeen satutettuna se piehtaroi ja temmelsi umpimähkään, ja maininki sen synnyttämistä pyörteistä kaatoi Conseilin kumoon.
Tällävälin oli Ned Land nostanut pystyyn kapteenin, joka onneksi ei ollut saanut mitään vammaa. Jälkimmäinen meni heti hindun luo, leikkasi nopeasti poikki tätä veneeseen kiinnittävän köyden, otti hänet syliinsä ja ponnahti sitten voimakkaasti hypäten ylös vedenpintaan.
Me seurasimme häntä kaikki kolme, ja pelastuneina aivan kuin ihmeen avulla pääsimme kaikki hindun veneeseen.
Kapteeni Nemon ensi huolena oli saada hinduparka virvotetuksi henkiin. Hänen ja Conseilin voimakkaasta hieronnasta tämä viimein tulikin tajuihinsa ja avasi silmänsä. Kuinka ihmeissään ja pelästyksissään hänen täytyikin olla nähdessään nuo neljä suurta vaskipäätä, jotka yhdessä kumartuivat hänen ylitseen! Ja mitä hän ennen kaikkea mahtoikaan ajatella, kun kapteeni Nemo otti taskustaan pienen pussillisen helmiä ja pisti sen hindun vapisevaan käteen? Hänen kauhusta tuijottavat silmänsä ilmaisivat kuitenkin, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ylenluonnollisia olentoja nuo vetehiset olivat, joita hän sai kiittää yhdellä kertaa hengestään ja rikkaudestaan.
Kapteenin annettua merkin laskeuduimme jälleen alas simpukkasärkälle, ja kulkien samaa tietä kuin olimme tulleet saavutimme puolituntisen vaelluksen jälkeen ankkurin, jolla Nautiluksen vene oli kiinnitetty merenpohjaan.
Sittekun olimme kunnolla päässeet veneeseen, vapauttivat matruusit meidät vaskihytyristämme ja kumivaatteistamme.
Kapteeni Nemon ensi sanat olivat suunnatut kanadalaiselle.
"Kiitos, mestari Land", sanoi hän.
"Se oli vain vastapalvelus, kapteeni", vastasi tämä. "Olin sen velkaa teille."
Heikko hymy näkyi kapteenin huulilla, ja sillä oli asia sovittu.
"Nautilukseen!" sanoi hän sitten.
Vene kiiti aaltoja pitkin. Jonkun minuutin jälkeen tapasimme vedenpinnalla uiskentelevan haivainajan ruumiin.
Mustista evänhuipuista tunsin sen Intian meren hirvittäväksi Melanoptera-haiksi. Se oli yli kahdeksan metriä pitkä, josta suunnaton kita otti melkein kolmannen osan.
Meidän vielä katsellessamme tuota elotonta liharöykkiötä ilmestyi veneen ympärille tusinan verta samansukuisia petoja, jotka meistä välittämättä syöksyivät raadon kimppuun ja repivät siitä kimpaleita.
Kello puoli 9 illalla olimme jälleen Nautiluksella. Siellä rupesin lähemmin mietiskelemään niitä tapahtumia, joita oli sattunut matkallamme Manaar-särkälle. Kaksi seikkaa johtui silloin itsestään mieleeni: kapteeni Nemon verraton uljuus, ja hänen uhrautumisensa ihmisolennon puolesta, vaikka hän niin suuresti inhosikin sitä rotua että otti turvansa aaltojen alle. Ei siis tuo ihmeellinen mies sittenkään, sanoi hän mitä sanoi, ollut saanut tyyten kuoletetuksi sydäntä rinnassaan.
Kun huomautin tästä hänelle, vastasi hän lievästi liikutettuna:
"Tuo hinduparka, professori, on sorretun maan asukas, jollainen minäkin olen ja tulen viimeiseen hengenvetooni asti olemaan!"