II LUKU.
Myötä ja vastaan.
Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani, saapui sanoma Scotiaa kohdanneesta onnettomuudesta.
Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä — epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa Scotian haavaan.
New Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin jo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai luoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset mielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä muutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa — silloinhan olisi sillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!
Samasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä uiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.
Jäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin saivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman merihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa Valtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.
Mutta jälkimmäistä olettamusta — vaikka se muutoin tuntuikin hyväksyttävältä — vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa maailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta näytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö käytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu? Ja mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä salassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla sellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin ihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta, oli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa sellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä seurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä — yleinen väsymys. Ainakin toivon niin.
Mutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän eittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja meriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten vilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän vedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä yleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden säilyttäminen olisi ollut melko vaikeata — mille valtiolle hyvänsä, jonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti mahdotonta.
Tarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä, Saksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin, hyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan olemassaolosta.
New Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua tiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet Ranskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä "Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet". Tämä tieteellisessä maailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle erikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran alalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin antamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian huomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri. Olin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni, kun "Korkea-arvoinen"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori kutsuttiin New York Heraldin toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää mihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka taholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä kannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani kirjoituksesta, jonka julkaisin mainitussa lehdessä huhtikuun 30 päivänä:
"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä kaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi otaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen merieläimen olemassaolo.
"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat meille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä syvyyksissä tapahtuu — mitä olentoja niissä elää tai voi elää, minkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on — siitä kaikesta voimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni annetun arvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan laajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme asuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. Jollemme tunne kaikkia — jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia merieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo olettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan uusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten luotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton syy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren pintaosiin.
"Jos taas tunnemme kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä kyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta; ja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta jättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.
"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein kahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai kymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää sen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on silloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet laivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista Scotian tapaisen aluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.
"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen miekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani lauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on väliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä niitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella vaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet yhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen tiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase, joka on yli kaksi metriä pitkä ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.
"No niin — olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja eläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km. nopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima Scotian ynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä tarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on suunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan oikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen se samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis selitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes uusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan siitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista."
Nämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun puoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani ranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta amerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä säilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin menisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt "hirviön" olemassaolon. Kirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille annettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia. Esittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen mielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia kuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se paraiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä (joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot eivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.
Kaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen tältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka uhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen mielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä taistelutantereella New Yorkissa kokoonpantiin meriretkikunta tuota miekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva Abraham Lincoln varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi. Valtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti Farragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi kuten tavallisesti käy — juuri silloin kun oltiin valmiit käymään hirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen siitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä. Näytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen turmioksi punottiin. Siitä oli hölytty niin paljon yksin Atlannin poikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon koiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen niiden tietoja hyväkseen.
Niin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa varten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan osannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys kasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli sanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta Shanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys oli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet hiilivarastot.
Kolme tuntia ennen Abraham Lincolnin lähtöä Brooklynin satamasta minä sain seuraavan kirjeen:
#/ Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.
4:nnen Avenuen Hotelli, New York.
HERRANI,
Jos haluatte liittyä Abraham Lincolnin retkikuntaan, niin näkee Yhdysvaltain hallitus mielihyvin Ranskan edustettuna tässä yrityksessä. Kommendantti Farragut tarjoo hytin käytettäväksenne.
Ystävällisin tervehdyksin
teidän J. B. HOBSON, Meriasiain valtiosihteeri. #/