III LUKU.
Minä teen päätökseni.
Kolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en ollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän etsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen meriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön metsästys ja sen hävittäminen maan päältä.
Olin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En halunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani, ystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat ja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut minua sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun — väsymyksen, ystävät ja kokoelmat — ja suostuin hetkeäkään epäröimättä Yhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.
"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan", ajattelin; "ja toivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut Ranskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin Europan vesillä (minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn palaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa lahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni." Todellisuudessa sain lähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka sattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.
"Conseil!" virkahdin kärsimättömästi.
Conseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka oli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän minusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan, säännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa, kätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun toimen; ja — vastoin nimeänsä[6] — aivan haluton koskaan neuvoa antamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.
Conseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten kymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut matkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään matkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaan tai Kongoon. Kaiken tämän ohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan hermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä kunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui hänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.
Mutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan ikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja passiivinen.
"Conseil", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä matkavalmistuksiani.
Olin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en koskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani, vai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin pitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa otusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti kuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman kylmäverisimmällekin miehelle.
"Conseil!" kutsuin kolmannen kerran.
Conseil ilmestyi vihdoinkin.
"Minuako huusitte, isäntä?" hän tiedusteli sisään astuessaan.
"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi laukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä."
"Hyvä on, isäntä", vastasi Conseil rauhallisesti.
"Elä vitkaile rahtuakaan — mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet, yötakit, paidat ja sukat — mutta laskematta, niin paljon kuin vain saat mahtumaan, ja pidäkin joutua."
"Entäs isännän kokoelmat?" huomautti Conseil.
"Niistä pidämme myöhemmin huolta."
"Mitä — archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus ja kaikki muut linnunpelättimet!"
"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat ne Ranskaan."
"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?"
"Oh, varmastikin", vastasin vältellen, "teemme vain pienen mutkan."
"Se mutka siis miellyttää isäntää?"
"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme Abraham Lincolnin myötä."
"Miten vain isännälle sopii", vastasi Conseil levollisesti.
"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä — siitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois maailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen 'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa kommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja täynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä tämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme kelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata."
Sitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista suoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti Farragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian seisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka kurotti minulle kätensä.
"Herra Pierre Aronnax?" hän kysyi.
"Sama mies", vastasin; "kommendantti Farragut?"
"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä vastaanottamaan."
Kumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.
Abrahan Lincoln oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta tehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen korkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin nopeuden tunnissa — kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin riittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.
Frekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen purjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka sijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.
"Kyllä täällä viihdytään", virkoin Conseilille.
"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa", vastasi Conseil.
Jätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin takakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.
Tällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan viimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin satamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi lähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla mukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka menoa kertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.
Mutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään päästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti noutamaan koneenkäyttäjää.
"Onko täysi höyry koneissa?" hän kysyi.
"On, herra."
"Eteenpäin sitten!" huusi kommendantti.
Brooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli kukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin viidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat katkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi Abraham Lincolnille, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen pitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee. Sitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten huvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka tervehtivät sitä järeimmillä tykeillään. Abraham Lincoln vastasi nostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se hiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan kanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa, jolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon. Monilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia satamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi kunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New Yorkin kanavan suuta.
Kellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä pieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin, potkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin matalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan näkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi se täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.