IV LUKU.
Ned Land.
Kommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa aluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen sielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän suvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin monet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan sokealla luottamuksella. Hirviö oli olemassa ja teki tuhojaan, ja hän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut miekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.
Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä. Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen, vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.
Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa meistä — Conseil — oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.
Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia pommeja aina 16 kilometrin päähän.
Abraham Lincoln oli siis joka suhteessa ensiluokkainen valaanpyyntilaiva, ja — mikä oli vielä parempi — sillä oli mukana Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.
Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan. Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.
Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva, vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.
Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa. Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.
Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella lyyrillisellä lennolla — minusta tuntui kuin olisin kuullut kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.
Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah, kunnon Ned — toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!
* * * * *
Entä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy tunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa, jopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana — muistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista lähdettyämme — otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme silloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian rannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä edessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen valtameren vesiä.
Takakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet kaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle aavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille tuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja punnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun Ned Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin jo kiivaammin hänen kimppuunsa.
"Kuinkas on, Ned", sanoin, "onko mahdollista ettette vieläkään taivu uskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä ollaksenne niin kovakorvainen?"
Harpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa kuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:
"Eiköpähän noita lie."
"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja olette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin — te jonka mielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta suunnattomasta valaasta — teidän toki tulisi olla viimeinen epäilemään sen olemassaoloa!"
"Etteköhän vain pety siinä, professori", vastasi Ned. "Myönnän että tavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota tahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta eivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa pölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita, keihästänyt useita ja tappanut moniaita; mutta miten väkeviä ja vankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan ole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan rautalevyjä."
"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan puhki."
"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei", vastasi kanadalainen; "mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka tapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai minkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan kuin te väitätte."
"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen tosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison imettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat, kaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla varustettu sarvi."
"Höröntöröä!" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana päätänsä.
"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies", jatkoin todisteluani. "Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja liikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla kerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne."
"Mitenkä niin?"
"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta painetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen vastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen sukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän paine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli tarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg ruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä vedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000 metrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman syvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta neliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?"
"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax."
"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg neliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine jonkun verran yli 40,000 kg."
"Ilman että tunnen sitä?"
"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru moisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne sisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on asianlaita toisin."
"Ahaa, jopa ymmärrän", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin; "vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan ruumiini sisään."
"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä vedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella, 100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin peninkulman syvyydellä — jos siellä voisitte oleskella — aina 40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned parka!"
"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.
"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka kestääkseen moista puristusta."
"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."
"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan laivanpohjalle."
"Niin justiin — kai, kai — ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana peräänantamaan.
"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"
"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että jos tuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."
"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on selitettävä Scotian onnettomuus?"