V LUKU.
Turha etsintä.
Pitkään aikaan ei Abraham Lincolnin matkalla sattunut mitään merkillistä, jollei ota lukuun sitä että Ned Land sai jolloinkin näyttää ihmeellistä taitoaan valaanpyytäjänä.
Heinäkuun 6 p. kierrettiin Amerikan mantereen viimeinen kolkka, tuo yksinäinen kalliosaari jolle hollantilaiset merenkulkijat kotikaupunkinsa mukaan ovat antaneet nimen Kap Horn. Ja sitten tultiin Tyyneen valtamereen, jossa yksisarvisen etsintä vasta oikein todesta alkoi. Yötä päivää pidimme laivalla silmät seljällään, kunnes olimme vähällä tulla sokeiksi; kiikarit käännettiin kaikille ilmansuunnille, mutta mitään ei vain näkynyt.
Heinäkuun 20 p. kuljettiin uudelleen Kauriin kääntöpiirin yli ja viikkoa myöhemmin päiväntasaajan yli 110:nnen meridianin kohdalla. Tyynen valtameren keskiosat tutkittiin, käytiin läpi Amerikan ynnä Kiinan ja Jaapanin rannikot ja risteiltiin viimein valtameren pohjoisosassa, jostapäin viime tiedot hirviön näyttäytymisestä olivat tulleet juuri ennen matkallelähtöämme. Mutta mitään muuta ei saatu näkyviin kuin valtaisia parvia tavallisia valaita, jotka suihkuttivat ilmaan vesipatsaita ja pieksivät pyrstöillään meren pintaa niin että se näytti kiehuvan.
Tämä tulokseton etsintä rupesi jo tympäisemään laivaväen mieliä. Tosin ei mitään kapinaa syntynyt niinkuin Kolumbuksen ensimmäisellä retkellä; mutta päällystön antamia käskyjä noudatettiin yhä vastahakoisemmin, tavalliset toimet suoritettiin väsyneesti ja nuristen, eikä tuo luvattu palkkiokaan enää jaksanut kannustaa mieliä.
Vihdoin esitettiin kommendantti Farragutille, että luovuttaisiin koko joutavasta jahdista. Kuten aikoinaan Amerikan löytäjä, pyysi hänkin silloin maittamaan mieltä vielä kolmen päivän ajan; jollei niitten kuluessa hirviötä huomattu, palattaisiin Europan vesille.
Kaksi päivää meni ilman että mitään näyttäytyi; laiva keinuili kulkien puolella höyryllä. Alkoi viimeinen odotusyö, ja jollei seuraavana päivänä marraskuun 5 p., ennen kello 12 päivällä mitään tapahtunut, oli kommendantti Farragut lupauksensa mukaan velvollinen kääntämään laivan keulan etelää kohti.
Frekatti oli silloin 31°15' pohjoisella leveys- ja 136°42' itäisellä pituusasteella. Jaapanin rannikko oli jossakin 300 km. päässä lännessä päin. Kello oli lyönyt 8 iltasella, yö oli laskeutumassa hämärineen. Isot pilviröykkiöt peittivät kuun sen ensi neljänneksessä. Meri aaltoili rauhallisesti keulan edessä.
Minä nojausin etukannen reunaverkkoa vastaan. Conseil seisoi vieressäni tuijotellen jäykästi eteensä. Matruusit kiipeilivät nuorissa ja köysitikkaissa ja tähystelivät taivaanrantaa, joka tummenemistaan tummeni. Upseerit käyttivät yökiikareitaan sakenevassa pimeydessä; välistä lankesi kahden hajoavan pilven lomasta kuun kimallus valtameren pinnalle kuten salamanvälähdys, sitten heti jälleen kadotakseen.
Conseilia katsellessani luulin hänessä huomaavani jo hiukkasen yleistä jännitystä. Ehkäpä hänenkin tyynet hermonsa nyt ensi kertaa värähtelivät uteliaan odotuksen tunteesta.
"Kuulehan, Conseil", lausuin, "nyt on sinulla viimeinen tilaisuus täyttää taskusi kahdellatuhannella dollarilla."
"Luvalla sanoen, isäntä", hän vastasi, "minä en niitä ole koskaan pyydystellytkään; ja vaikka Yhdysvaltain hallitus olisi luvannut satatuhattakin kilisevää, niin ei se olisi siitä penninkään vertaa köyhtynyt."
"Oikeassa taidat olla, Conseil. Hullu yritys tämä kaikesta päättäen on alusta loppuun, ja liian helposti me siihen sotkeuduimme. Aivan hukkaan mennyttä aikaa, aivan hyödytöntä hyörinää! Olisimme olleet kotona Ranskassa jo puoli vuotta sitten."
"Niin, kotona pienessä työhuoneessanne, isäntä", säesti Conseil osaaottavaisesti, "ja minä olisin jo järjestänyt kaikki kivennäisenne museossa."
"Aivan niin, Conseil. Ja pelkäänpä että kaikkien harmiemme palkaksi saamme yleisen naurun osaksemme."
"Syytäkin on pelätä", myönsi Conseil. "Kun on kerran hankkinut itselleen sellaisen oppineen maineen kuin isäntä, niin luvalla sanoen ei pitäisi antautua alttiiksi…"
Conseil ei saanut jatkaa rangaistussaarnaansa loppuun. Yleisen hiljaisuuden katkaisi äkkiä tuima ääni. Ned Land se oli, joka kiljaisi:
"Katsokaa tuonne! Tuolla se on se etsimämme otus — ylähangan puolella!"