VI LUKU.
Täydellä höyryllä.
Tämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi valaanpyytäjää kohti, — siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja laivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa ja lämmittäjät hiiliaitionsa.
Pysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain omalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin itsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut keksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land ei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen osottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä Abraham Lincolnista, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään valaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö kohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen väkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin suuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana, pitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien säteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.
"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista", huusi muuan upseereista.
"Eipä olekaan, herrani", vastasin. "Eivät maneetit eikä likoeläimet koskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla sähköistä laadultaan. Ja katsokaas — sehän liikkuu! Se liikkuu eteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!"
Yhteinen huudahdus kajahti frekatista.
"Hiljaa!" komensi päällikkö. "Peräsin vasempaan, koneet takaperin!"
Höyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi Abraham
Lincoln puoliympyrän.
"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!" huusi kapteeni.
Käskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea palavasta valosta poispäin.
Minä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen lähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla, joka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.
Me haukoimme henkeämme. Ällistys pikemminkin kuin pelko saattoi meidät hervottomiksi. "Eläin" saavutti meitä saavuttamistaan, hyppien aallonharjalta toiselle. Se pyörsi frekatin ympäri, tämän kulkiessa 14 solmuvälin nopeudella, ja valtasi sen sähköiseen valokehäänsä aivan kuin valosumuun. Sitten se vetäytyi etäämmälle, kulki kolme tai neljä kilometriä poispäin, jättäen jälkeensä fosforoivan viuhkan, niinkuin pikahöyry luo jälkeensä savupilven. Mutta sitten hirviö taas yht'äkkiä porhalsi esiin pimeältä taivaanrannalta ja hyökkäsi Abraham Lincolnia kohti pelottavalla vauhdilla, pysähtyi moniaan metrin päässä sen rungosta ja katosi äkkiä näkyvistämme — ei veden alle sukeltamalla, sillä sen loiste pysyi vähentymättömänä — vaan muuten äkkinäisellä, selittämättömällä tavalla. Sitten se ilmestyi taas näkyviin laivan toisella puolella, aivan kuin olisi luikunut sen rungon alitse. Minä silmänräpäyksenä tahansa olisi voinut sattua yhteentörmäys, joka olisi saattanut käydä meille turmiolliseksi. Mutta enimmän ihmetytti minua frekatin liikkeet tahi oikeammin liikkumattomuus. Se pyrki koko ajan vain pakoon, ryhtymättä hyökkäykseen.
Kapteenin muuten jäykillä kasvoilla näkyi äärettömän hämmästyksen ilme.
"Herra Aronnax", sanoi hän minuun kääntyen, "minä en tiedä minkä peljättävän olion kanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo panna laivaani suotta vaaraan tässä pimeydessä. Ja kuinkapa oikein käydäkään tuon tuntemattoman otuksen kimppuun, joka liukuu edestakaisin kuin ankerias. Mutta odotetaanpa päivänvaloa, silloin asema muuttuu!"
"Vieläkö te muuten, kapteeni, olette epätietoinen tämän eläimen oikeasta laadusta?"
"En lainkaan, herrani; se on ilmeisesti jättimäinen miekkakala, vieläpä ladattu sähköä täyteen."
"Ehkäpä siihen voi tavata vain torpeedolla", arvelin.
"Epäilemättä niin onkin laita. Jos se todella on sähköinen, niin on se hirvittävin eläin mitä on luotu. Senpä vuoksi minun pitää olla varoillani."
Miehistö oli jalkeilla koko yön; nukkumista ei voitu ajatellakaan. Huomaten joutuvansa alakynteen moisessa kilpajuoksussa hellitti Abraham Lincoln vauhtiaan ja kulki vain puolella höyryllä. Miekkavalas puolestaan matki frekattia, antoi aaltojen viskellä itseään mielen mukaan eikä näyttänyt haluavan luopua leikkisiltä. Vasta puolenyön paikoilla se yhtäkkiä taas katosi näkyvistämme, tahi käyttääkseni sattuvampaa sanaa, se "sammui" niinkuin iso kiiltomato. Oliko se paennut? Tätä mahdollisuutta voi vain peljätä, mutta ei toivoa. Mutta 7 minuuttia vaille 1 aamuyöstä kuultiin huumaavaa sohinaa, aivankuin Pyörremyrskyn synnyttämästä vesipatsaasta.
Kapteeni, Ned Land ja minä, jotka olimme peräkannella, siristelimme silmiämme kohti läpinäkymätöntä pimeyttä.
"Ned Land", kysyi kommendantti, "oletteko usein kuullut valaitten mylvivän?"
"Kyllä, useastikin, kapteeni; mutta en koskaan semmoisten valaitten, joitten pelkkä näkeminen toisi kaksituhatta dollaria taskuuni. Pääsisinpä sitä vain neljän harpuunamitan päähän!"
"Mutta silloin kai minun pitäisi antaa pari miestä avuksenne?"
"Niin pitäisi, herra."
"Se olisi miesteni hengillä leikittelemistä."
"Ja minun hengelläni myöskin", vastasi harpuunamestari yksinkertaisesti.
Kello 2 tienoissa aamulla ilmestyi säteilevä loimo taas näkyviimme, yhtäkään heikentymättömänä, noin 8 kilometriä laivasta tuulen päällä. Pitkästä välimatkasta ynnä tuulen ja meren käynnistä huolimatta voi selvään erottaa eläimen raskaan ruumiin loiskeen ja sen sylkyttävän läähätyksen. Sen kohotessa vedenpintaan hengittämään kuului ilma tunkeutuvan sen keuhkoihin kohisten niinkuin höyry kahdentuhannen hevosvoimaisen höyrykoneen isoihin sylintereihin.
"Hm", arvelin itsekseni, "onpa tuo aimo valas, joka liikkuu aivan kuin kokonainen ratsuväenrykmentti."
Me olimme varuillamme päivänkoittoon asti ja varustauduimme otteluun. Pyyntikojeet ripustettiin miesten riippumatoille. Toinen luutnantti latasi valastykit, joilla väkäkeihäitä lennätettiin 1 1/2 kilometrin päähän, ja pitkät kansitykit, joiden räjähdyskuulat tekivät lopun paksunahkaisimmastakin merieläjäisiä. Ned Land tyytyi terottamaan harpuunaansa — mutta sekin oli hirvittävä ase hänen kädessään.
Kuuden tienoilla päivä rupesi valkenemaan; ja heti sen ensi säteiden ilmestyttyä valaan sähköloiste sammui. Seitsemän aikaan oli jo tarpeeksi valoisaa, mutta hyvin sakea merisumu peitti meiltä näköalan, niin ettei parhaallakaan kaukoputkella nähnyt sen lävitse. Se aiheutti laivalla suurta levottomuutta ja harmia.
Minä kiipesin takamastoon. Muutamat upseereista olivat jo ennen minua kerinneet mastonhuippuihin. Kahdeksan aikaan tiheä usva laskeutui merenpinnalle, ja sen yläpuolelta pilkotti jo taivaanrantaa pala palalta. Silloin, kuten edellisenäkin iltana, kuului äkkiä Ned Landin terävä ääni:
"Otus on alahangan puolella."
Jokainen silmäpari tähysti osotettuun suuntaan. Siellä, noin kahden kilometrin päässä frekatista, näkyi pitkä, tumma esine sukeltautuvan esiin metrin korkeudelle aalloista. Sen hurjasti sätkättävä runko pyöri eteenpäin kuin vihuri. Ei koskaan oltu nähty minkään pyrstöeläimen kehittävän niin vimmaista voimaa. Suunnaton vaahtoaalto kohisi vanavedessä, merkiten sen kulkua merenpinnalla.
Frekatti lähestyi valasta. Minä tutkin sen näkyvän osan läpikotasin.
Merihirviöstä aikaisemmin annetut tiedot olivat liioitelleet sen kokoa; minä laskin sen pituudeksi ainoastaan päälle 80 metriä. Muuten täytyi minun ihailla sen ruumiin sopusuhtaisuutta. Minun tirkistellessäni viskasi se etupuolestaan ilmaan kaksi höyry- ja vesipatsasta aina 40 metrin korkeuteen. Kaikesta tästä voin päättää sen kuuluvan luurankoisten pääjaksoon, imettäväisten luokkaan, valaitten heimoon.
Miehistö odotteli päällikkönsä käskyjä. Kotvan valasta tarkasteltuaan tämä kutsui koneenkäyttäjän puheilleen.
"Onko teillä höyryä?" hän kysyi tältä.
"On, herra", vastasi koneenkäyttäjä.
"Hyvä, virittäkää tulet ja laskekaa täysi höyry koneisiin!"
Kolme eläköön-huutoa tervehti tätä käskyä. Taistelunhetki oli vihdoinkin tullut. Kohta suitsuttivat frekatin molemmat savutorvet sakeita mustia pilviä, ja kansi tärähteli koneitten jyskytyksestä.
Mahtavan potkurinsa ajamana kävi Abraham Lincoln hyökkäämään merihirviön kimppuun. Tämä päästi sen puolen ankkuritouvinmitan päähän; sitten se, ikäänkuin halveksien sukeltaa, kääntyi hiukan sivulle ja mennä hyryytti vähän matkan päähän pakoon.
Tällaista takaa-ajoa kesti lähes kolme neljännestuntia, ilman että frekatti pääsi pariakaan metriä lähemmäksi valasta. Ilmeistä oli, ettemme sellaisella menolla milloinkaan selviäisi vihollisestamme.
"Mitäs nyt, herra Land", kysyi kapteeni, "neuvotteko minua vielä laskemaan vesille valaanpyyntiveneeni?"
"En, herra", Ned vastasi, "se ei nyt kävisi aivan helposti päinsä."
"Mitä sitten on tehtävä?"
"Enemmän höyryä vielä koneisiin, jos vain voi. Sitten aijon, luvallanne, asettua keularaa'an kohdalle ja heitän harpuunani, kunhan vain pääsemme viskuumatkan päähän."
"Tehkää niin, Ned", sanoi kapteeni. "Koneenkäyttäjä, enemmän höyryä!"
Ned Land meni paikalleen. Tulia kattilan alla lisättiin, potkuri pyörähti 43 kertaa minuutissa ja höyryä pursusi venttiileistä. Lokilangan laskettua huomasimme Abraham Lincolnin kulkevan 18 1/2 solmunvälin nopeudella.
Mutta takaa-ajamamme kummitus kulki myöskin 18 1/2 solmunväliä tunnissa.
Kokonaisen tunnin ajan ahdistaja ja ahdistettu säilyttivät saman välimatkan, frekatin voittamatta edes kahta metriäkään. Se oli paha nolaus laivallemme, joka oli Amerikan sotalaivaston parhaita purjehtijoita. Potkuri tuntui joutuneen raivoon; merimiehet kiroilivat ja sättivät otusta, joka edelleen ylhäisesti halveksi kaikkea kanssakäymistä; kapteeni puolestaan ei tyytynyt sivelemään partaansa, hän pureksi sitä harmissaan.
Koneenkäyttäjä kutsuttiin taas kannelle.
"Onko teillä korkein höyrypaine?"
"On herra."
Abraham Lincolnin nopeus kiihtyi vieläkin. Sen mastot vavahtelivat kannoissaan, eivätkä savupilvet tahtoneet löytää tietä torvien lävitse.
Lokilankaa koetettiin toistamiseen.
"Mitä kuuluu?" kysyi kapteeni lokipyörän käyttäjältä.
"Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa solmunväliä herra."
"Lisää höyryä vain!"
Koneenkäyttäjä totteli. Höyrypaineen mittari näytti kymmentä astetta. Mutta valaskin tuntui lämmittävän kattiloitaan; myöskin se kohotti nopeutensa 19 3/10 solmunväliksi.
Mikä verraton takaa-ajo! Nyt en voisi kuvata sitä kiihtymystä, joka silloin minut valtasi. Ned Land seisoi kuin naulattuna keulassa, harpuuna kohotettuna kädessään. Toisinaan päästi valas meidän aivan lähelleen. — "Nyt se on meidän! Nyt se on meidän!" huusi kanadalainen. Mutta juuri kun hän oli viskaamaisillaan aseensa, hypähti valas tiehensä, kehittäen ainakin 30 solmunvälin nopeuden; ja sitten se! teki pilkkaa frekatista, kierrellen ja kaarrellen sen ympärillä kuin virmatautinen. Raivon huudahdus kajahti meidän jok'ikisen huulilta!
Puolipäivänaikaan emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kello 8 aamulla.
Kapteeni päätti turvautua kouraantuntuvampiin keinoihin.
"Ahaa", ärähti hän, "tuo peto näyttää kulkevan nopeammin kuin Abraham Lincoln. No hyvä! Koetetaanpa maistaako sille nämä lieriömäiset leivokset. Lähettäkää miehenne kokkakannelle, herrani."
Kokkatykki tähdättiin ja laukaistiin samassa rupeamassa. Mutta luoti lennähti parisen metriä valaan pään yläpuolitse.
"Toinen kuti tarkemmin", huusi kapteeni, "ja viisi dollaria sille, joka paraiten satuttaa tuota lemmon ankeriasta!"
Vanha harmaapartainen tykkiniekka — näen hänet vieläkin aivan hyvin muistissani — jolla oli vakavat kasvot ja terävä katse, astui tykkien luo ja tähtäsi pitkään. Kuului kova pamahdus, jota seurasi miehistön huikea "eläköön!"
Luoti saavutti päämääränsä, mutta vahinkoa tuottamatta; se lipesi otuksen pyöreästä pinnasta ja muuttaen suuntaansa lennähti kauvas aaltoihin.
Takaa-ajo alkoi uudelleen, ja kallistuen minuun päin sanoi kommendantti:
"Minä ajan sitä paholaista siksi kunnes alukseni rämähtää palasiksi!"
"Siinä teette aivan oikein", vastasin.
Minä toivoin eläimen viimein väsyttävän itsensä; eihän se sentään voinut vetää vertoja höyrykoneelle, niin kauan kun tällä hiiliä riitti! Mutta tämä oli turha toivo. Tunti kului toisensa perästä, ilman että valaan vauhti näkyi vähenevän.
Mutta se olkoon sanottu Abraham Lincolnin kunniaksi, ettei se kesken väsynyt leikkiin. En voi laskea niitä kaikkia luovauksia se tekikään 500 kilometrin mittaisella alueella tuona onnettomana päivänä marraskuun 6 p. Mutta lopulta tuli yö ja peitti varjoonsa rannattoman ulapan.
Nyt luulin retkemme loppuneen ja ettemme enää koskaan näkisi tuota kovanonnen otusta. Mutta siinäkin erehdyin. Kellon ollessa 10 minuuttia vailla 11 illalla välähti sen sähkövalo taas näkyviin puolen penikulman päässä frekatista ylähangan puolella, yhtä kirkkaana ja voimakkaana kuin edellisenä yönä.
Valas näytti liikkumattomalta. Ehkäpä se päivän ponnistuksista uupuneena nyt nukkui, antaen laineitten tuuditella valtavaa ruhoaan. Siinäpä vielä yksi mahdollisuus, jota kapteeni päätti käyttää edukseen.
Hän antoi määräyksensä. Abraham Lincoln kulki puolella höyryllä ja niin äänettömästi kuin suinkin, jottei herättäisi uinailevaa vihollistaan. Ei ole lainkaan harvinaista tavata keskellä valtamerta valaita niin sikeässä unessa, että niitä voi nukkuvina keihästää; sen tempun oli Ned Land tehnyt useammin kuin kerran. Kanadalainen asettui jälleen väijymätilalleen keularaa'an kohdalle.
Frekatti lähestyi äänettömästi ja pysähdytti koneensa kahden ankkuriköydenmitan päässä, kulkien vain hiljaisella tenhottomuudellaan eläintä kohti. Tuskin kukaan meistä kannella olijoista uskalsi hengittääkään. Emme olleet enää kolmeakymmentäkään metriä palavasta valoilmiöstä, joka puhkaisten pimeyden oli vähällä häikäistä silmämme.
Siinä tuokiossa näin Ned Landin alapuolellani, keula-aitaukseen nojautuen, kehittävän harpuunaköyttä toisella kädellään ja toisella heiluttavan hirveätä asettaan, tuskinpa kuuttakaan metriä liikkumattomasta eläimestä. Yht'äkkiä hänen käsivartensa ojentui, ja harpuuna lennähti ilmassa; kuulin sen kalskahtavan heleästi aivankuin olisi sattunut metallia vastaan. Sähkövalo sammui äkisti, ja kaksi suunnatonta vesipatsasta syöksähti syvyydestä korkealle kannen yli, huuhdellen kuin hirmuaalto sitä ylähangasta alahankaan, lakaisten miehet mukanaan ja murskaten reunalaitteet. Hirvittävä sysäys seurasi, ja kykenemättä tarttumaan kiini mihinkään, lennähdin päätäpahkaa mereen.