VII LUKU.
Outo valaslaji.
Tuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla ole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin painunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija (vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka olivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt aivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen pinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu minun tapaturmani? Oliko Abraham Lincoln kääntynyt takaisin? Laskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa pelastuksesta?
Oli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan itäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään. Siellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!
"Apua tänne! Apua!" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana pakenevaa alusta kohti.
Vaatteeni vaivasivat minua; ne istuivat jäsenilläni kuin valetut ja haittasivat liikkeitäni.
Olin vajoamaisillani, tukahtumaisillani!
"Apua!"
Se oli viimeinen huutoni. Suuni täyttyi vedellä. Taistelin kuin hurja, jotten vaipuisi syvyyteen. Äkkiä tuntui siltä kuin väkevä käsi olisi tarttunut vaatteisiini ja vetänyt minut sukkelaan vedenpinnalle; ja minä kuulin — ah, todella kuulin! — korvani juuressa seuraavat sanat:
"Jospa, isäntä olisi hyvä ja nojaisi olkaani vastaan, niin kävisi uiminen paljon helpommin."
Minä kourasin toisella kädelläni kiinni uskollisen Conseilini käsivarteen.
"Sinäkö se olet?" huohotin. "Sinäkö?"
"Minäpä juuri", vastasi kelpo palvelijani, "ja odotan nyt isännän määräyksiä."
"Samako täräys sinut mereen pudotti kuin minutkin?"
"Ei; mutta kun olen isännän palveluksessa, niin luvallanne sanoen otin ja seurasin teitä."
Tuosta kunnon toverista tämä oli aivan luonnollista.
"Entäs frekatti?" kysyin.
"Frekattiko?" vastasi Conseil; "mielestäni isännän ei pitäisi liiaksi luottaa siihen."
"Mitenkä niin?"
"Kas kun hyppäsin jälkeenne, niin kuulin ruotelimiehen huutavan, että peräsin ja potkuri olivat särkyneet."
"Särkyneet?"
"Niin, menneet aivan palasiksi hirviön hampaissa. Se oli ainoa vaurio, mikä tuli Abraham Lincolnin osaksi. Mutta olipa siinäkin meihin nähden tarpeeksi! — se ei voi enää ohjata kulkuaan."
"Sitten me olemme hukassa!"
"Siitäpä näyttää", Conseil tyynesti vastasi. "Mutta: onhan meillä vielä monias tunti elettävänämme, ja sillä aikaa voi ehkä sattua jotakin onneksemme."
Conseilin hämmästymätön kylmäverisyys rohkaisi minuakin. Nyt uin jo keveämmin; mutta läpikastuneet ja ihonpintaan valautuneet vaatteeni painoivat yhä minua alaspäin. Conseil huomasi sen.
"Salliiko isäntä minun tehdä pienen leikkauksen", hän sanoi, ja samalla hän työnsi veitsensä terän niskaani ja vetäisi yhdellä kertaa vaatteeni halki ylhäältä alas asti. Sitten hän sukkelasti nykäisi ne päältäni, minun uidessa meidän molempain edestä.
Sitten tein minä saman palveluksen Conseilille, ja me jatkoimme suuresti keventyneinä uintiamme vierivieressä.
Mutta siitä huolimatta tilamme oli hirvittävä. Joko ei laivalla oltu lainkaan huomattu katoamistamme, tahi jos olikin huomattu, ei frekatti voinut ilman peräsintä kääntyä meitä etsimään. Conseil hylkäsi kumminkin moiset epäsuotuisat mahdollisuudet ja teki suunnitelmia pelastuaksemme. Hänen kylmäverisyytensä ja neuvokkaisuutensa oli ihmeteltävä. Meidän ainoa turvamme oli tavata jokin laivan veneistäpä sitä varten meidän oli uitava frekatin perässä niin pitkältä kuin jaksoimme. Mutta jotta emme molemmat yhtä aikaa väsyisi, menettelimme niin että toisen levätessä selällään kädet ristissä rinnalla ja sääret suorina, ui toinen edelleen ja kannatti kumppaniaan selän alta. Tällä tapaa vaihtelimme joka kymmenes minuutti ja voisimme siten pysyä pinnalla muutaman tunnin, ehkäpä päivänkoittoon asti.
Frekatin ja valaan yhteentörmäys oli sattunut kello yhdentoista tienoissa edellisenä iltana. Minä laskin että saisimme uida ainakin kahdeksan tuntia ennen aamunvalkenemista, ja sen me ehkä jaksaisimme kun toinen toistamme auttelisimme. Meri oli tyyni, ja se oli eduksemme. Tuontuostakin koetin tähystää läpi pimeyden, jota vain heikosti valaisi uimaliikkeittemme synnyttämä fosforivalo vedessä. Käteni päällitse vyöryi vienoja laineita, peittäen ne aivankuin hopeasormuksilla. Näytti siltä kuin olisimme uineet väreilevässä elohopeassa.
Kello yhden tienoilla aamuyöstä tunsin ääretöntä väsymystä. Huuleni jäykistyivät kovasti suonenvedosta. Conseil oli pakotettu kannattamaan minua; kuulin poikaparan läähättävän lyhyeen ja röhisten. Arvasin ettei hän enää kauvaakaan jaksaisi auttaa minua.
"Heitä minut irti! Kuuletko, heitä irti!" ähkin hänelle.
"Heittäisinkö isännän menemään? En ikinä!" hän vastasi. "Ensin menee tämä poika."
Juuri silloin pilkisti kuu itäänpäin ajelehtivien pilvenrepaleiden välistä. Merenpinta kylpi sen säteissä. Tämä lempeä valo rohkaisi meitä; pääni tuntui jälleen keveämmältä. Katsellessani ylt'ympäri ulapalle minä erotin frekatin! Se ei ollut peninkulmankaan päässä meistä. Mutta mitään veneitä ei näkynyt!
Olisin tahtonut huutaa. Muita mitäpä hyötyä siitä olisi ollut tällaiselta välimatkalta! Turvonneilta huuliltani ei päässyt kuiskaustakaan. Conseil sitä vastoin voi lausua muutamia sanoja, ja minä kuulin hänen toistavan, joka kerta väliä pitäen: "Apua! Apua! Apua!"
Herkenimme hetkeksi liikkumasta kuullaksemme paremmin. Se lie ollut vain ilman värinää, mutta olin todella kuulevinani, kuin olisi jokin ääni vastannut Conseilin huutoon.
"Kuulitko sinä?" koetin kuiskata.
"Kyllä kuulin!"
Ja Conseil yritti huutaa vielä äänekkäämmin.
Ja nyt se ei enää ollutkaan erehdystä! Ihmisääni vastasi meille! Oliko se jonkin toisen onnettoman ihmisolennon ääni, toisen valtameren äärettömyydessä uiskentelevan, joka samassa yhteentörmäyksessä oli meidän tavoin pudonnut laivasta? Vai oliko se ehkä vastaus frekatin veneestä, joka oli yöpimeässä meitä etsiskelemässä?
Conseil teki äärimmäisen ponnistuksen ja nojaten minun olkaani kohousi puoleksi ylös vedestä; sitten hän puolihengettömänä putosi takasin laineisiin.
"Mitä näit?"
"Minä näin — — —", mutisi hän, "minä näin — mutta elkää puhuko mitään — kootkaa kaikki voimanne!"
Mitä hän oli nähnytkään? Ajatus merihirviöstä lennähti aluksi päähäni! Mutta mistä tuo ääni? Meidän aikanamme eivät mitkään Jonaat pääse turvaan valaskalan vatsaan! Oli miten oli — minä tunsin että Conseil jälleen kannatti minua ylhäällä vedestä. Hän kohotti tavan takaa päätänsä ja päästi tunnustelevan huudon, johon ääni vastasi yhä lähempää meitä. Minä voin sitä töintuskin erottaa. Voimani olivat tyyten lopussa, sormeni kangistuneet, käsilläni voin vaivoin enää kannattaa itseäni, ja suuni, joka oli suonenvedontapaisesti jäykistynyt auki, täyttyi tuontuostakin suolavedellä. Kylmyys voitti minut. Kohotin päätäni viimeisen kerran ylös laineista, sitten putosin kuin kivi veden alle.
Silloin raapaisi jokin kova esine ruumistani. Minä kahmasin kiinni siitä — sitten tunsin kuinka minut kiskottiin ylös vedestä — rintani raukesi kokoon — ja minä pyörryin.
Varmaa on että pian taas virkistyin, tuntien että ruumistani raivoisasti hierottiin. Avasin silmäni puolittain.
"Conseil!" kuiskasin.
"Onko isännällä minulle asiaa?" kuulin hänen kysyvän.
Juuri silloin, taivaanrannan taa painuvan kuun kelmeässä valossa, näin vierelläni kasvot, jotka eivät olleet Conseilin, mutta jotka heti tunsin.
"Ned!" huudahdin.
"Sama mies, herra, yhä vain etsimässä palkintoani", vastasi kanadalainen.
"Putositteko tekin frekatista yhteentörmäyksen tapahtuessa?"
"Putosin niinkin, professori; mutta onnekkaampana kuin te satuin melkein heti tapaamaan jalansijaa tällä uiskentelevalla saarella."
"Saarellako?"
"Tahi, oikeammin sanoen, jättimäisen miekkavalaamme selässä."
"Puhukaa selvemmin, Ned!"
"Huomasin heti syyn, miksi harpuunani ei ollut sen nahkaa puhkaissut vaan kimmonnut takaisin."
"Miksi ei, Ned, miksi ei?"
"Siksi, professori, että pahus on tehty rautalevyistä."
Kanadalaisen viime sanat aikaansaivat äkillisen vallankumouksen aivoissani. Minä heilahutin itseni sukkelasti sen olennon tai esineen harjalle, jonka ulkopinnalle olimme pelastuneet. Tähystelin sitä tarkemmin. Se oli ilmeisesti kova, läpitunkematon kappale eikä suinkaan sitä pehmeätä ainetta, josta isojen meri-imettäväisten ruumiit ovat muodostuneet. Mutta ehkäpä tämä kova pinta olikin luupanssari, niinkuin muinaisaikain merijättiläisillä, ja minä voisin luokittaa hirviön kaksi-elementtisten matelijain ryhmään, ehkäpä kilpikonnien tai alligaattorien joukkoon.
Mutta ei! Tämä mustanpuhuva selkä, joka meitä kannatti, oli sileä, kiiltävä ja suomukseton. Siihen iskiessä kuului metallin kalskahdus; ja niin uskomattomalta kuin kuulostikin, näytti se olevan kokoonpantu yhteenniitatuista rautalevyistä.
Sitä ei enää käynyt epäileminenkään! Tämä hirviö, tämä luonnonilmiö, joka oli hämmentänyt koko tieteellisen maailman ja kuohuttanut molempain pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvitusta yli äyräittensä, olikin — se täytyi nyt myöntää — vieläkin yllättävämpi ilmiö: se oli ihmiskätten tuote!
Mutta tämä seikka ei vähentänyt vaaraamme. Me makasimme jonkinlaisen vedenalaisen aluksen ulkopinnalla, joka alus näytti suunnattomalta teräskalalta. Ja juuri nyt alkoi kuulua polskinaa sen takapuolelta (se nähtävästi kulki potkurin avulla), ja alus rupesi liikkumaan. Ennätimme paraiksi takertua kiinni sen yläosaan, joka kohosi yli kahden metrin korkeuteen vedenpinnasta, eikä sen nopeus onneksemme ollut erittäin suuri.
"Niin kauan kun tämä pahus liikkuu vaakasuorasti", ärähteli Ned Land, "ei ole väliä; mutta annappa sen sukeltaa syvyyteen, niin ei hengestämme kannata maksaa ruosteista lanttiakaan."
Kanadalainen oli oikeassa. Meidän piti välttämättä päästä puheisiin aluksen sisäpuolella piileskelevien olentojen kanssa, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Minä tähystelin ja hapuilin kaikkialta aukkoa tai ovea tahi edes jonkinlaista nastaa eli salavieteriä jota painaisin; mutta rautavyöt olivat mitä tarkimmin ja kiinteimmin yhteenniitatut. Ja sitäpaitsi sammui nyt viimeinenkin kuunkajastus ja me jäimme täydelliseen pimeyteen.
* * * * *
Vihdoinkin kului tämä pitkä yö. Epäselvä muisteloni sen synnyttämistä vaikutelmista estää kaiken tarkemman kuvauksen siitä. Yhden asian vain muistan. Tuulen ja aaltojen meitä keinutellessa olin toisinaan erottavinani joitakin kumeita ääniä, jonkinlaisen etäisen, katkeamattoman hälyvirran, jota silloin tällöin katkaisi selvemmin tajuttavat komentosanat. Mikä oli oikeastaan tämän merenalaisen aluksen salaisuus, jolle koko maailma oli turhaan koettanut saada selitystä? Minkälaisia olentoja sen avaran rungon sisäpuolella piileksi? Mikä koneellinen voima sen hirvittävän nopeuden synnytti?
Päivä alkoi valjeta. Aamusumut ympäröivät meitä joka haaralla, mutta nekin pian hälvenivät. Olin juuri tutkimassa turvapaikkaamme, joka muodosti eräänlaisen tasaisen korokkeen kuoren selkäpuolella, kun tunsin että olimme vähitellen vajoamassa.
"Oh, kirottua!" ärjäsi Ned Land, potkien kumeasti tärähtelevää rautasiltaa aliansa; "avatkaa, sen vietävän julmurit!"
Onneksi lakkasi vajoava liike silloin hetkeksi.
Yht'äkkiä kuului aluksen sisästä ääni, juurikuin rautatelkeitä kiskastaisiin voimakkaasti syrjään. Rautalevyistä aukeni yksi, ja näkyviin ilmestyi miehenhaamu, joka kimakasti kiljaisten katosi samassa tuokiossa näkyvistämme.
Muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi äänettömästi kahdeksan kookasta, naamioitua miestä, jotka ajoivat meidät edellään alas hirvittävään vehkeensä uumeniin.